tiistai 26. syyskuuta 2017

Mifuvartaat


Viime viikolla ihastuin Valion uusiin mifusuikaleisiin ja ne tekivät minuun lähtemättömän vaikutuksen, joten leijutaan tänäänkin vielä tässä ihanassa mifukuplassa. Bongasin toisesta blogista maistuvan oloisen resptin mifuja varten, ja muuttelin sitä hieman omanlaiseksi. Kyseessä on siis aasialaistyyppinen sataykastike ja soijassa marinoidut mifuvartaat. Lisukkeeksi tein myskikurpitsa-nuudelipaistosta ja voin kertoa, että ateriakokonaisuus oli aivan mielettömän hyvä. 

Koko setti kannattaa aloittaa mifujen marinoinnilla, jotta ne ehtivät jonkin aikaa vetää makuja puoleensa. Seuraavaksi listalla on sataykastikkeen valmistus ja vasta ihan lopuksi lisuke - oli se sitten riisi tai nuudeli tai mikä hyvänsä. En ole ikinä ennen tehnyt sataykastiketta itse, mutta eipä se kovin vaikeaa ollut ja lopputulos oli pähkinäisen täyteläinen. Tämä kastike sopii niin kanalle kuin possullekin, ja miksei myös tofulle.


Mifujen marinointiin käytin soijaa, hunajaa, sokeria, raastettua inkivääriä, valkosipulia sekä öljyä. Marinadia ei tarvitse olla kovin paljoa, eli ihan muutama ruokalusikallinen soijaa riittää ja muita ehkä noin teelusikallinen. En tiedä saiko mifut nyt sinänsä niin hirveästi makua tästä marinoinnista, mutta kiva pinta niihin ainakin uunissa tuli. Mifuja kannattaa muuten tehdä aina vain yhden päivän tarpeisiin, sillä mikron kautta ne eivät ole kovin hyviä. Jos siis tahdot syödä niitä myös huomenna, niin jätä osa kokonaan huomiselle tai lämmitä ne pannulla. 

Sataykastikkeeseen tuli yksi pilkottu sipuli ja pari valkosipulinkynttä, pieneksi leikattuja punaisia chilejä sekä rouhittuja suolapähkinöitä. Niitä paisteltiin pannulla hetken aikaa, jonka jälkeen mukaan lisättiin tölkillinen kookosmaitoa sekä pari reilua ruokalusikallista maapähkinävoita. Näitä pyöriteltiin pannulla hetken aikaa, ja lopuksi joukkoon lisättiin vielä yhden limen mehu sekä teelusikallinen juustokuminaa. Tässä vaiheessa kastike kannattaa siirtää syvään astiaan ja surauttaa sauvasekoittimella tasaiseksi. Itse lisäsin lopuksi vielä reilun tujauksen hunajaa ja toisen limen mehun. Chilin määrää voi arvioida oman kestävyyden kannalta. Itse laitoin puolitoista chiliä, sillä ne olivat melko mietoja. 

Lopuksi paahdoin uunissa myskikurpitsan paloja ja paistoin niitä pannulla nuudelien, seesaminsiementen, soijan ja inkiväärin kanssa. Lisukkeen jätin maullisesti aika miedoksi, sillä sataykastikkeessa oli niin paljon makua. Syödessä tajusin, että hupsista - minähän valmistin juuri kokonaisen kasvisaterian! Tällaiselta paatuneelta lihansyöjältä se on aika iso osoitus, että sitä kanaa tai possua ei välttämättä tarvitakkaan...



perjantai 22. syyskuuta 2017

Mainoksen uhri



Tässä on ollut aikamoista vilskettä ja vilinää, joten blogikin on jäänyt ihan huomiotta. Rakkautta&Anarkiaa -festivaali jakuu vielä viikonlopun yli, mutta tänään minulla oli leffavapaa päivä, joten ehdin ihan ruokaakin laittaa. Leffojen lisäksi elämä on pyörinyt aikalailla eläinten ympärillä, nimittäin viime viikonloppuna pupunen palasi kesälomilta ja samalla kauan odotettu kisuli kotiutui meille. Kissa on nimeltään Olivia, eli tuttavallisemmin Olli ja luonteeltaan se on niin kuin kaikki lapset; hyvin leikkisä, viihtyy sylissä ja kokeilee rajojaan. Ikävä tosiasia on kuitenkin se, että emme voi kissaa pitää, sillä itselleni tuli siitä niin pahoja allergisia reaktioita. Nähtävästi kun olen kissan kanssa liian paljon tekemisissä, niin se koituu ongelmaksi. Onneksi se saa kuitenkin vanhempieni luota hyvän kodin - mikä olisikaan kissalle parempi kuin loppuelämän koti maalaistalossa.

Mutta tosiaan, tässä viimeisen viikon aikana ei ole ollut oikein aikaa tai voimia laittaa ruokaa, vaan olemme vain juosseet leffasta toiseen ja syöneet mitä milloinkin. Tänään kuitenkin minulla oli aikaa, joten päätin täyttää pöydän ihanilla texmex herkuilla. 



Valiolta tuli tuossa taannoin kauppoihin uudenlainen versio Mifusta, ja olen odottanut tilaisuutta, että pääsen sitä kokeilemaan. Paistettava ruokarae ei ollut mieleeni, sillä paistamisesta huolimatta koostumus jäi kumimaiseksi. Tämän mifusuikaleen kohdalla kuitenkin jo mainoksessakin luvataan, että pinnasta tulee rapea, niin päätin antaa vielä mahdollisuuden. Paistoin ensin vain pari testipalaa, sillä halusin maistaa sitä ihan sellaisenaan. Ja kyllä - mifusuikaleen pinnasta tuli ihanan rapea ja makukin oli ruokaraetta parempi. Niinpä laitoin loputkin paketista pannulle, paistoin rapsakaksi ja maustoin curryjauheella. Toimi tortillan välissä erittäin hyvin! Varavaihtoehtona pöydässä oli myös tacomausteella maustettua broilerin jauhelihaa, sillä luottamus mifuun ei ollut kovin suuri. Tällä kertaa mifu vei voiton ja aion kyllä kokeilla toisenkin kerran. 

Mahtavaa kun kerrankin tuote on juuri sellainen kuin luvataan - maistuva ja rapea.

torstai 14. syyskuuta 2017

Syksyyn sopiva


Olen todella ilahtunut, että Maku -lehti on selkeästi petrannut viime aikoina. Nyt sieltä löytyy taas kiinnostavia ohjeita ja hyviä vinkkejä. Tässä taannoin kaipasin jotain uudenlaista piirakkaohjetta, sillä aina tulee tehtyä vain perinteistä kinkkupiirakkaa. Suolainen piirakka on välillä ihan kivaa vaihtelua arkiruokapöytään, mutta aina ei kinkku kiinnosta. Uusimmassa Maku -lehdessä kuitenkin oli resepti, joka sopi minunkin suuhuni.

Kyseessä on siis syksyyn sopiva sadonkorjuuhenkinen punajuuripiirakka. Tein tällä kertaa ohjeen mukaan, tai mitä nyt jätin sipulin pois, mutta olisi pitänyt tajuta muokata reseptiä muutenkin. En ole kovin suuri sulaneen juuston ystävä, joten tämä piirakka oli aivan liian juustoinen minun makuuni. Pohja ja punajuuret olivat maistuvia, täyte vaatii hieman viilausta. 




Pohja oli superhelppo ja tykkäsin siitä, että siinä oli käytetty myös ruisjauhoja eikä vain ainaista vehnää. Siinä siis sekoitettiin keskenään kaksi desiä ruisjauhoja, desi vehnäjauhoja, puolikas teelusikallinen suolaa ja yksi teelusikallinen leivinjauhetta. Joukkoon lisättiin 250 grammaa maitorahkaa ja viisi ruokalusikallista öljyä. Taikina paineltiin voideltuun ja jauhotettuun piirakkavuokaan kostutetuin käsin. 

Seuraavaksi kannattaa kuoria ja keittää neljä punajuurta kypsähköksi. Täytteeksi sekoitetaan 300 grammaa smetanaa (tai 200 grammaa smetanaa ja 1 desi kermaa niin kuin minä tein), 150 grammaa juustoraastetta, 200 grammaa fetajuustoa, pippuria, suolaa sekä meiramia. Alkuperäisen ohjeen mukaan tähän kuuluisi siis vielä kuullotettu sipuli sekä valkosipuli, ja punajuuren naatteja tai babypinaattia. Jostain kumman syystä jätin nämä pois. 

Täyte kaadetaan pohjan päälle ja täytteen pinnalle asetellaan siivutetut punajuuret. Punajuurien pinnalle ripotellaan hieman suolaa ja öljyä, jonka jälkeen piirakkaa paistetaan 200 asteessa puolisen tuntia. Tosiaan hyvä ohje juuston ystäville, mutta itse en ihastunut.

Joskus minäkin epäonnistun. 


maanantai 11. syyskuuta 2017

Ihanan tavallinen lauantai



Lauantai oli aivan tavallinen päivä. Olin kaupungilla ja oli sovittu, että nähdään miehen kanssa illemmalla ravintolassa. Yhtäkkiä päivä ei enää ollutkaan niin tavallinen. Saavuin ravintolaan, siellä odotti mies ja kukkakimppu. Kuulemma ihan vain, koska se tekee minut aina niin iloiseksi. Ottakaahan mallia aviomiehet, ei tarvitse olla merkkipäivä tai erityistapaus, niitä kukkia voi ostaa ihan tavallisena lauantainakin. Ja nämä ovat parhaimpia yllätyksiä, kun ei osaa yhtään odottaa. Vuosipäivänä tai muissa vastaavissa tilanteissa osaa tällaista vähän kaivatakin, mutta ei aivan tavallisena lauantaina. Tavallisestakin päivästä tulee erityinen pienillä jutuilla.

Sillä juuri ne pienet jutut ovat sitä rakkautta.

lauantai 9. syyskuuta 2017

Täydellisyyttä hipova kurpitsaunelma


Amerikkalainen kurpitsapiirakka eli pumpkin pie on yksi syksyn suosikkileivonnaisistani. Ensinnäkin se on helppo tehdä ja toisekseen se maistuu äärettömän hyvälle. Se saa täyteläisen makunsa paitsi kurpitsasta, niin myös kanelista, inkivääristä ja neilikasta eli makumaailmaltaan se on aika jouluinen. Tavallinen pumpkin pie on kuitenkin jo aika last season, joten halusin viedä piirakkani uudelle tasolle. Perinteinen kurpitsapiirrakka on koostumukseltaan melko sosemainen, tai niin kuin mies kuvaili, muistuttaa se hieman lanttulaatikkoa. Halusin siis enemmän suutuntumaa, jotain rapeaa ja rouskuvaa pehmeän täytteen vastapainoksi. Niinpä otin pähkinät mukaan kuvioon ja tein pekaanipähkinöistä rapean crunchin piirakan päälle. Ja kas näin - täydellisyyttä hipova kurpitsaunelma sai alkunsa.



Täytteen teen aina kurpitsatölkin kyljestä, sillä se on perusvarma ohje, jolla taatusti onnistuu. Siinä tarvitsee vain vatkata pari munaa vaahdoksi, ja vaahtoon lisätään kurpitsasose, jauhettua inkivääriä, kanelia, jauhtettua neilikkaa, hieman sokeria sekä tölkillinen kondensoitua maitoa. Pohjan sekoitin yhdistämällä 100 grammaa voita, 3 desiä jauhoja, 2 ruokalusikallista sokeria, 1 teelusikallisen kanelia ja ihan lopuksi 2 ruokalusikallista vettä. Taikina painellaan pyöreän vuoan pohjalle ja reunoille, jonka jälkeen täyte kaadetaan siihen päälle. 

Piirakkaa paistetaan ensin 200 asteessa 15 minuuttia, jonka jälkeen lämpötila lasketaan 175 asteeseen ja jatketaan paistumista 40 minuutin verran. Noin 10 minuuttia ennen kuin piirakka on valmis, otin sen uunista ja lisäsin pinnalle pähkinämurua. Siihen käytin 150 grammaa rouhittuja pekaanipähkinöitä, pari ruokalusikallista voita, vehnäjauhoja ja fariinisokeria sekä puolikkaan teelusikallisen kanelia. Lämpimissä käsissä voi sulaa juuri sen verran, että muruseos sekoittuu tasaiseksi. Pähkinämurun kanssa piirakkaa paistetaan vielä sen kymmenisen minuuttia, mutta kannattaa olla tarkkana ettei pähkinät pala. Ehdottomasti parasta tämä on seuraavana päivänä, jääkaappikylmänä - vaikka pakko myöntää, että itsehän en malttanut huomiseen odotella...

torstai 7. syyskuuta 2017

Muhevan mehevä



Kurpitsat ovat taas valloittamassa kaupan hyllyjä ja minähän tietenkin hullaannuin siitä. Viime syksynä virallisesti rakastuin myskikurpitsaan, sillä ennen sitä olin vain hieman varoen tutustunut siihen. Siitä kuitenkin saa monenlaista mainiota ruokaa ja mikä parasta, kurpitsasta voi myös leipoa. Tein jo loppukesällä yhden kurpitsapiirakan kun en jaksanut enää odottaa, mutta nyt pääsen ihan kunnolla vauhtiin. Olen löytänyt jo monta hyvää reseptiä, ja tässä niistä ensimmäinen: kurpitsakeksit.

Kun ajattelen kurpitsakeksiä, mieleeni piirtyy kuva muhevasta pikkuleivästä, jonka kuori on rapsakka ja sisus mahtavan mehevä. Tällaista lähdin siis hakemaan ja lopulta löysin sopivan oloisen ohjeen. Kurpitsasose tuo omaa makeuttaan samalla kun se kosteuttaaa ja mausteiden sinfonia räjäyttää loput potista. Täydellinen kahvin kaveri.

Ainut virhe minkä tein oli se, että laitoin keksit liian lämpimänä purkkiin. Näin ollen yön aikana ihana rapsakka kuori oli tipotiessään. Muista siis maltillisesti odottaa, että keksit jäähtyvät kunnolla, vaikka ei niissä kauttaaltaan pehmoisinakaan mitään vikaa ole. Soseen voit keittää itse tai oikaista kuten minä tein - tölkkiversio on aivan yhtä hyvää. Tarvitset siis 100 grammaa voita ja 3,5 desiä sokeria. Ne vaahdotetaan, mukaan lisätään yksi muna ja lopuksi 2,5 desiä kurpitsasosetta. Toisessa kipossa sekoitetaan keskenään 6 desiä vehnäjauhoja, 1 teelusikallinen sekä ruokasoodaa että leivinjauhetta ja puolikas teelusikallinen neilikkaa, inkivääriä sekä muskottipähkinää. Jauhot lisätään vaahdon joukkoon ja sekoitetaan hyvin. Kahdella lusikalla taikinasta saa pallomaisia möhkäleitä pellille ja niitä paistetaan 12-14 minuuttia 175 asteessa. Kastelemalla lusikoita saat taikinan irtoamaan niistä paremmin. Keksit eivät oikeastaan kohoa uunissa, joten niitä voi laittaa pellille melko tiiviistikin. 

Kuten huomaat, kyseesä on yllättävän helppo ohje ja silti niin käsittämättömän makoisa lopputulos. Saatoin leipoa myös jotain muuta kurpitsaherkkua, mutta nyt tieni vie keksipurkille... 

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Lohduttava villilokki


Tein tässä taannoin brittiläistä pubipiirakaa ja luonnehdin sitä lohturuoaksi. Tällä viikolla havahduin, että olen taas lohturuoan äärellä. Valmistin lapsuuden herkkuani, kanaviillokkia tai kuten minulla on aina ollut tapana sanoa - kanaa ja villilokkia. 

Ymmärsin myös viillokkia tehdessäni, että minun lohturuokani ovat näköjään aina tällaisia monen tunnin projekteja. Ehkä se toisaalta kertoo vain siitä, että minua lohduttaa ja rentouttaa myös se itse tekeminen. Itselleni ruoanlaitto tai leivonta on kuin jonkinlaista terapiaa ja stressinlievitystä, silloin ei tarvitse murehtia mitään muuta. 

Teen kanaviillokkia äärimmäisen harvoin, vaikka mikään ei olekaan parempaa kuin lämmin kulhollinen tätä herkkua. Kuitenkin tämän ruoan valmistukseen kuluu useampi tunti eli tämä ei siis ole mitään kiireisen arjen ravintoa. Ja toisaalta, aina kun teen viillokkia, teen sitä niin reilun annoksen, että saan siitä monta annosta pakastimeenkin. Oikeastaan tätä ei siis edes tarvitse tehdä kovin usein. 

Käytän viillokkiini koipireisiä, sillä niissä on mielestäni viillokkiin sopivaa, mehevää lihaa. Teen yleensä myös kanaliemen itse, mutta toki tässä voit oikaista ja käyttää valmista lientä. Keitän siis koipia sipulin, purjon, porkkanan, mustapippureiden, laakerinlehtien, suolan ja valkosipulin kanssa yli tunnin ajan. Poimin kanat kattilasta ja siivilöin liemen, jonka jälkeen keittelen sitä kasaan noin tunnin ajan. Kanan määrästä riippuen jätän kattilaan sopivan määrän lientä, ja loput laitan pakastimeen - siitä saa myöhemmin vaikka hyvän sienirisoton! Lisään liemeen voita ja suurustan sen vehnäjauhoilla. Maustan sitä vielä suolalla ja sitruunamehulla, lisään joukkoon kermaa ja riivityt koipilihat. Annan kastikkeen porista hiljalleen sen aikaa kun keitän riisiä ja sitten vain nautiskelen; tämä kun on aina yhtä hyvää. 


maanantai 4. syyskuuta 2017

Syksyn merkki







Syyskuu on täällä ja sitä myöden myös syksy. Se ei petä ikinä, vaan saapuu aina mukisematta luokseni tuoden mukanaan vain parhaita juttuja - ruskan kauneuden, mahdollisuuden käyttää ihania ja paksuja neulehuiveja sekä tottakai Rakkautta&Anarkiaa elokuvaviikot. Yksi varma syksyn merkki nimittäin on se, että aivan kohta alkaa se koko vuoden odotetuin aikakausi. Pimenevinä ja sateisina syyspäivinä ei ole mitään sen parempaa kuin istua päivä elokuvateatterissa, kipaista välillä nopeasti lisää kahvia ja jatkaa seuraavaan elokuvaan. Täydellisyyden multihuipentuma. Tämä 30. kerran järjestettävä elokuvafestivaali on oodi elokuvan kaikille olomuodoille; on komediaa, draamaa, dokumentteja, kotimaista, ulkomaista ja kaikkea muuta mitä ikinä toivoa saattaa. Jos et ole vielä tutustunut, niin suoittelen kyllä todella lämpimästi.

Kyseisen tapahtuman lehteä sekä nettisivuja on tullut selailtua viime päivät silmät kiiluen ja taas on se sama, jokavuotinen ongelma - kiinnostavia elokuvia on aivan liikaa. Kohta lipunmyynti jo aukeaa, ja prosessini on täysin kesken. Ehkä ihan 40 elokuvaa ei pysty kahteen viikkoon mahduttamaan, vaikka kuinka yrittäisi. Pitänee siis karsia ja jotenkin valita ne rusinat pullasta.

Onneksi on vielä pari päivää armon aikaa. Ja avulias karvakaveri helpottamassa valintoja.