Täyteen ahdattu, tanssiva ja huutava

Tämä viikonloppu on ollut täynnä kaikenlaisia kulttuuririentoja, ja tänään onkin ollut ihanaa pötköttää kotona pyjamassa. Perjantaina olin pitkästa aikaa Pariisin Kevään keikalla. Bändi esiintyi tuossa melkeinpä naapurissa, mutta täytyy sanoa, että konserttilavat eivät kyllä ole oikein Pariisin Kevättä varten. Paikoillaan istuminen ja hiljainen hymähtely ei toimi yhtään niin hyvin kuin täyteen ahdattu, tanssiva ja huutava Tavastia. Keikan jälkeen pääsin kuitenkin tapaamaan Artoa ensimmäistä kertaa, joten jotain hyvää konserttisalissakin on. Baarikeikan jälkeen bändin jäsenet harvemmin tulevat aulan puolle notkumaan, mutta nyt sai nimmareita ja yhteiskuvia. En osaa selittää miksi näiden henkilöiden tapaaminen on niin rikastuttavaa, kun loppujen lopuksi ihmisiähän hekin vain ovat. Mutta anna minun roikkua tässä kuplassani, sillä minä tapasin Arto Tuunelan!

Lauantaina lähdimme seikkailemaan Espoon puolelle modernin taiteen museoon Emmaan. Michael Jackson: On the Wall -näyttelyyn oli koottu nykytaiteilijoiden tulkintoja Michael Jacksonista sekä näkemyksiä hänen elämänsä ja taiteensa merkityksestä nykykulttuuriimme. Odotin hieman erilaista näyttelyä, ajattelin, että siellä olisi ollut vielä enemmän esimerkiksi otteita vanhoista artikkeleista tai muuta sellaista. Sen sijaan näyttely oli mielestäni joiltain osin jopa hieman herjaava, tai ei ainakaan yhtään kunnioittava. Hyviäkin kohtia oli, ja kokonaisuudessaan näyttely sai minut taas muistamaan kuinka taitava ja musiikillisesti nero Michael Jackson oli. En ota tässä nyt kantaa kaiken maailman syytöksiin, sillä mielestäni ne pitää pitää erillään hänen musiikistaan ja taiteestaan. Itse ymmärsin Jacksonin hienouden valitettavasti vasta hänen kuoltuaan, enkä usko, että Jacksonin tai vaikkapa Freddie Mercuryn kaltaisia ilmiöitä enää tulee. Onneksi musiikki on jäänyt jäljelle ja sen kautta he molemmat kai jollain tapaa elävät ikuisesti.