.jpg)
Kuolema ei ole ikinä aiemmin koskettanut minua näin läheltä. Tällä kertaa se vei minulta paitsi aviomieheni ja parhaan ystäväni, kuolema vei minulta myös osan itsestäni. Olit osa minua.
Kun yritin kirjoittaa tätä puhetta, niin kaikki kirjoittamani tuntui niin väärälle. Ajattelin, että kirjoitan ikään kuin suoraan Villelle, kunnes tajusin, ettei ollut mitään sanottavaa, sillä me puhuimme aina niin, että kaikki on varmasti sanottu. Ei ollut keskenjääneitä asioita tai lauseita. Oli vain elämä, jota elimme joka päivä. Yhteisiin vuosiin mahtui enemmän kuin monilla koko elämään, ja haluaisin kertoa kaikki ne tarinat, mutta siihen meillä ei taida olla nyt aikaa.
Ville oli rauhallinen, joskus ehkä liiankin, kun minulla oli jo kiire. Villeä kiinnosti tasa-arvo ja ihmisten yhdenvertaisuus, hän oli kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnallisista asioita. Hän tiesi loputtoman määrän kaikkea, mitä muut eivät tienneet ja mielipiteiden tuli perustua aina faktoihin. Ville tykkäsi keskustella, pohtia ja kyseenalaistaa, ja hän oli valmis kaivamaan tietoa, vaikka siihen menisi koko viikko. Villellä oli myös loppumaton palo elokuvia ja musiikkia kohtaan, ja ne olivat myös suuri osa yhteistä elämäämme. Illat kului useasti laadukkaiden - ja vähemmän laadukkaiden - sarjojen parissa, ja Helsingissä järjestettävä vuosittainen elokuvafestivaali oli Villen lempiaika vuodesta.
Monet tunsivat Villen raskaan musiikin ystävänä, jolla on pitkät hiukset ja joka pukeutuu bändipaitoihin. Mutta todellisuudessa Ville oli herkkä ja tunteellinen ihminen, joka päästi vain harvat oikeasti lähelle. Ville inhosi small talkia, minkä vuoksi hän oli isommassa porukassa mielummin hiljaa - paitsi jos joku puhui jostain todella kiinnostavasta. Hänen mielestään ei ollut mitään typerämpää keskustelua kuin sää eikä hän kestänyt jos joku sanoi itsestäänselvyyksiä, kuten "ulkona on aika kylmä kun tuulee".
Minun lisäkseni Ville rakasti hyvää ruokaa, ja se oli iso osa meidän hyvää arkea. Tänään täällä muistotilaisuudessakin tarjoillaan vain Villen suosikkeja, ja vaikkei lasagne ehkä ole se perinteisin valinta tällaiseen tilaisuuteen, niin se oli ehdottomasti eniten Villeä. Ville ei koskaan ollut tavallinen tai tyytynyt helpoimpaan ratkaisuun, vaan hän tiesi mitä halusi - varsinkin syödessä.
Jos olimme koko päivän kotona pyjamassa niin panostimme edes ruokaan. Ja jos vain oli jokin outo ruoka tai maku jota olisi mahdollista maistaa, niin hän taatusti halusi sitä maistaa. Kaupasta hän toivoi aina, että "tuo jotain jännittävää" ja se jäi sitten minun päätettäväkseni, että mikä sillä kerralla oli riittävän jännittävää. Ville myös tykkäsi etsiä ja esitellä uusia reseptejä, jotka tein aina parhaani mukaan. Ihan tavallista voikkuleipää Villen lautasella kuitenkin harvemmin nähtiin.
Yksi muistorikkain kokkauskerta on alkuaikojemme ensimmäinen paahtopaisti, jonka Ville nimesi ihanasti rakkauspaistiksi. Koko paisti meinasi kuitenkin jäädä laittamatta, sillä väittelimme koko illan siitä, että kumman äidin tapa on oikeampi. Kastikkeeseen tarkoitettu punaviini kului väittelyn aikana, ja itse paistikin valmistui vasta yömyöhään. Yökukkuminen oli muutenkin meidän juttumme. Vaikka olimme jo käyneet nukkumaan, niin puhuimme sängyssä joka ilta. Joskus tunnin, joskus koko yön. Rakastin niitä hetkiä, ja kuuntelin Villen rauhoittavaa ääntä mielelläni, oli aiheena sitten maailman poliittinen tilanne, videopelit tai koiramme Taiston päivälenkki.
Ville oli omalla tavallaan hauska ja meillä oli usein hauskaa yhdessä. Nauroimme asioille, joita kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Meillä oli rakkautta, naurua, intohimoa, lempeyttä ja toki niitä riitojakin. Kuten moni täällä varmasti tietää, niin meidän oli tarkoitus muuttaa erilleen. Virallista eroa ei oltu missään vaiheessa ottamassa, mutta omat osoitteet ja oma tila oli se mitä tarvitsimme löytääksemme toisemme uudelleen. Ihan näin paljoa omaa tilaa en edes minä olisi tarvinnut, sillä toiveena kuitenkin oli, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Nyt sitä toivoa ei enää ole, mutta haluan uskoa, että tälläkin oli joku merkitys. Ehkä Ville yritti ottaa välimatkaa minuun, jotta tämä olisi minulle helpompaa, sillä Ville kuitenkin tiesi, mitä hänelle oli tulossa eteen. Kävin Villen kuoleman jälkeen lääkärin kanssa keskustelun, jossa selvisi, ettei Ville ollut kertonut minulle kuinka vakava tilanne todella oli. Tai ehkä hän ei halunnut myöntää sitä itselleenkään.
Tiesin, että Ville pelkäsi kuolemaa. Hänelle oli jo varhain nuorena iskostunut mieleen, että perussairaus vie hänet liian aikaisin ja siitä ajauksesta hänen oli vaikea päästää irti. Siksi emme ikinä oikein suunnitelleet pitkän aikavälin asioita, vaan elimme hetkessä, sillä Ville sanoi, ettei aikaa kuitenkaan ole. Häntä olisi esimerkiksi kiinnostanut opiskelu avoimessa yliopistossa ja hän olisi halunnut matkustaa Amerikkaan. Aina kuitenkin kun aloitin keskustelun haaveista, hän vastasi, ettei ole aikaa.
Ville oli minulle kaikkeni. Hänellä oli tapana vaikeissa tilanteissa etsiä minun katseeni, jolloin tiesin, että nyt minua tarvitaan. Tuona päivänä se sama katse tavoitti minut, mutta tällä kertaa en osannut tehdä mitään. Näin vain kuinka hän hiipui pois ja kädestä pitäessäni sain pari viimeistä hentoa puristusta Villeltä. Minusta pahimmalta tuntui silloin yöllä jättää Ville sinne sairaalahuoneeseen, sillä ajaus siitä, etten näkisi häntä enää, sai minut musertumaan.
Me olimme aina tiimi. Ei ollut sellaista päivää, jolloin emme olisi olleet yhdessä tai vähintääkin viestineet puhelimella, jos olimme eri paikoissa. Me olimme aina yhtä. Vuosien aikana hitsauduimme yhteen ja rakastin Villessä aina eniten sitä turvallisuuden tunnetta. Minun ei tarvinnut ikinä pelätä, ei peitellä tunteitani. Hän hyväksyi minut juuri tällaisena, täydellisen epätäydellisenä ja minä hänet.
Ville opetti minulle asioita, joita ilman en pärjäisi, hän teki minusta rohkeamman ja sai minut elämään. Hetkittäin minusta tuntuu, että haluaisin lähteä Villen luo, mutta samalla kuulen hänen äänensä korvissani. Villemäisen matalalla ja rauhallisella äänellä hän sanoisi, että "älä nyt viitsi". Yritän alati etsiä häntä ympäriltäni tuulen kohinasta ja ihmisvilinästä, sillä haluan uskoa, että hän kulkee tätä matkaa kanssani vieläkin. En tiedä voinko koskaan päästää irti, rakastunko enää ikinä tai tulenko enää olemaan onnellinen, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä pohjattomasta rakkaudesta, jota Villeltä sain.
