Kun sitten jossain vaiheessa nuoruuttani annoin periksi, löysin ensimmäisenä Tommy Tabermannin. Rakastuin välittömästi hänekn ilmaisuunsa ja sanojen käyttöön. Runot puhuttelivat ja koskettivat. Tämän jälkeen hyllyyn ilmestyi Eino Leinoa, Lauri Viitaa, Arno Kotroa ja tietysti lisää Tabermannia. Sain kokea, että runous on oivaltavaa, voimauttavaa ja se saa sieluni hehkumaan.
Kaikista eniten pidän kuitenkin runojen kirjoittamisesta. Välillä tulee oikein sellaisia inspiraatiokausia, tai sitten on useamman kuukauden kato. Olen ihan pikkutytöstä asti lorutellut kaikennäköistä, ja jo ala-asteella raapustin riimejä kaikkiin vihkoihini. Suurinpana kipinän iskijänä koen kyllä edelleen ne monen monet hetket papan kanssa, kun hän kertoi runoa kanasta ja kukosta aamukahvilla. Sitten kun minäkin opin sen, lausuimme sitä yhdessä mummulle joka päivä.
Vähitelleen riimit jäivät ja runoihin alkoi kätkeytyä tunteita ja tarinoita. Runoista tuli itselleni väylä purkaa sisintäni, kertoa sanoin kaikki mahdollinen. En kuitenkaan moniin vuosiin näyttänyt kenellekään kirjoituksiani, eipä moni tainnut edes tietää, että kirjoitan. Muutama vuosi sitten julkaisin kuitenkin omakustanteisen esikoisteoksen ja toivon, että jossain vaiheessa olisi tarpeeksi materiaalia toiseen kirjaan. Jotain kaunista on särkynyt on eräänlainen kasvutarina, kertomus nuoruuden kipuilusta, kasvamisesta, toivon löytämisestä ja sen menettämisestä. Siinä on kysymyksiä luovuttamisen kynnykseltä, itsensä löytämistä, rakkauden paloa ja ikävää. Runoja epätoivon hetkiltä ja matkalta kohti parempaa huomista. Ei siis mikään ilon ja valon kirja, mutta totuudenmukainen tarina siitä, miten minä maailman nuorena näin ja koin.
Oma kirjoitustyylini on päiväkirjamainen, kirjoittajan perspektiivistä ajatteleva ja kokeva, vertauskuvallinen ja joskus ihan nokkelakin. Runoni - niin kuin elämänikin - sisältää ristiriitoja ja sanoilla on usein jokin muu kuin se kirjoitettu merkitys. Ilmaisen tunteeni ja ajatukseni kiertotien kautta, ja toivon, että jollekin ne joskus vielä avautuvat. Toivon, että joku voi vielä joskus löytää saman runoistani kuin minä olen löytänyt Tabermannista.
Tähän loppuun laitan muutaman lempirunoni tai katkelmia niistä.
Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen
Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä.
Älä sano katsotaan huomenna
jos voit jo tänään sanoa ei.
Älä sano lintu kuin lintu,
sano pääskynen tai haukka.
Älä sano kukka kuin kukka,
sano keltavuokko, Anemone
ranunculoides, ja kissankello.
Älä sano, no olkoon, jos voikukista
aletaan keittää heikoille keittoa
ja kissankelloilla halutaan soittaa
muurahaisillekin sapeli kouraan.
Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla
että sinut heitetään vailla
vettä ja paitaa, pimeään, kylmään.
Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se
on pelkkä tauko ennen loppusoiton
pitkää, kiivasta syleilyä.
Älä huokaa jos sinun on huudettava.
Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi
kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,
särkisi ikuisesti aran astiamme.
Älä, älä koskaan suutele otsalle
jos voit suudella suoraan suulle.
Tommy Tabermann
Näitkös unta? - Kala, Kala:
tehtiin lasiveitsivala!
Näinkö unta? Juuri siksi
tämäkin on tornikuusi,
tämä oksa, tämä lunta
tässä sormi, tuossa suusi -
juuri siksi istun tässä
esineistelmöitsemässä -
juuri siksi näen sinut,
että sinä näet minut -
sano, Kala, että näet!
Lauri Viita
Sonetti 116
Uskollisten mielten liitolle ei ole esteitä:
Ei rakkaus ole rakkautta
jos se muutoksesta muuttuu
tai torjuttuna taipuu torjumaan.
Ei, se on ikuisesti luja merkki,
joka näkee myrskyt eikä koskaan horju.
Eksyneille laivoille se on opastava tähti,
jonka sijainti tunnetaan, ei mahtia.
Rakkaus ei ole ajan narri vaikka ajan sirppi
niittää poskien ja huulten hehkun,
rakkaus ei muutu hetken eikä viikon mukaan
vaan kestää päiviemme loppuun saakka.
Jos tässä erehdyn ja se minulle todistetaan,
en kirjoittanut mitään, ei rakastanut kukaan.
William Shakespeare (suom Aale Tynni)
Pallokentällä
Näin: pallokentän laitaan
eräs rampa poikanen
oli seisahtunut alle
sen suuren lehmuksen
Hän seisoi nurmikolla,
nojas kainalosauvoihin;
pelin tiimellystä katsoi
hän silmin kuumeisin.
Yli aurinkoisen hiekan,
johon lehmus varjon loi,
moni riemukas huuto kiiri,
moni kirkas nauru soi.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen.
Eräs seisoi hievahtamatta,
eräs raajarikkoinen.
Vaan hänkään totisesti
ei muistanut sauvojaan.
Oli haltioitunut hehku
hänen kalpeilla kasvoillaan.
Ilost’, innosta värähtelevän
hänen sieraintensa näin
joka kerta, kun maila pallon
löi puiden latvoja päin.
Rajaviivan takaa milloin
joku rohkeni juosta pois,
oli niinkuin lehmuksen alta
eräs myöskin juossut ois –
kuin jättänyt ramman ruumiin
olis sielu poikasen
ja syöksynyt kilpasille
kera toisten, riemuiten.
Hän askelen astui – mutta
kuin unesta havahtain
näki itsensä... Oikea jalka
oli kuihtunut tynkä vain.
Pojat juoksivat notkein säärin
yli pallokentän sen,
mut lehmuksen alla seisoi
eräs raajarikkoinen,
joka, ruumis tärisevänä,
iho harmaana kääntyi pois
kuin ruskean nutun alla
sydän pakahtunut ois.
Yhä riemukas huuto kiiri,
yhä kirkas nauru soi
yli aurinkoisen hiekan,
– johon lehmus varjon loi.
Uuno Kailas
Joskus runoja voi löytää myös muualta kuin kirjoista. Tämän seuraavan W. H. Audenin runon, Funeral Blues, bongasin joskus eräästä elokuvasta.
Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa,
kieltäkää koiraa haukkumasta mehukasta luuta,
hiljentäkää pianot, rummut tukahduttakaa
antakaa surijoitten tulla, esiin arkku kantakaa.
Antakaa lentokoneitten taivasta valittaen kaartaa,
hän on kuollut savukirjaimin pilviin kirjoittakaa.
Kantakoon toripulut valkeissa kauloissaan mustia seppeleitä,
käyttäköön liikennepoliisit mustia käsineitä.
Hän oli pohjoinen, itä, länsi ja etelä,
hän oli sunnuntai, minun työviikkoni
keskipäiväni, keskiyöni, puheeni ja lauluni:
luulin, että rakkaus kestää ikuisesti, olin väärässä.
En päästä tähtiä talooni; ne kaikki sammuttakaa
riisukaa aurinko, kuu paketoikaa,
kaatakaa meret tyhjiin, pois metsät pyyhkikää;
mikään ei enää koskaan voi mitään hyvää synnyttää.
W. H. Auden (suom. Risto Ahti)