Poikkeustila

Voi ihme ja kumma. Nyt on kyllä aikamoinen meininki täällä maailmassa. Kun koko Suomi sulkeutuu ja hiljenee, niin näin hiljenee myös tämä blogi. Yhteiskunnallisten muutosten, oman hyvinvoinnin ja käytännön ongelmien vuoksi näen paremmaksi lähteä äidille turvaan. Lisäksi kuulun vahvasti riskiryhmään, ja äidin luona maalla tartuntariski on ainakin vielä toistaiseksi pienempi kuin täällä kaupungin sykkeessä. 

Suunnitelmissahan oli lähteä kaikenmaailman keväisille luontoretkille, leipoa kaikkea gluteenitonta uudesta kirjasta ja lehdestä, sisustaa kevätparveketta ja kylvää tämän kesän kasveja. Nyt kuitenkin tämä kaikki ja moni muu asia siirtyy eteenpäin, sillä terveys on meille kaikille ensisijainen asia. Pitäkäämme siis huolta itsestämme, mutta muistetaan myös se velvollisuus lähimmäisiä kohtaan. Ei jätetä ketään yksin tai pulaan, vaikka tilanne onkin kaaottinen. Toivon, että pääsemme kesän kynnyksellä jatkamaan paremmissa merkeissä, mutta nyt minä lähden omaan vapaaehtoiseen koronakaranteeniin, hiphei!

Paljon puhetta perunasta

Äidillä käydessäni selailin Maaseudun tulevaisuuden viikonlopun ruokavinkkejä ja löysin tämän gluteenittoman pannarin. Sen pohjana on käytetty perunaa ja vaikka tiesin perunan olevan monipuolinen, niin en ole ennen siitä kyllä jälkkäriä tehnyt. Ohjeessa hehkutettiin pannarin olevan pumpulinpehmeää ja herkullista, joten pitihän sitä kokeilla. 

Perunahan on oikeaa superruokaa ja mielestäni aivan liian aliarvostettu. Perunan hiilijalanjälki on paljon pienempi kuin vaikkapa riisillä ja se sisältää mm. C- ja B-vitamiineja, magnesiumia, sinkkiä, kaliumia sekä lisäksi se on täysin kolesteroliton. Siitä saa tehtyä kaikenlaiaista aina laatikkoruoista keittoihin ja rieskoihin, se on ravitseva ja täyttävä lisuke ja paljon parempi vaihtoehto kuin riisi tai pasta. Oma suosikkini on uuniperuna, mutta syön mielelläni perunaa oikeastaan missä muodossa vain. 

Perunapannaria varten keittettiin siis pieni perunamuussi, tarkalleen ottaen puolesta kilosta perunoita, ja jos sinulla ei ole keittiövaakaa, niin kolme reilun kokoista pottua täyttää tämän vaatimuksen. Kypsien perunoiden joukkoon laitettiin 2 desiä lämmintä matoa, muussattiin tasaiseksi ja annettiin hetki jäähtyä. Sillä välin eroteltiin neljä munaa ja vaahdotettiin ne. Ennen vaahdotusta keltuaisten joukkoon lisättiin desi sokeria ja valkuaisiin ripaus suolaa. Lisäksi raastettiin valmiiksi yhden sitruunan kuori ja sulatettiin 50 grammaa voita. Ohjetta tutkisellessani tuntui, että siitä puuttuu jotenkin makua ja siksipä lisäsin vielä teelusikallisen kardemummaa ja vaniljasokeria. Alkuperäisessä reseptissä oli myös käytetty appelsiinin kuorta eikä sitruunaa, mutta itse en niin välitä appelsiinista muuta kuin sellaisenaan ja mehuna.

Jäähtyneeseen perunamuussiin lisättiin sitruunankuoriraaste, keltuaisvaahto, sulatettu voi sekä siivilöitynä yksi ruokalusikallinen perunajauhoja. Seosta vatkattiin vielä hetki sähkövatkaimella ja lopuksi käänneltiin nuolijalla valkuaisvaahto mukaan. Sitten vain taikina suorakulmaiseen uunivuokaan ja 200 asteiseen uuniin 20 minuutiksi. 

Reseptissä kehotettiin tarjoilemaan pannari kermavaahdon ja hillon kera, mutta itse laitoin vain vaahterasiirappia. Koostumus oli tosiaan pumpulimainen mitä en todellakaan olisi perunamuussista uskonut. Seuraavalla kerralla perunasose täytyy kyllä survoa käsisurvimen sijaan sauvasekoittimella, niin pannariin ei jää yhtään perunan paloja ja sokeria saa laittaa himpun verran enemmän. Mielestäni tämä oli ihan hyvää, mutta itsekseen ehkä hieman tylsä. Siksi ajattelinkin seuraavaksi tehdä tuosta pannarin sijaan hieman leivosmaisemman ja kuorruttaa sen porkkanakakun tyyliin tuorejuustolla. 

Pellavansävyä ja vääriä mittoja

Olen koko alkuvuoden ollut uudistamassa olohuoneen ja keittiön verhoja. Matkaan tuli kuitenkin oletettua useampi mutka, sillä tilasin nämä netin alennusmyynneistä. Muutaman kerran jouduin palauttamaan ja vaihtamaan, kun ensin tuli liian kapeat ja sitten liian lyhyet. Lopulta nämä pellavanväriset ihanuudet kuitenkin saaapuivat riittävän pitkinä ja leveinä.

Vanhoja, mustavalkoisia verhoja tuli tuijoteltua melkein kuusi vuotta, joten päätin, että nyt on oikea aika. Halusin jotain kevyempää ja vähemmän hallitsevaa. Pidin kyllä myös vanhoista verhoista, enhän muuten olisi jaksanut niitä näin pitkään, mutta mustavalkoisuus saneli aikalailla myös kaiken muun värityksen. Nyt esimerkiksi pupun mattokin voisi olla nätimpi, eikä mustavalkoinen, samoin pöytäliinat. 

Tuntuu, että nyt kaikki ihanat viherkasvitkin pääsevät paremmin esille ja olohuoneen ilme on mielestäni yksinkertaisesti vain jotenkin aikuismaisempi. Tunnelma on seesteinen, rauhaisa ja kokonainen. Keittiön verhoa täytyy vielä vähän muokata, sillä en lähtenyt sitä enää vaihtamaan kun pitkät verhot olivat vihdoin sopivat. Keittiön verhon piti olla nätisti rullautuva laskosverho, mutta alareunaan olisi tarvinnut jonkun tuen, joka pitäisi sen ryhdissä ja rullalla. Luovuin kuitenkin siitä ajatuksesta, sillä verho on häiritsevän kapea. Niinpä tilasin toisen samanmoisen kun hintaa verholla oli vain huimat 8 euroa. Ajattelin ommella ne yhteen ja tehdä siitä ihan perinteisen kapan - niin kuin edellisissäkin verhoissa. Haluan kuitenkin, että keittiön verho on samaa materiaalia ja samaa sävyä kuin nuo pitkätkin, niin ei auta kuin itse ommella. Onneksi se ei ole ongelma.

Mutta mitäs pidätte olohuoneemme uudesta ilmeestä?