Rakkaudella, vaimosi

Kuolema ei ole ikinä aiemmin koskettanut minua näin läheltä. Tällä kertaa se vei minulta paitsi aviomieheni ja parhaan ystäväni, kuolema vei minulta myös osan itsestäni. Olit osa minua.

Kun yritin kirjoittaa tätä puhetta, niin kaikki kirjoittamani tuntui niin väärälle. Ajattelin, että kirjoitan ikään kuin suoraan Villelle, kunnes tajusin, ettei ollut mitään sanottavaa, sillä me puhuimme aina niin, että kaikki on varmasti sanottu. Ei ollut keskenjääneitä asioita tai lauseita. Oli vain elämä, jota elimme joka päivä. Yhteisiin vuosiin mahtui enemmän kuin monilla koko elämään, ja haluaisin kertoa kaikki ne tarinat, mutta siihen meillä ei taida olla nyt aikaa.

Ville oli rauhallinen, joskus ehkä liiankin, kun minulla oli jo kiire. Villeä kiinnosti tasa-arvo ja ihmisten yhdenvertaisuus, hän oli kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnallisista asioita. Hän tiesi loputtoman määrän kaikkea, mitä muut eivät tienneet ja mielipiteiden tuli perustua aina faktoihin. Ville tykkäsi keskustella, pohtia ja kyseenalaistaa, ja hän oli valmis kaivamaan tietoa, vaikka siihen menisi koko viikko. Villellä oli myös loppumaton palo elokuvia ja musiikkia kohtaan, ja ne olivat myös suuri osa yhteistä elämäämme. Illat kului useasti laadukkaiden - ja vähemmän laadukkaiden - sarjojen parissa, ja Helsingissä järjestettävä vuosittainen elokuvafestivaali oli Villen lempiaika vuodesta.

Monet tunsivat Villen raskaan musiikin ystävänä, jolla on pitkät hiukset ja joka pukeutuu bändipaitoihin. Mutta todellisuudessa Ville oli herkkä ja tunteellinen ihminen, joka päästi vain harvat oikeasti lähelle. Ville inhosi small talkia, minkä vuoksi hän oli isommassa porukassa mielummin hiljaa - paitsi jos joku puhui jostain todella kiinnostavasta. Hänen mielestään ei ollut mitään typerämpää keskustelua kuin sää eikä hän kestänyt jos joku sanoi itsestäänselvyyksiä, kuten "ulkona on aika kylmä kun tuulee".

Minun lisäkseni Ville rakasti hyvää ruokaa, ja se oli iso osa meidän hyvää arkea. Tänään täällä muistotilaisuudessakin tarjoillaan vain Villen suosikkeja, ja vaikkei lasagne ehkä ole se perinteisin valinta tällaiseen tilaisuuteen, niin se oli ehdottomasti eniten Villeä. Ville ei koskaan ollut tavallinen tai tyytynyt helpoimpaan ratkaisuun, vaan hän tiesi mitä halusi - varsinkin syödessä.

Jos olimme koko päivän kotona pyjamassa niin panostimme edes ruokaan. Ja jos vain oli jokin outo ruoka tai maku jota olisi mahdollista maistaa, niin hän taatusti halusi sitä maistaa. Kaupasta hän toivoi aina, että "tuo jotain jännittävää" ja se jäi sitten minun päätettäväkseni, että mikä sillä kerralla oli riittävän jännittävää. Ville myös tykkäsi etsiä ja esitellä uusia reseptejä, jotka tein aina parhaani mukaan. Ihan tavallista voikkuleipää Villen lautasella kuitenkin harvemmin nähtiin.

Yksi muistorikkain kokkauskerta on alkuaikojemme ensimmäinen paahtopaisti, jonka Ville nimesi ihanasti rakkauspaistiksi. Koko paisti meinasi kuitenkin jäädä laittamatta, sillä väittelimme koko illan siitä, että kumman äidin tapa on oikeampi. Kastikkeeseen tarkoitettu punaviini kului väittelyn aikana, ja itse paistikin valmistui vasta yömyöhään. Yökukkuminen oli muutenkin meidän juttumme. Vaikka olimme jo käyneet nukkumaan, niin puhuimme sängyssä joka ilta. Joskus tunnin, joskus koko yön. Rakastin niitä hetkiä, ja kuuntelin Villen rauhoittavaa ääntä mielelläni, oli aiheena sitten maailman poliittinen tilanne, videopelit tai koiramme Taiston päivälenkki.

Ville oli omalla tavallaan hauska ja meillä oli usein hauskaa yhdessä. Nauroimme asioille, joita kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Meillä oli rakkautta, naurua, intohimoa, lempeyttä ja toki niitä riitojakin. Kuten moni täällä varmasti tietää, niin meidän oli tarkoitus muuttaa erilleen. Virallista eroa ei oltu missään vaiheessa ottamassa, mutta omat osoitteet ja oma tila oli se mitä tarvitsimme löytääksemme toisemme uudelleen. Ihan näin paljoa omaa tilaa en edes minä olisi tarvinnut, sillä toiveena kuitenkin oli, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Nyt sitä toivoa ei enää ole, mutta haluan uskoa, että tälläkin oli joku merkitys. Ehkä Ville yritti ottaa välimatkaa minuun, jotta tämä olisi minulle helpompaa, sillä Ville kuitenkin tiesi, mitä hänelle oli tulossa eteen. Kävin Villen kuoleman jälkeen lääkärin kanssa keskustelun, jossa selvisi, ettei Ville ollut kertonut minulle kuinka vakava tilanne todella oli. Tai ehkä hän ei halunnut myöntää sitä itselleenkään.

Tiesin, että Ville pelkäsi kuolemaa. Hänelle oli jo varhain nuorena iskostunut mieleen, että perussairaus vie hänet liian aikaisin ja siitä ajauksesta hänen oli vaikea päästää irti. Siksi emme ikinä oikein suunnitelleet pitkän aikavälin asioita, vaan elimme hetkessä, sillä Ville sanoi, ettei aikaa kuitenkaan ole. Häntä olisi esimerkiksi kiinnostanut opiskelu avoimessa yliopistossa ja hän olisi halunnut matkustaa Amerikkaan. Aina kuitenkin kun aloitin keskustelun haaveista, hän vastasi, ettei ole aikaa. 

Ville oli minulle kaikkeni. Hänellä oli tapana vaikeissa tilanteissa etsiä minun katseeni, jolloin tiesin, että nyt minua tarvitaan. Tuona päivänä se sama katse tavoitti minut, mutta tällä kertaa en osannut tehdä mitään. Näin vain kuinka hän hiipui pois ja kädestä pitäessäni sain pari viimeistä hentoa puristusta Villeltä. Minusta pahimmalta tuntui silloin yöllä jättää Ville sinne sairaalahuoneeseen, sillä ajaus siitä, etten näkisi häntä enää, sai minut musertumaan.

Me olimme aina tiimi. Ei ollut sellaista päivää, jolloin emme olisi olleet yhdessä tai vähintääkin viestineet puhelimella, jos olimme eri paikoissa. Me olimme aina yhtä. Vuosien aikana hitsauduimme yhteen ja rakastin Villessä aina eniten sitä turvallisuuden tunnetta. Minun ei tarvinnut ikinä pelätä, ei peitellä tunteitani. Hän hyväksyi minut juuri tällaisena, täydellisen epätäydellisenä ja minä hänet. 

Ville opetti minulle asioita, joita ilman en pärjäisi, hän teki minusta rohkeamman ja sai minut elämään. Hetkittäin minusta tuntuu, että haluaisin lähteä Villen luo, mutta samalla kuulen hänen äänensä korvissani. Villemäisen matalalla ja rauhallisella äänellä hän sanoisi, että "älä nyt viitsi". Yritän alati etsiä häntä ympäriltäni tuulen kohinasta ja ihmisvilinästä, sillä haluan uskoa, että hän kulkee tätä matkaa kanssani vieläkin. En tiedä voinko koskaan päästää irti, rakastunko enää ikinä tai tulenko enää olemaan onnellinen, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä pohjattomasta rakkaudesta, jota Villeltä sain. 

Kuka nyt rakastaa minua?

Kuka nyt kertoo onko aamukahvi vielä kuumaa?

Kenelle soitan kaupasta, että paljonko maitoa olikaan jäljellä? 

Kuka vastaa maantieto- tai politiikkakysymyksiini ilman, että tunnen itseni tyhmäksi?

Kuka nyt maistaa chilin tulisuutta, että montako niitä laitetaan? 

Tai kuka kertoo tykkäänkö jostain uudesta ruoasta?

Kenelle kerron kotiin tullessa kaikki ulkona tapahtuneet kommellukset?

Kenelle nyt kiukuttelen kun ahdistaa, on nälkä tai huono päivä?

Kenen kanssa vietän kaikki juhlapyhät ja kissanristiäiset?

Kuka sanoo minulle hyvää yötä, vaikka olisin juuri kiukutellut monta tuntia?

Kenelle puhun yöllä kun ei tule uni?

Tai kenet herätän kun luulen, että leivänpaahdin on tulessa?

Kenelle tuon kaupasta herkkuja?

Kenelle valitan tiskaamattomista tiskeistä?

Kuka neuvoo minulle kaikki uudet osoitteet?

Kuka nyt suunnittelee ja selvittää kaiken, johon en itse jaksa keskittyä?

Kuka nyt rakastaa minua? 

Festariputkessa

Takana on ehkä tämän kesän paras viikonloppu! Tämä kesä on ollut suoraan sanottuna aivan pas**, mutta palataan siihen joskus toiste, sillä nyt on aika puhua festareista.

Viime viikon "festariputki" alkoi torstaina Helsingin Taiteiden yössä. Roope Salminen ja Koirat vetivät AllasSeaPoolilla aivan huikean setin, ja tykästyin myös Aarnikotkien vetoon. Ilta oli niin huippu, etten tiennyt voiko enää paremmaksi mennä.

Seuraavana päivänä alkoi se todellinen festariputki, sillä Tapiola festivaali järjestettiin nimensä mukaisesti Espoon Tapiolassa. Kyseinen festivaali järjestettiin tänä vuonna vasta toista kertaa, mutta itselläni ainakin tämä meni suosikkifestareiden joukkoon. Kävin nimittäin tänä vuonna myös ensimmäistä kertaa Flow'ssa, todetankseni vain, ettei se ole ihan minun juttuni. 

Ensi kesänä menen varmasti Tapiolaan ja luultavasti myös Tikkurila festareille, sillä siellä on 10-vuotisjuhlavuosi. Odotan siis jotain huikeaa spektaakkelia. Joskus olisi kyllä myös supersiistiä käydä festareilla kesän jokaisena viikonloppuna, mutta ensinnäkin se tulisi todella kalliiksi ja toisekseen - se olisi todella rankkaa, kun jo nämä muutama päivä vei mehut aivan täysin! Tosin, se on sellaista hyvää väsymystä.

Festareilla on aina tärkeää panostaa asuun, ja tällä kertaa olin perjantaina keltaisessa kesäasussa. Silloin oli myös glitteriä poskilla, kun taas toisena päivänä glitterit päätyi hiuksiin. Pidin enemmän siitä hiuksissa, ja aion varmasti hyödyntää tätä joskus jossain juhlissa. Molempina päivinä asua piristi keltainen käsilaukku, joka oli myös Flow'ssa. Lauantaina menin mustalla, perusvarmalla asulla, sillä silloin ilma oli sateinen ja kolea, niin asun näyttävyys ei ollut se tärkein. Melkein heti tämän kuvan jälkeen laitoin päälle neulepaidan ja huivin, ilma oli niin kostean viileä.

Onneksi säästä huolimatta tunnelma oli katossa. Näin lähes kaikki artistit jotka halusinkin, mutta osassa joutui valitsemaan, kun oli päällekkäisyyksiä. Festariruoka on aina hyvää ja jotenkin se tunnelma on niin minua. Minä vain pidän siitä yhteenkuuluvuudentunteesta, siellä me kaikki, jokainen omana itsenään, olemme kuuntelemassa ja fiilistelemässä samaa asiaa - musiikkia.

Itse fiilistelin Erika Vikmanin, Juha Tapion, Apulannan, Elastisen, Käärijän, Abreun, Viivin, Gasellien, Samu Haberin sekä Reino Nordinin keikat. Yllättäjä oli ehdottomasti Apulanta, sillä he soittivat pääosin niitä vanhoja, nostalgisia biisejä. Pakko silti sanoa, että tällä kertaa Roope Salminen ja Koirat vei voiton.

Tuulinen kesäpäivä

Vaikka tuntuu, että kesä on takana päin, niin palataan kuitenkin hetkeksi yhteen kesän suosikkiasuun. Olen farkkuihminen henkeen ja vereen, ja kun löydän hyvät farkut, niin pidän niistä hyvää huolta. Nämäkin kyseiset farkut ovat olleet minulla varmaan 6 vuotta eikä niissä ole vielä mitään vikaa. Housujen pitää mielellään olla aina pillit, paitsi olohousujen, ja joustavat. En kestä epämukavia, joustamattomia housuja.

Tämän paidan sen sijaan löysin kesän alussa Moody Mondayn pop-up kirppikseltä. Kaupasta en olisi tätä ostanut, koska tuo väri ja kimallus oli aika iso riski, mutta kirpputorihinnalla se kannatti. Paita oli alunperin kauluspaita, mutta poistin siitä kauluksen. Olen ennenkin todennut, että kauluspaidat näyttää päälläni sellaiselta dracula-kauluksilta, eli ne eivät juuri imartele minua. Onneksi osaan muokata vaatteita tarpeen tullen ja näin sain tästä juuri täydellisen itselleni!

Pinkki glitterpaita ei ole ehkä se kaikista käytännöllisin vaate, mutta toisaalta, miksi arkisin pitäisi pukeutua vain mustaan tai harmaaseen. Aion nauttia tästä ihanuudesta ihan tavallisina päivinä ja pinkki paita piristää varmasti myös synkkiä talvipäiviä. Tähän asuun sopi hyvin viime syksynä ostetut pitsitossut sekä samaiselta alkukesän kirpputorilta löytynyt Betsey Johnssonin laukku. Täydellinen tuulisen kesäpäivän asu!

farkut - H&M

paita - Shein (Moody Monday - kirpputori) 

kengät - Anna Field

laukku - Betsey Johnsson (kirppis)

Uusi lenkkipolku

Olen tänä kesänä jotenkin tutkinut Helsinkiä laajemmin. Olen kiertänyt siellä täällä ja tutustunut alueisiin, jotka ovat jääneet aiemmin paitsioon.

Paljon on löytynyt kaikkea ihanaa ja kaunista, mutta suosikkini tällä hetkellä on tämä uusi lenkkipolku. Tämä löytyi jokunen viikko sitten täysin vahingossa eikä sinne pääse aivan koti-ovelta. Rastilan rantareitille päästäkseen täytyy ensin mennä yhden pysäkin verran metrolla, mutta se nyt ei ole matka eikä mikään. 

Tämä lenkkipolku on koiran kanssa ihanteellinen, sillä polku menee metsässä. Mielestäni mikä tahansa pinta on aina tassuille parempi kuin asfaltti, ja onhan metsä omillekin ajatuksille ja aisteille hyväksi. Polku menee lenkin ympäri, mutta yhdessä vaiheessa maasto oli sen verran jyrkkää, että oli parempi kääntyä takaisin. Edes takaisin kuljettuna siitä tuli ehkä sellaiset 3 kilometriä, plus tietysti matka metrolle ja kotiin. Juuri sopiva matka siis.

Metsässä oli paljon valokuvattavaa sekä hirveästi mustikoita, ja suunnittelinkin palaavani seuraavana päivänä mustikkaan. Siinä kaikessa rauhassa valokuvaillessani jyrähti ukkonen yhtäkkiä olan takana ja meille tuli Taiston kanssa hoppu, että ehditään kuivana takaisin! Ehdittiin, mutta loppumatka meni kyllä juoksuksi. Seuraavat päivät olivat sateisia, ja nyt mustikat on varmaan jo poimittu - tai voisihan sitä käydä tarkistamassa.

Joskus kannattaa poistua tutuilta poluilta, voi löytää parempaa tilalle.

Kesän paras tiimi

Tein viime viikonloppuna toisen retken nuoruuteni Lauttasaareen. Tällä kertaa mukana oli minä ja koira, eli kesän paras tiimi. Kerroin viimeksi, että jotain olennaista jäi tekemättä ja se oli sillan ylitys. Silloin nimittäin kun asuin siellä, niin Lauttasaaresta ei vielä kulkenut metroa, vaan piti kävellä Ruoholahden metrolle tai käyttää bussia. Bussi tuli tutksi kaikkina muina vuoden aikoina, mutta kesäisin tykkäsin kävellä sillan yli. 

Ruoholahden päässä oli jokin rakennustyömaa ja menin ihan hämilleni, kun en päässyt samaa reittiä kuin silloin aikoinaan. Löysin kuitenkin sillalle ja perille Lauttasaareen. Käytiin koiran kanssa kiertelemässä rantoja ja otin samalla reissulla vähän asukuvia, mutta palataan niihin toisella kertaa. 

Silloin kun asuin siellä, niin mietin aina, että "tässä ulkoilisin koiran kanssa, jos minulla olisi koira". En tiedä miten minulla on kestänyt lähes 10 vuotta, ennen kuin menin koirani kanssa Lauttasaareen, juuri niille poluille, joita silloin suunnittelin. Mutta onneksi menin, Taistokin tykkäsi. Löysin tällä kertaa myös sen vanhan kelopuun, josta viimeksi kerroin. Siellä se nökötti edelleen, yhtä vinossa ja yhtä elottomana. 

Suomen Berliini, osa 2

Turun reissun ensimmäisistä päivistä voit lukea täältä. Kolmas päivä alkoi hyytävästi, mutta päädyin kuitenkin lähtemään Ruissaloon säätiedoitusta tutkittuani. Hotellin ikkunasta kurkisteltuani päädyin farkkuihin, t-paitaan ja korkokenkiin, mutta jo ennen bussipysäkkiä totesin, että korkkarit oli todella huono idea. Ulkona vihmoi kylmä, syksyinen tuuli ja sade tihutteli hiljalleen. Sateen ei pitänyt siinä vaiheessa voimistua, joten suuntasin rohkeasti Fölin vesibussilla Ruissaloa kohti. Ajattelin, että venematka olisi ollut jotenkin erikoisempi - ehkä odotin kauniimpia maisempia ja pidempää veneajelua. Vesibussin kyytiin oli äärettömän hankala päästä pyörätuolilla eikä alukselle päässyt muualle kuin etukannelle. Onneksi matkalla ei siis satanut, mutta tuuli kyllä niin, että meinasi tukka lähteä päästä.

Ruissaloon saavuttuani telakalla olisi ollut heti yksi ravintola, joka olisi kiinnostanut, mutta aamupalasta oli vasta niin vähän aikaa, ettei tehnyt mieli edes ajatella ruoka. Niinpä lähdin vain eteenpäin sen enempää tietämättä minne olen edes menossa. Pienen luontopolun jälkeen saavuin Ruissalon kasvitieteellisen puutarhan portille, ja päätin mennä sinne hetkeksi lämmittelemään. Kiersin trooppiset puutarhat, mutta sateinen Ruissalo ei sen kummemmin vakuuttanut, joten päätin lähteä takaisin. Onneksi sieltä pääsi ihan tavallisella bussilla pois, sillä vesibussiin en olisi enää halunnut.

Ajattelin, että näin sadepäivänä on hyvä kiertää vaikkapa kirpputoreja sekä käydä kokeilemassa se kaikkien hehkuttama funikulaari. Luulin ihan oikeasti, että saan kokea vähintään jonkun 15 minuutin maisemahissiajelun, mutta sehän menikin vain ylös ja alas, ja matkan kesto oli ehkä minuutin! Joskus kannattaisi ehkä selvittää asioita etukäteen, mutta toisaalta, olisin nyt tätäkin kokemusta köyhempi. 

Olin tässä vaiheessa päivää kastunut jo ainakin kolme kertaa, ja olin kuin uitettu koira. Sadekuurot iski aina niin, että ei ehtinyt suojautua ja loppuivat siinä samassa kun pääsi sisätiloihin. Kirpputorien etsiminen osoittautui mahdottomaksi, sillä ennakkotiedoista poiketen ne olivat toinen toistaan esteellisempiä. Viimeisimmän kaatosateen jälkeen päädyin torikahvilaan hörppimään kuumaa teetä, sekä etsimään illaksi jotain ravintolaa. Ajattelin, että näin viimeisenä iltana voin vähän panostaa ja viedä itseni ulos syömään.

Se oli tosiaan maanantai, ja aika pian minulle valkeni, että esteettömän ja kohtuuhintaisen ei-ketju-ravintolan löytäminen Turusta maanantai-iltana on yhtä vaikeaa kuin esteettömän kirpputorin löytäminen. Kiinnostavia ravintoloita soiteltuani läpi, minua onnisti viimein parin tunnin etsimisen jälkeen - ravintola Aune avasi takaovensa ja pääsin kuin pääsinkin syömään. Ja mikä paikka, wau! Siellä oli jotenkin aivan erityinen tunnelma. Tunsin, että olen tervetullut ja söin ehkä elämäni parhaimman gluteenittoman burgerin. Se oli täydellinen lopetus muutoin kaaottiselle päivälle. Ravintolasta lähdettyäni heitin korkokengät kassiin ja hipsin sukkasilteni hotelliin. Olin yltäpäältä märkä - tosin välillä kuivunut - kylmissäni, ja todella täynnä siitä burgerista. Halusin vain nukkumaan.

Viimeisenä aamuna kävin tuttuun tapaan aamupalalla, ja hei, saan olla itsestäni aika ylpeä, sillä jaksoin herätä aamiaiselle joka aamu. Joskus olisi kyllä ihanaa reissata niin, että olisi oikeasti aikaa myös rentoutua, eikä harmittaisi jos jää jotain tekemättä - tai jos jää yksi aamupala syömättä. Aamiaisen jälkeen huone piti luovuttaa, mutta onneksi hotelleissa on yleensä huone, jonne matkatavarat voi jättää.

 Paluujuna oli lähdössä vasta illalla, eli edessä oli vielä ihan kokonainen päivä. Sää vaikutti yhtä epävakaiselta kuin edellisenäkin päivänä, joten yritin keksiä jotain tekemistä sisätiloissa. Ensin suuntasin Forum Marinumiin, joka on merenkulkumuseo. Sinne halusin lähinnä esillä olevan Titanic-näyttelyn vuoksi, mutta olin siihen aika pettynyt. Tämän jälkeen lähdin kävelemään kohti Turun linnaa, ihan vain ajatuksenani kiertää se ulkopuolelta, kun aikaa oli. Pieni uteliaisuus kuitenkin heräsi, ja kyselin pääseekö linnaan mistään sisälle pyörätuolilla. Ja kyllä sinne pääsi!

Minulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia, mutta he saivat uteliaisuuteni heräämään lisää. Piti olla kolme kohdetta joihin pääsee, sekä yksi, jonne olisi irtoramppi. Tällä rampilla kuitenkin tarkoitettiin kahta kapeaa ja kiikkerää irtoluiskaa, joita pitkin en menisi edes lastenrattailla. Siispä jätin sen osion katsomatta, ja suuntasin kirkkoon.

Kirkko oli vähintäänkin yhtä suuri pettymys, sillä pyörätuolilla pääsi vain kirkon käytävän päästä päähän. Lisäksi hissistä tullessa joutui taistelemaan hetken urkujen kanssa, jotta mahtui hissistä ulos, joten en kyllä voi suositella Turun linnan esteettömyyttä kenellekään. Eikä siinä ole mitään pahaa, ymmärrän, että se on hyvin vanha ja arvokas rakennus, eikä sitä saa muuttaa, mutta ei myöskään saisi puhua tilojen esteettömyydestä.

Epäonnisen museorupeaman jälkeen oli pakko saada kahvia, ja haluasin käydä vielä kerran nautiskelemassa cafe Qwenselissa. Siinä kahvinjuonnin lomassa soittelin VR:lle, että josko minulle löytyisi yhtään aikaisemmasta junasta tilaa ja onneksi löytyi. Jotenkin sellainen kunnon matkaväsymys iski siinä kohtaa ja halusin vain päästä kotiin nukkumaan.

Mutta lopputulemana matka oli hyvä ja onnistunut. Kaikki ei aina mene nappiin, eikä tarvitsekaan, sillä niistä hetkistä syntyy usein ne parhaimmat muistot. Turkuun tuskin enää palaan lomailun merkeissä, sillä mielestäni se oli kaupunkina hyvin ruma. Minulle tuli ehkä vähän mieleen Berliini - karu, kiireinen ja pakko kokea. Turusta ei tullut sellaista kotoisaa kesäkaupunki fiilista eikä sinne jäänyt mitään, minkä vuoksi palata.

Hotellissa parasta oli ehdottimasti sauna ja aamiainen. Aamiaistarjoiluissa oli oikeasti reilusti gluteenittomia vaihtoehtoja ja muutenkin tarjoilu oli herkullinen sekä runsas. Vähiten jään kaipaamaan synkästi sisustettua hotellihuonetta, jonka ikkunasta näkyi ainoastaan toimistorakennuksia, mutta sijainti oli kätevä.

Matkamuistoja on aina ostettava, ja koska tämä oli budjettimatka, niin en shoppaillut mitään muuta. Ostin ainoastaan avaimenperän sekä Varför Paris, vi har ju Åbo - kangaskassin. Ne molemmat kestävät aikaa ja kulutusta, mutta samalla muistuttavat tästä reissusta. 

Kiitos Turku, Suomen Berliini.