tiistai 17. maaliskuuta 2020

Poikkeustila


Voi ihme ja kumma. Nyt on kyllä aikamoinen meininki täällä maailmassa. Kun koko Suomi sulkeutuu ja hiljenee, niin näin hiljenee myös tämä blogi. Yhteiskunnallisten muutosten, oman hyvinvoinnin ja käytännön ongelmien vuoksi näen paremmaksi lähteä äidille turvaan. Lisäksi kuulun vahvasti riskiryhmään, ja äidin luona maalla tartuntariski on ainakin vielä toistaiseksi pienempi kuin täällä kaupungin sykkeessä. 

Suunnitelmissahan oli lähteä kaikenmaailman keväisille luontoretkille, leipoa kaikkea gluteenitonta uudesta kirjasta ja lehdestä, sisustaa kevätparveketta ja kylvää tämän kesän kasveja. Nyt kuitenkin tämä kaikki ja moni muu asia siirtyy eteenpäin, sillä terveys on meille kaikille ensisijainen asia. Pitäkäämme siis huolta itsestämme, mutta muistetaan myös se velvollisuus lähimmäisiä kohtaan. Ei jätetä ketään yksin tai pulaan, vaikka tilanne onkin kaaottinen. Toivon, että pääsemme kesän kynnyksellä jatkamaan paremmissa merkeissä, mutta nyt minä lähden omaan vapaaehtoiseen koronakaranteeniin, hiphei!


keskiviikko 11. maaliskuuta 2020

Paljon puhetta perunasta


Äidillä käydessäni selailin Maaseudun tulevaisuuden viikonlopun ruokavinkkejä ja löysin tämän gluteenittoman pannarin. Sen pohjana on käytetty perunaa ja vaikka tiesin perunan olevan monipuolinen, niin en ole ennen siitä kyllä jälkkäriä tehnyt. Ohjeessa hehkutettiin pannarin olevan pumpulinpehmeää ja herkullista, joten pitihän sitä kokeilla. 

Perunahan on oikeaa superruokaa ja mielestäni aivan liian aliarvostettu. Perunan hiilijalanjälki on paljon pienempi kuin vaikkapa riisillä ja se sisältää mm. C- ja B-vitamiineja, magnesiumia, sinkkiä, kaliumia sekä lisäksi se on täysin kolesteroliton. Siitä saa tehtyä kaikenlaiaista aina laatikkoruoista keittoihin ja rieskoihin, se on ravitseva ja täyttävä lisuke ja paljon parempi vaihtoehto kuin riisi tai pasta. Oma suosikkini on uuniperuna, mutta syön mielelläni perunaa oikeastaan missä muodossa vain. 


Perunapannaria varten keittettiin siis pieni perunamuussi, tarkalleen ottaen puolesta kilosta perunoita, ja jos sinulla ei ole keittiövaakaa, niin kolme reilun kokoista pottua täyttää tämän vaatimuksen. Kypsien perunoiden joukkoon laitettiin 2 desiä lämmintä matoa, muussattiin tasaiseksi ja annettiin hetki jäähtyä. Sillä välin eroteltiin neljä munaa ja vaahdotettiin ne. Ennen vaahdotusta keltuaisten joukkoon lisättiin desi sokeria ja valkuaisiin ripaus suolaa. Lisäksi raastettiin valmiiksi yhden sitruunan kuori ja sulatettiin 50 grammaa voita. Ohjetta tutkisellessani tuntui, että siitä puuttuu jotenkin makua ja siksipä lisäsin vielä teelusikallisen kardemummaa ja vaniljasokeria. Alkuperäisessä reseptissä oli myös käytetty appelsiinin kuorta eikä sitruunaa, mutta itse en niin välitä appelsiinista muuta kuin sellaisenaan ja mehuna.

Jäähtyneeseen perunamuussiin lisättiin sitruunankuoriraaste, keltuaisvaahto, sulatettu voi sekä siivilöitynä yksi ruokalusikallinen perunajauhoja. Seosta vatkattiin vielä hetki sähkövatkaimella ja lopuksi käänneltiin nuolijalla valkuaisvaahto mukaan. Sitten vain taikina suorakulmaiseen uunivuokaan ja 200 asteiseen uuniin 20 minuutiksi. 

Reseptissä kehotettiin tarjoilemaan pannari kermavaahdon ja hillon kera, mutta itse laitoin vain vaahterasiirappia. Koostumus oli tosiaan pumpulimainen mitä en todellakaan olisi perunamuussista uskonut. Seuraavalla kerralla perunasose täytyy kyllä survoa käsisurvimen sijaan sauvasekoittimella, niin pannariin ei jää yhtään perunan paloja ja sokeria saa laittaa himpun verran enemmän. Mielestäni tämä oli ihan hyvää, mutta itsekseen ehkä hieman tylsä. Siksi ajattelinkin seuraavaksi tehdä tuosta pannarin sijaan hieman leivosmaisemman ja kuorruttaa sen porkkanakakun tyyliin tuorejuustolla. 

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Pellavansävyä ja vääriä mittoja


Olen koko alkuvuoden ollut uudistamassa olohuoneen ja keittiön verhoja. Matkaan tuli kuitenkin oletettua useampi mutka, sillä tilasin nämä netin alennusmyynneistä. Muutaman kerran jouduin palauttamaan ja vaihtamaan, kun ensin tuli liian kapeat ja sitten liian lyhyet. Lopulta nämä pellavanväriset ihanuudet kuitenkin saaapuivat riittävän pitkinä ja leveinä.

Vanhoja, mustavalkoisia verhoja tuli tuijoteltua melkein kuusi vuotta, joten päätin, että nyt on oikea aika. Halusin jotain kevyempää ja vähemmän hallitsevaa. Pidin kyllä myös vanhoista verhoista, enhän muuten olisi jaksanut niitä näin pitkään, mutta mustavalkoisuus saneli aikalailla myös kaiken muun värityksen. Nyt esimerkiksi pupun mattokin voisi olla nätimpi, eikä mustavalkoinen, samoin pöytäliinat. 




Tuntuu, että nyt kaikki ihanat viherkasvitkin pääsevät paremmin esille ja olohuoneen ilme on mielestäni yksinkertaisesti vain jotenkin aikuismaisempi. Tunnelma on seesteinen, rauhaisa ja kokonainen. Keittiön verhoa täytyy vielä vähän muokata, sillä en lähtenyt sitä enää vaihtamaan kun pitkät verhot olivat vihdoin sopivat. Keittiön verhon piti olla nätisti rullautuva laskosverho, mutta alareunaan olisi tarvinnut jonkun tuen, joka pitäisi sen ryhdissä ja rullalla. Luovuin kuitenkin siitä ajatuksesta, sillä verho on häiritsevän kapea. Niinpä tilasin toisen samanmoisen kun hintaa verholla oli vain huimat 8 euroa. Ajattelin ommella ne yhteen ja tehdä siitä ihan perinteisen kapan - niin kuin edellisissäkin verhoissa. Haluan kuitenkin, että keittiön verho on samaa materiaalia ja samaa sävyä kuin nuo pitkätkin, niin ei auta kuin itse ommella. Onneksi se ei ole ongelma.

Mutta mitäs pidätte olohuoneemme uudesta ilmeestä?  


maanantai 24. helmikuuta 2020

Jauhojen loppu



Vähitellen alkaa gluteenittomankin pullan leipominen sujua. Aloin iltapuhteeksi leipomaan laskiaispullia Moilasen pulla&munkki jauhoseoksesta, mutta puolessavälissä huomasin, että kerran leivotusta jauhopaketista ei tulekaan enää kuin pari desiä. Kaikki muu oli jo valmiina, hiivat maidossa ja niin edespäin, joten en voinut jättää leivontaa enää sikseen. Mieleeni ei todellakaan juolahtanut, että jauhopaketissa olisi puolitoista annosta eikä kahta. Mitä järkeä laittaa ainekset puoleentoista taikinaan, mitä sillä puolikkaalla oikein tekee? 



Puolet jauhoista korvasin Sunnuntain gluteenittomalla jauhoseoksella ja siitä tuli oikeastaan parempi kuin pelkällä Moilasen pulla&munkki seoksella. Pullaan tuli oikeasti kuohkeutta ja oikeanlaista rakennetta. Kaiken lisäksi makukin oli enemmän kuin kohdillaan. Tai sitten en vain enää vuoden vehnättömyyden jälkeen muista miltä oikea pulla maistuu.

Laskiaispullien täytteistä on yhtä monta variaatiota kuin on syöjiäkin, mutta itse pidän perinteisestä - lusikallinen vadelmahilloa ja toinen mokoma kermavaahtoa. Parhaita nämä gluteenittomat pullat ovat tuoreina tai seuraavana päivänä mikrotettuna, mutta pakastamista en suosittelisi. Siksi onkin hyvä tehdä aina vain tällainen 2,5 desin annos, josta tulee yhdeksän pullaa, eli juuri sopivasti yhdelle kerralle. Liiallinen säilyttäminen vain kuivattaa näitä, kun tahtovat muutenkin olla hieman kuivempia kuin tavallinen vehnäpulla. Vielä olisi parit pullajauhot testattavana ja jonkinlaisen omankin seoksen voisi tehdä. Mutta nyt alkaa kuitenkin näkyä jo valoa tunnelin päässä - pullaa voi leipoa ilman vehnää.


torstai 20. helmikuuta 2020

Kasvikunta


Tammikuun aikana otin ikkunalaudallisen pistokkaita juurtumaan helmikuuta varten. Helmi-maaliskuussa on paras aika vaihtaa sisäkasveille uudet mullat ja istuttaa uusia, kun kasvukausi on alussa. Olin aika aikaisessa tänä vuonna, mutta kun ihastelin viimekesäisten pelargonioiden yhä kukkivan parvekkeella, niin ajattelin, että ehkei tämä olekaan yhtään liian aikaista. 

Vuoden varrella meille on kotiutunut pari uutta kasvia ja vastaavasti jokunen vanha on kuollut pois. En tiedä mikä juoruuni iski, mutta se vain kuihtui pois ja vaikka otin pistokkaita, niin eivät nekään menestyneet. Onneksi olin pari vuotta sitten vienyt juorua kaverilleni, joten otin nyt häneltä pistokkaan ja toivon, että se lähtisi iloisesti uuteen kasvuun. 

Tänä vuonna vaihdoin kaikille kasveille mullat, mutta poikkeuksellisesti en jaksanut suihkuttaa kaikkia. Kun kasvi on kostea niin multa takertuu lehtiin ja tulee vain enemmän sotkua, joten suihkutin vain pölyisimmät. Fiikus on edelleen yksi lempikasveistani ja sain tuossa syksyllä ihan pöhkön päähänpiston - aion kasvattaa jättifiikuksen! Se idea itseasiassa iski päähäni jossain sairaalan käytävillä, kun näin sairaan hienon ja tuuhean fiikuksen. Niinpä ostin astetta isomman ruukun ja istutin kaksi viime vuotista fiikusta siihen. Ne ensinnäkin tukevat toinen toisiaan, mutta näyttävät myös aivan mahtavalta. Olen niin innoissani jättifiikuksestani!






Tammikuun puolella oli paljon viherkasveja alennuksessa, joten päätin taas ostaa kaksi lisää. Mies kyllä hieman kommentoi, että mihin niitä tarvitaan, mutta hyvinhän ne vielä mahtui. Sain jälleen kerran repertuaariini traakkipuun ja katsotaan josko nyt saisin sen pysymään hengissä. Toisen kasvin ostin ihan vain koska se oli niin hieno ja vasta kotona aloin tutkimaan, että mikä se oikein on. Tutkimusteni pohjalta päädyin siihen, että tuo viher-punalehtinen kaunotar taitaa olla ihmepensas eli krotoni. Se meinasikin kuolla jo heti ensimmäisen viikon aikana, mutta nyt lehdet ovat ihan terhakat. Minulla on uusien kasvien kohdalla aina tapana viedä ne heti kylppäriin pesulle ja vaihtaa mullat, sillä mullassa voi asua jotain kutsumattomia ötökkävieraita. Niin tuon toimenpiteen seurauksena ihmepensas sai varmaankin vähän liikaa vettä, mutta onneksi se sitten siitä virkistyi. Tuo on mielestäni hyvin kauniin värinen ja se voi ilmeisesti kasvaa aika isoksikin.


Toinen uusi tuttavuus on vuoripalmu, jonka taisin ostaa joskus kesällä. Se on ollut myös aika heikkokuntoinen, mutta ehkä en vain osaa toimia näiden puiden ja palmujen kanssa. Nyt se on taas ihan vehreä kun sain kaikki kuivahtaneet lehdet pois ja vaihdoin sille ilmavampaa multaa. Kolmas uusi tuttavuus on joulukaktus tai oikeammin kai marraskuunkaktus. Se muutti luokseni miehen mummulta, kun kasvi oli siellä hieman heikon näköinen ja halusin sen pelastaa. Se on kasvanut siitä huimasti ja rehevöitynyt, eikä se ole enää niin nahkea. Liiallinen kastelu saa sen voimaan huonosti, ja uusi kaktusmulta teki sille varmasti myös hyvää. Se on vielä kuitenkin niin pikkuinen, että se sopii toistaiseksi anopinhampaan kanssa koristamaan ruokapöytää. 

Kun olin vaihtanut kaikkiin kasveihin mullat ja istuttanut pistokkaat, totesin, että minulla on 30 kasvia. Se tuntui aika hurjalta määrältä 82 neliön kaupunkiasuntoon, joten päätin viedä niitä hieman äidillekin. Viisi kasvia muutti äidin hoiviin, mutta ei yhtään sellaista, jota olisi minulla vain yksi. Tällainen kasvikunta meillä lymyää, paljonkohan näitä on ensi vuonna?

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Epäonninen jättibebe


Ylihuomenna on ystävänpäivä ja halusin tehdä sitä varten klassisia bebe -leivoksia, sillä ne ovat juuri täydellisiä ystävänpäiväksi; pieniä, suloisia ja makeita niin kuin ystävät. Aina kuitenkaan kaikki ei mene kuten haluaisi.

Olen tehnyt bebejä ennenkin, joten en ajatellut prosessin olevan täysin ylitsepääsemätön. Tein taikinan gluteenittomasti, kuten Kinuskikissankin ohjeessa sanotaan, että vehnäjauhojen tilalle voi vain vaihtaa gluteenittoman jauhoseoksen. Siispä vaahdotin 200 grammaa voita ja 1,5 desiä sokeria vaahdoksi, lisäsin joukkoon yhden munan ja 4,5 desiä gluteenitonta jauhoseosta. Taikina vaikutti samanlaiselta kuin aiemminkin, joten painelin sen voideltuihin, pieniin alumiinisiin leivosvuokiin. Paistoin pohjia 175 asteessa noin kymmenisen minuuttia ihan vain todetakseni, että viimeinen tunti jonka vietin taikinaa vuokiin painellen, oli aivan turhaa. Pohjat eivät irronneet vuoista millään konstilla, vaan musertuivat vain pienen pieneksi muruksi. 


Leipurin pitää olla joskus luova, enkä halunnut heittää hyviä pohjia roskiin, joten vaihdoin pikkuiset bebet lennosta jättibebekakkuun. Kaavin siis paistuneet, vuokiin takertuneet pohjat taikinakulhoon, sulatin joukkoon hieman voita ja tein seoksesta juustokakkumaisen pohjan irtopohjavuokaan. Laitoin sen hetkeksi jääkaappiin kovettumaan ja keskityin täytteeseen - joka sekin meni hieman pieleen! 

Vaniljakreemiä varten keitin kiiselin, johon laitoin 3 ruokalusikallisen sijaan 3 desiä sokeria. Hups. Lisäksi siihen tuli 2 keltuaista, 4 teelusikallista perunajauhoja sekä purkki kermaa. Kiisseli kiehautettiin paksuksi ja sillä välin kun se jäähtyi, vaahdotettiin 150 grammaa voita. Vaahtoon vatkattiin mukaan jäähtynyt kiisseli sekä 2 teelusikallista vaniljasokeria. Kaadoin kiisselin pohjan päälle ja annoin olla jääkaapissa yön yli. Kiisselin kaadettuani muistin, että pohjallehan piti levittää vadelmahilloa, mutta siinä vaiheessa se oli myöhäistä. Eihän hillo edes ole bebessä välttämättömyys, mutta minusta se tuo siihen kivan lisän.

Aamulla kuorrutin ihanan jättibeben vaaleanpunaisella tomusokerikuorrutteella ja koristeeksi tietenkin strösseleitä. Tämä ei ainakaan ole mikään valtavirrassa uiskenteleva massatuotantobebe vaan ihan omanlaisensa ja juuri hyvä sellaisena! Vaikkakin vähän makea.

torstai 6. helmikuuta 2020

Ajan hermolla



Viime aikoina on ollut ihan sama minkä ruokalehden avaa, niin ensimmäisenä silmiin osuu appelsiinilohi. Viimeisimpänä se tuli vastaan Yhteishyvän aukeamalla ja päätin, että nyt pitää meidänkin olla ajan hermolla. Onneksi lohi sattui juuri samaan aikaan olemaan aikamoisessa tarjouksessa, niin ei tullut tämä arkiruoka edes kalliiksi.

Appelsiinilohessa lohen päälle vain yksinkertaisesti asetellaan appelsiini- tai veriappelsiinisiivuja ja paistetaan koko komeus uunissa. Tein pikaisen läpileikkauksen eri lehtien ohjeista ja niissä sanottiin, että lohi saa paistumisen aikana appelsiinista lempeän hedelmäisen maun. Minä kyllä sanoisin, että appelsiinisiivuilla oli vaikutusta vain ulkonäköön, tai ehkä pinnalle olisi pitänyt vielä puristaa erikseen lisää mehua. Maustoin appelsiinin lisäksi lohta vain suolalla ja viherpippurilla, jotta se paljon puhuttu hento ja hedelmäinen maku pääsisi oikeuksiinsa. 


Lohen lisukkeeksi halusin jotain uutta, kun kerran nyt näitä uusia tuulia lähdettiin kokeilemaan ja lopulta päädyin teeman mukaisesti appelsiinirisottoon. Pohdin pitkään, että mikä makupari sopisi appelsiinin kanssa, sillä pelkkä appelsiinirisotto kuulosti vähän valjulta ja tylsältä. Ensiksi tuli mieleen vain kakki itämaiset makuparit, kuten kurkuma ja inkivääri, mutta en tahtonut nyt lähteä yhtään siihen suuntaan. Sitten keksin, että viherpippurihan se sopii tähänkin, joten niinpä siitä tuli appelsiininen viherpippuririsotto!

Risottoa varten kuullotin sipulia, lisäsin joukkoon kolmisen desiä risottoriisiä ja kanalientä niin, että riisi peittyi. Hauduttelin sitä miedolla lämmöllä ja lisäilin lientä vähitellen. Lopuksi lisäsin mukaan yhden appelsiinin mehun, raastettua parmesania, rouhittua viherpippuria sekä kerman. Viimeistelin risoton kalvottomilla appelsiinin paloilla ja tarjoilin sitä lohen kanssa. 

Yksinään näistä molemmat oli hieman tylsiä, mutta yhdessä ne mukavasti täydensivät toisiaan. Itse pidän kyllä enemmän sitruunasta kalan kanssa, tai ehkä se johtuu siitä kun siihen on tottunut. Appelsiinin makua oli lohessa hyvin, hyvin hentoisesti, mutta jos olet pitämässä hienot illalliset, niin onhan tämä toki näyttävän näköinen. Arkiruoaksi tätä tuskin enää teen, mutta juurikin näyttävyyden takia voisin tehdä, sillä ei se missään nimessä ollut pahaa ja ensi kerralla voisi maustaa ronskimmin. Mutta muutoin meillä appelsiini pysyy kyllä jatkossa välipalana tai leivonnaisissa.