torstai 31. toukokuuta 2018

Alkukesä



Ihanan kesäisiä juttuja tällä kertaa! Äiti toi kotipihalta kauniin kimpullisen syreenejä, jotka täyttivät tuoksullaan koko keittiön. Kuinka mahtavaa olikaan alkuviikolla nauttia aamukahvista kotoisassa kesän tuoksussa. 

Toinen ihan paras alkukesän juttu on tietysti raparperi. Äiti toi niitäkin jättikassillisen, ja vaikka olen tehnyt jo piirakkaa ja kiiselliä, niin tuntuu, ettei ne vähene ollenkaan. Täytynee siis vielä tehdä hilloa talven varalle. 

Tämä piirakka itseasiassa tupsahti Pinterestissä silmieni eteen ja ihastuin ideaan välittömästi. Graaaffinen ja tarkka raparperien asettelu hiveli silmääni, ja niinpä päätin toteuttaa piirakan.




Pohjan sekoitin voista, jauhoista, sokerista, leivinjauheesta ja tilkasta vettä. Annoin taikinan jähmettyä hetken aikaa jääkaapissa ennen kuin painelin sen piirakkavuokaan. Paistoin ensin pelkkää pohjaa paistokuulien kanssa 175 asteessa parikymmentä minuuttia, jonka jälkeen lisäsin täytteen ja jatkoin paistamista. Pienensin vähän lämpöä, ettei piirakan reunat kärvenny. Täytteeseen sekoitin kermaviilin, kerman, muutaman munan, sokeria ja hieman kanelia. Annoin sen paistua lähes kypsäksi ennen raparperien asettelua, sillä muuten ne olisivat vain vajonneet pohjaan. 

Lopuksi olikin sitten se vaikein osuus edessä eli kuvion muodostaminen. Sain onneksi tähän hieman apuja, sillä kuvion piti osua kerralla oikein kun ei niitä raparperinpaloja olisi saanut enää siististi siirrettyä. Kuvio kuitenkin onnistui ja piirakasta tuli aivan mahtavan näköinen! Minun raparperit eivät olleet aivan yhtä kauniin punaisia kuin mallikuvassa, ja oikeastaan ne näyttävät piirakassani enemmän joltain artisokalta tai muulta vihannekselta, mutta nätti se on silti. Mihinkään äärettömän arvokkaaseen tilaisuuteen en tätä kehottaisi tekemään, sillä tästä oli mahdotonta saada siistiä palaa. Pohja oli jotenkin takertunut vuokaan, mutta näin kotioloissa maku ratkaisee. 

sunnuntai 27. toukokuuta 2018

Erityistoive



Kaveri päätti käydä rippikoulun näin aikuisiällä ja tänään olikin sitten vuorossa rippijuhlat. Juhla oli aika erilainen, sillä konfirmoitavia oli vain yksi eikä koko luokallista niin kuin omassa nuoruudessani. Tilaisuus oli pieni ja intiimi, paikalla oli vain kourallinen vieraita. Kahvihetki järjestettiin konfirmaation jälkeen seurakunnan tiloissa ja minua pyydettiin tekemään kakku. Sain erityistoiveen ja sen tietenkin toteutin - suklaisen tiramisukakun.

Tämä ohje on Kakkujen kuningattaret kirjasta, joka sisältää 52 kakkujen valioyksilöä. Kakut on luokiteltu kuukausien mukaan ja näin ollen siitä löytääkin kakun helposti erilaisiin tilaisuuksiin. Olen tehnyt tätä kyseistä kakkua useat kerrat ja se on kyllä aina ollut yhtä hyvää. Tällä kertaa laitoin mascarponevaahdon lisäksi kakun väliin myös aprikoosimarmeladia ja konjakkia kun ei kaapista löytynyt, niin laitoin sherryä, ja sekin toimi ihan mainiosti.

Pohja:
250 g tummaa suklaata 
175 g voita 
2 dl sokeria 
4 munaa 
2½ dl vehnäjauhoja 
1 tl leivinjauhetta 
3/4 dl vahvaa kahvia (espresso)

Täyte:
4 dl vispikermaa 
400 g mascarpone tuorejuustoa
6 rkl tomusokeria
6-8 rkl konjakkia tai kahvilikööriä

Sulata suklaa tasaiseksi. Vaahdota voi ja sokeri, lisää munat yksitellen vaahtoon. Sekoita joukkoon suklaa ja keskenään sekoitetut kuivat aineet. Lisää lopuksi kahvi ja sekoita tasaiseksi. Kaada taikina voideltuun ja jauhoitettuun irtopohjavuokaan, ja paista 175 asteessa 40-45 minuuttia. Anna jäähtyä kunnolla. Vatkaa täytteen kerma vaahdoksi, sekoita mukaan loput ainekset ja tarkista maku. Leikkaa pohja kahteen osaan, kostuta halutessasi likööri-kahvi seoksella ja levitä vaahtoa kerrosten väliin. Lopuksi kuorruta kakku masvcarponevaahdolla ja koristele vasta vähän ennen tarjoilua.

sunnuntai 20. toukokuuta 2018

Nuoruuden viimeiset rippeet







Tänään on minun syntymäpäiväni! Vuoden päästä olen virallisesti vanha, mutta nyt voin vielä nauttia näistä nuoruuden viimeisistä rippeistä. En halunnut järjestää mitään suurta ja erikoista, vaan kutsuin kaverit leppoisalle piknikille. Sanoin, että mukaan saa tulla ken tahtoo, puistoon mahtuu kyllä. Kehoitin myös ottamaan omia eväitä, sillä tällä kertaa ajattelin panostaa vain omaan ateriointiini. 

Saatiin onneksi lämmin päivä, vaikka viileys tuntui kyllä heti kun aurinko vähänkin painui pilven taa. Suuren tammen alta löysimme suojaisan paikan eväsretkellemme ja siinä viihdyimmekin useamman tunnin. Enkä minä nyt ihan tyhjin käsin osannut piknikille mennä, vaan omien eväiden lisäksi varasin hieman yhteistäkin syötävää. Tarjolla oli hedelmiä, mansikoita, croissantteja, vaahtokarkkeja ja  keksejä. Meillä oli miehen kanssa eväänä ihanaa rapu-kuskussalaattia, ja tietysti pullo pinkkiä kuoharia. Lisäksi kaveri oli ostanut minulle synttärikakkupalan, ja hyvä niin, sillä muuten olisin jäänyt ilman kakkua! 

Meillä kaikilla oli mukava ja rento päivä, nautimme eväistä, seurasta ja säästä. Katsotaan mitä hurjaa keksin ensi vuodeksi! 





keskiviikko 16. toukokuuta 2018

Homemade mangochutney




Mangochutney on ihana, tulisen makea hilloke, jota tarjoillaan perinteisesti intialaisen ruoan kanssa. Itse suosittelisin tätä myös näin kesällä, grillatun kanan tai possun kaveriksi. Oi nam! Chutney antaa annokseen vähän potkua ja samalla hedelmäinen raikkaus piristää tuhtia grilliruokaa. Tätä saa myös valmiina, mutta vannon, että tämä kotitekoinen peittoaa ne. Valmistus on nimittäin hyvin helppoa eli pienellä vaivalla saa parempaa kuin oikaisemalla. Lisäksi tämä säilyy jääkapissa pitkään, jos vain kuumennat purkit huolella. Valmistin chutneyta seuraavanlaisella reseptillä ja sain siitä kolme pientä purkillista.

2 tuoretta mangoa
1 tuore chili 
4-6 valkosipulin kynttä
pieni pala tuoretta inkivääriä 
150 g keltaisia rusinoita (itse käytin korintteja)
1/2 dl valkoviinietikkaa
1/2 dl fariinisokeria
1/2 dl vettä
1 tl suolaa
1/2 tl sinapinsiemeniä

Kuori ja paloittele mangot. Pilko chili ja valkosipulit pieniksi, ja raasta inkivääri. Mittaa kattilaan vesi, etikka sekä sokeri ja kiehauta. Lisää loput raaka-aineet ja hauduta tunti miedolla lämmöllä. Jäähdytä ja siirrä puhtaaseen, keitettyyn lasipurkkiin. Säilytä jääkaapissa.

sunnuntai 13. toukokuuta 2018

Inspiraatiota äidiltä






Parvekkeen ehostamiseen on käytetty tänä keväänä lukematon määrä tunteja, mutta nyt vihdoin se alkaa olla mallillaan. On siivottu ja järjestelty, istutettu kasveja, rakenneltu vanhasta uutta ja uudesta vanhaa. Tällä kertaa en tehnyt parvekkeesta letkeää kesäolohuonetta, vaan enemmänkin rehevän kasvihuoneen. Otin inspiraatiota äidin kasvihuoneesta, jossa on taukotuoli, jotta rikkaruohojen kitkemisen ohella voi juoda vaikkapa kupin kahvia. 

Tein myös parvekkeelle täysin uusia sisustusratkaisuja, eli muokkasin vanhasta vitriinistämme tuollaisen kasvikaapin. Koristelin sitä kirpparilta ostetulla pitsiverholla, kirjoilla ja lasisella minikasvihuoneella. Ostin kaapin täyteen pikkuisia viherkasveja ja alalaatikon täytin pelargonioilla. Pohjalle laitoin muovipussin suojelemaan laatikkoa, sillä tiesin pelargonien runsaiden lehtien peittävän ruman muovin. 

Kurkuille pystytimme ristikkopalasista tuen, sillä mieluisaa ratkaisua ei valmisversioista löytynyt. Auringonkukille maalasin vanhasta cd-telineestä laatikon, kun isot ruukut loppuivat kesken. Perunat kasvavat kovaa vauhtia, kurkut kukkivat jo ja auringonkukissakin on jo nuppuja. Kesä on tullut! 












torstai 10. toukokuuta 2018

Vertauskuvallinen ja joskus ihan nokkelakin



Runous on aina ollut lähellä sydäntäni, ja se pomppasi taas esiin kirpparilla kierrellessäni. Löysin yhden kirjan lisää kokoelmiini ja se oli tietenkin lempirunoilijani, Tommy Tabermannin teos. Innostuin jälleen lukemaan runoja ja päätin kertoa teillekin lempirunojani. 

Pitkään kuljin sellaista polkua, että kirjoitin vain itse pöytälaatikkoon, mutta en niin hirveästi lukenut. En halunnut että muiden tekstit vaikuttavat liiaksi omaan kirjoitustyyliini tai että surkuttelisin vain omaa lahjattomuuttani. Että miksi juuri minä en voinut keksiä tuota nerokasta riviä?

Kun sitten jossain vaiheessa nuoruuttani annoin periksi, löysin ensimmäisenä Tommy Tabermannin. Rakastuin välittömästi hänekn ilmaisuunsa ja sanojen käyttöön. Runot puhuttelivat ja koskettivat. Tämän jälkeen hyllyyn ilmestyi Eino Leinoa, Lauri Viitaa, Arno Kotroa ja tietysti lisää Tabermannia. Sain kokea, että runous on oivaltavaa, voimauttavaa ja se saa sieluni hehkumaan.



Kaikista eniten pidän kuitenkin runojen kirjoittamisesta. Välillä tulee oikein sellaisia inspiraatiokausia, tai sitten on useamman kuukauden kato. Olen ihan pikkutytöstä asti lorutellut kaikennäköistä, ja jo ala-asteella raapustin riimejä kaikkiin vihkoihini. Suurinpana kipinän iskijänä koen kyllä edelleen ne monen monet hetket papan kanssa, kun hän kertoi runoa kanasta ja kukosta aamukahvilla. Sitten kun minäkin opin sen, lausuimme sitä yhdessä mummulle joka päivä.

Vähitelleen riimit jäivät ja runoihin alkoi kätkeytyä tunteita ja tarinoita. Runoista tuli itselleni väylä purkaa sisintäni, kertoa sanoin kaikki mahdollinen. En kuitenkaan moniin vuosiin näyttänyt kenellekään kirjoituksiani, eipä moni tainnut edes tietää, että kirjoitan. Muutama vuosi sitten julkaisin kuitenkin omakustanteisen esikoisteoksen ja toivon, että jossain vaiheessa olisi tarpeeksi materiaalia toiseen kirjaan. Jotain kaunista on särkynyt on eräänlainen kasvutarina, kertomus nuoruuden kipuilusta, kasvamisesta, toivon löytämisestä ja sen menettämisestä. Siinä on kysymyksiä luovuttamisen kynnykseltä, itsensä löytämistä, rakkauden paloa ja ikävää. Runoja epätoivon hetkiltä ja matkalta kohti parempaa huomista. Ei siis mikään ilon ja valon kirja, mutta totuudenmukainen tarina siitä, miten minä maailman nuorena näin ja koin.

Oma kirjoitustyylini on päiväkirjamainen, kirjoittajan perspektiivistä ajatteleva ja kokeva, vertauskuvallinen ja joskus ihan nokkelakin. Runoni - niin kuin elämänikin - sisältää ristiriitoja ja sanoilla on usein jokin muu kuin se kirjoitettu merkitys. Ilmaisen tunteeni ja ajatukseni kiertotien kautta, ja toivon, että jollekin ne joskus vielä avautuvat. Toivon, että joku voi vielä joskus löytää saman runoistani kuin minä olen löytänyt Tabermannista.

Tähän loppuun laitan muutaman lempirunoni tai katkelmia niistä.


Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä.
Älä sano katsotaan huomenna
jos voit jo tänään sanoa ei.
Älä sano lintu kuin lintu,
sano pääskynen tai haukka.
Älä sano kukka kuin kukka,
sano keltavuokko, Anemone
ranunculoides, ja kissankello.
Älä sano, no olkoon, jos voikukista
aletaan keittää heikoille keittoa
ja kissankelloilla halutaan soittaa
muurahaisillekin sapeli kouraan.
Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla
että sinut heitetään vailla
vettä ja paitaa, pimeään, kylmään.
Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se
on pelkkä tauko ennen loppusoiton
pitkää, kiivasta syleilyä.
Älä huokaa jos sinun on huudettava.
Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi
kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,
särkisi ikuisesti aran astiamme.
Älä, älä koskaan suutele otsalle
jos voit suudella suoraan suulle.

Tommy Tabermann


Näitkös unta? - Kala, Kala:
tehtiin lasiveitsivala!
Näinkö unta? Juuri siksi
tämäkin on tornikuusi,
tämä oksa, tämä lunta
tässä sormi, tuossa suusi -
juuri siksi istun tässä
esineistelmöitsemässä -
juuri siksi näen sinut,
että sinä näet minut -
sano, Kala, että näet!

Lauri Viita


Sonetti 116

Uskollisten mielten liitolle ei ole esteitä:
Ei rakkaus ole rakkautta
jos se muutoksesta muuttuu
tai torjuttuna taipuu torjumaan.

Ei, se on ikuisesti luja merkki,
joka näkee myrskyt eikä koskaan horju.
Eksyneille laivoille se on opastava tähti,
jonka sijainti tunnetaan, ei mahtia.

Rakkaus ei ole ajan narri vaikka ajan sirppi
niittää poskien ja huulten hehkun,
rakkaus ei muutu hetken eikä viikon mukaan
vaan kestää päiviemme loppuun saakka.

Jos tässä erehdyn ja se minulle todistetaan,
en kirjoittanut mitään, ei rakastanut kukaan.

William Shakespeare (suom Aale Tynni)


Pallokentällä

Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen

Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.

Uuno Kailas


Joskus runoja voi löytää myös muualta kuin kirjoista. Tämän seuraavan W. H. Audenin runon, Funeral Blues, bongasin joskus eräästä elokuvasta.


Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa,
kieltäkää koiraa haukkumasta mehukasta luuta,
hiljentäkää pianot, rummut tukahduttakaa
antakaa surijoitten tulla, esiin arkku kantakaa.

Antakaa lentokoneitten taivasta valittaen kaartaa,
hän on kuollut savukirjaimin pilviin kirjoittakaa.
Kantakoon toripulut valkeissa kauloissaan mustia seppeleitä,
käyttäköön liikennepoliisit mustia käsineitä.

Hän oli pohjoinen, itä, länsi ja etelä,
hän oli sunnuntai, minun työviikkoni
keskipäiväni, keskiyöni, puheeni ja lauluni:
luulin, että rakkaus kestää ikuisesti, olin väärässä.

En päästä tähtiä talooni; ne kaikki sammuttakaa
riisukaa aurinko, kuu paketoikaa,
kaatakaa meret tyhjiin, pois metsät pyyhkikää;
mikään ei enää koskaan voi mitään hyvää synnyttää.

W. H. Auden (suom. Risto Ahti)


perjantai 4. toukokuuta 2018

Perunamaa






Katselin perunasäkkejäni tuossa parvekkeella, ja ne näyttivät jotenkin orvoilta. Ne näyttivät siltä, että jotain puuttuu. Puhuin tästä kaverilleni ääneen ja sanoin, että voi kun olisi joku vanha laudanpätkä, niin voisin tehdä siitä kyltin. Näin kokoajan mielessäni harmaan, kelottuneet puukyltin, johon on maalilla sutaistu perunamaa.

Onneksi kaverini ymmärtää maalaamisesta hieman enemmän kuin minä, ja hän maalasi minulle vanerinpalasta vanhan ja homehtuneen näköisen. Se ei kuitenkaan näyttänyt vielä tarpeeksi autenttiselta, joten vasaroimme sitä hieman tiiliskiveä vasten. Puutikut lenteli sinne tänne, mutta ai että meillä oli hauskaa! Ja lopputulos oli juuri haluamani näköinen - vanha ja ränsistynyt. Eräs kyltin nähnyt erehtyi jopa luulemaan, että olen oikeasti löytänyt tuon puun jostain merenrannalta. Siitä tiesin, että onnistuimme melko hyvin. 

Seuraava ongelma oli kyltin jalka. Kaikeksi onneksi parvekkeelta löytyi vanhan vitriinin osa, joka oli nyt jo täysin tarpeeton. Annoimme sillekin hieman vasarakäsittelyä ja maalia pintaan, ja voi että - se sopi kylttiini kuin nenä päähän. Kaveri sutaisi vielä valkoisella maalilla tekstin kylttiin ja siinä se nyt seisoo. 

Perunamaa.