maanantai 24. helmikuuta 2020

Jauhojen loppu



Vähitellen alkaa gluteenittomankin pullan leipominen sujua. Aloin iltapuhteeksi leipomaan laskiaispullia Moilasen pulla&munkki jauhoseoksesta, mutta puolessavälissä huomasin, että kerran leivotusta jauhopaketista ei tulekaan enää kuin pari desiä. Kaikki muu oli jo valmiina, hiivat maidossa ja niin edespäin, joten en voinut jättää leivontaa enää sikseen. Mieleeni ei todellakaan juolahtanut, että jauhopaketissa olisi puolitoista annosta eikä kahta. Mitä järkeä laittaa ainekset puoleentoista taikinaan, mitä sillä puolikkaalla oikein tekee? 



Puolet jauhoista korvasin Sunnuntain gluteenittomalla jauhoseoksella ja siitä tuli oikeastaan parempi kuin pelkällä Moilasen pulla&munkki seoksella. Pullaan tuli oikeasti kuohkeutta ja oikeanlaista rakennetta. Kaiken lisäksi makukin oli enemmän kuin kohdillaan. Tai sitten en vain enää vuoden vehnättömyyden jälkeen muista miltä oikea pulla maistuu.

Laskiaispullien täytteistä on yhtä monta variaatiota kuin on syöjiäkin, mutta itse pidän perinteisestä - lusikallinen vadelmahilloa ja toinen mokoma kermavaahtoa. Parhaita nämä gluteenittomat pullat ovat tuoreina tai seuraavana päivänä mikrotettuna, mutta pakastamista en suosittelisi. Siksi onkin hyvä tehdä aina vain tällainen 2,5 desin annos, josta tulee yhdeksän pullaa, eli juuri sopivasti yhdelle kerralle. Liiallinen säilyttäminen vain kuivattaa näitä, kun tahtovat muutenkin olla hieman kuivempia kuin tavallinen vehnäpulla. Vielä olisi parit pullajauhot testattavana ja jonkinlaisen omankin seoksen voisi tehdä. Mutta nyt alkaa kuitenkin näkyä jo valoa tunnelin päässä - pullaa voi leipoa ilman vehnää.


torstai 20. helmikuuta 2020

Kasvikunta


Tammikuun aikana otin ikkunalaudallisen pistokkaita juurtumaan helmikuuta varten. Helmi-maaliskuussa on paras aika vaihtaa sisäkasveille uudet mullat ja istuttaa uusia, kun kasvukausi on alussa. Olin aika aikaisessa tänä vuonna, mutta kun ihastelin viimekesäisten pelargonioiden yhä kukkivan parvekkeella, niin ajattelin, että ehkei tämä olekaan yhtään liian aikaista. 

Vuoden varrella meille on kotiutunut pari uutta kasvia ja vastaavasti jokunen vanha on kuollut pois. En tiedä mikä juoruuni iski, mutta se vain kuihtui pois ja vaikka otin pistokkaita, niin eivät nekään menestyneet. Onneksi olin pari vuotta sitten vienyt juorua kaverilleni, joten otin nyt häneltä pistokkaan ja toivon, että se lähtisi iloisesti uuteen kasvuun. 

Tänä vuonna vaihdoin kaikille kasveille mullat, mutta poikkeuksellisesti en jaksanut suihkuttaa kaikkia. Kun kasvi on kostea niin multa takertuu lehtiin ja tulee vain enemmän sotkua, joten suihkutin vain pölyisimmät. Fiikus on edelleen yksi lempikasveistani ja sain tuossa syksyllä ihan pöhkön päähänpiston - aion kasvattaa jättifiikuksen! Se idea itseasiassa iski päähäni jossain sairaalan käytävillä, kun näin sairaan hienon ja tuuhean fiikuksen. Niinpä ostin astetta isomman ruukun ja istutin kaksi viime vuotista fiikusta siihen. Ne ensinnäkin tukevat toinen toisiaan, mutta näyttävät myös aivan mahtavalta. Olen niin innoissani jättifiikuksestani!






Tammikuun puolella oli paljon viherkasveja alennuksessa, joten päätin taas ostaa kaksi lisää. Mies kyllä hieman kommentoi, että mihin niitä tarvitaan, mutta hyvinhän ne vielä mahtui. Sain jälleen kerran repertuaariini traakkipuun ja katsotaan josko nyt saisin sen pysymään hengissä. Toisen kasvin ostin ihan vain koska se oli niin hieno ja vasta kotona aloin tutkimaan, että mikä se oikein on. Tutkimusteni pohjalta päädyin siihen, että tuo viher-punalehtinen kaunotar taitaa olla ihmepensas eli krotoni. Se meinasikin kuolla jo heti ensimmäisen viikon aikana, mutta nyt lehdet ovat ihan terhakat. Minulla on uusien kasvien kohdalla aina tapana viedä ne heti kylppäriin pesulle ja vaihtaa mullat, sillä mullassa voi asua jotain kutsumattomia ötökkävieraita. Niin tuon toimenpiteen seurauksena ihmepensas sai varmaankin vähän liikaa vettä, mutta onneksi se sitten siitä virkistyi. Tuo on mielestäni hyvin kauniin värinen ja se voi ilmeisesti kasvaa aika isoksikin.


Toinen uusi tuttavuus on vuoripalmu, jonka taisin ostaa joskus kesällä. Se on ollut myös aika heikkokuntoinen, mutta ehkä en vain osaa toimia näiden puiden ja palmujen kanssa. Nyt se on taas ihan vehreä kun sain kaikki kuivahtaneet lehdet pois ja vaihdoin sille ilmavampaa multaa. Kolmas uusi tuttavuus on joulukaktus tai oikeammin kai marraskuunkaktus. Se muutti luokseni miehen mummulta, kun kasvi oli siellä hieman heikon näköinen ja halusin sen pelastaa. Se on kasvanut siitä huimasti ja rehevöitynyt, eikä se ole enää niin nahkea. Liiallinen kastelu saa sen voimaan huonosti, ja uusi kaktusmulta teki sille varmasti myös hyvää. Se on vielä kuitenkin niin pikkuinen, että se sopii toistaiseksi anopinhampaan kanssa koristamaan ruokapöytää. 

Kun olin vaihtanut kaikkiin kasveihin mullat ja istuttanut pistokkaat, totesin, että minulla on 30 kasvia. Se tuntui aika hurjalta määrältä 82 neliön kaupunkiasuntoon, joten päätin viedä niitä hieman äidillekin. Viisi kasvia muutti äidin hoiviin, mutta ei yhtään sellaista, jota olisi minulla vain yksi. Tällainen kasvikunta meillä lymyää, paljonkohan näitä on ensi vuonna?

keskiviikko 12. helmikuuta 2020

Epäonninen jättibebe


Ylihuomenna on ystävänpäivä ja halusin tehdä sitä varten klassisia bebe -leivoksia, sillä ne ovat juuri täydellisiä ystävänpäiväksi; pieniä, suloisia ja makeita niin kuin ystävät. Aina kuitenkaan kaikki ei mene kuten haluaisi.

Olen tehnyt bebejä ennenkin, joten en ajatellut prosessin olevan täysin ylitsepääsemätön. Tein taikinan gluteenittomasti, kuten Kinuskikissankin ohjeessa sanotaan, että vehnäjauhojen tilalle voi vain vaihtaa gluteenittoman jauhoseoksen. Siispä vaahdotin 200 grammaa voita ja 1,5 desiä sokeria vaahdoksi, lisäsin joukkoon yhden munan ja 4,5 desiä gluteenitonta jauhoseosta. Taikina vaikutti samanlaiselta kuin aiemminkin, joten painelin sen voideltuihin, pieniin alumiinisiin leivosvuokiin. Paistoin pohjia 175 asteessa noin kymmenisen minuuttia ihan vain todetakseni, että viimeinen tunti jonka vietin taikinaa vuokiin painellen, oli aivan turhaa. Pohjat eivät irronneet vuoista millään konstilla, vaan musertuivat vain pienen pieneksi muruksi. 


Leipurin pitää olla joskus luova, enkä halunnut heittää hyviä pohjia roskiin, joten vaihdoin pikkuiset bebet lennosta jättibebekakkuun. Kaavin siis paistuneet, vuokiin takertuneet pohjat taikinakulhoon, sulatin joukkoon hieman voita ja tein seoksesta juustokakkumaisen pohjan irtopohjavuokaan. Laitoin sen hetkeksi jääkaappiin kovettumaan ja keskityin täytteeseen - joka sekin meni hieman pieleen! 

Vaniljakreemiä varten keitin kiiselin, johon laitoin 3 ruokalusikallisen sijaan 3 desiä sokeria. Hups. Lisäksi siihen tuli 2 keltuaista, 4 teelusikallista perunajauhoja sekä purkki kermaa. Kiisseli kiehautettiin paksuksi ja sillä välin kun se jäähtyi, vaahdotettiin 150 grammaa voita. Vaahtoon vatkattiin mukaan jäähtynyt kiisseli sekä 2 teelusikallista vaniljasokeria. Kaadoin kiisselin pohjan päälle ja annoin olla jääkaapissa yön yli. Kiisselin kaadettuani muistin, että pohjallehan piti levittää vadelmahilloa, mutta siinä vaiheessa se oli myöhäistä. Eihän hillo edes ole bebessä välttämättömyys, mutta minusta se tuo siihen kivan lisän.

Aamulla kuorrutin ihanan jättibeben vaaleanpunaisella tomusokerikuorrutteella ja koristeeksi tietenkin strösseleitä. Tämä ei ainakaan ole mikään valtavirrassa uiskenteleva massatuotantobebe vaan ihan omanlaisensa ja juuri hyvä sellaisena! Vaikkakin vähän makea.

torstai 6. helmikuuta 2020

Ajan hermolla



Viime aikoina on ollut ihan sama minkä ruokalehden avaa, niin ensimmäisenä silmiin osuu appelsiinilohi. Viimeisimpänä se tuli vastaan Yhteishyvän aukeamalla ja päätin, että nyt pitää meidänkin olla ajan hermolla. Onneksi lohi sattui juuri samaan aikaan olemaan aikamoisessa tarjouksessa, niin ei tullut tämä arkiruoka edes kalliiksi.

Appelsiinilohessa lohen päälle vain yksinkertaisesti asetellaan appelsiini- tai veriappelsiinisiivuja ja paistetaan koko komeus uunissa. Tein pikaisen läpileikkauksen eri lehtien ohjeista ja niissä sanottiin, että lohi saa paistumisen aikana appelsiinista lempeän hedelmäisen maun. Minä kyllä sanoisin, että appelsiinisiivuilla oli vaikutusta vain ulkonäköön, tai ehkä pinnalle olisi pitänyt vielä puristaa erikseen lisää mehua. Maustoin appelsiinin lisäksi lohta vain suolalla ja viherpippurilla, jotta se paljon puhuttu hento ja hedelmäinen maku pääsisi oikeuksiinsa. 


Lohen lisukkeeksi halusin jotain uutta, kun kerran nyt näitä uusia tuulia lähdettiin kokeilemaan ja lopulta päädyin teeman mukaisesti appelsiinirisottoon. Pohdin pitkään, että mikä makupari sopisi appelsiinin kanssa, sillä pelkkä appelsiinirisotto kuulosti vähän valjulta ja tylsältä. Ensiksi tuli mieleen vain kakki itämaiset makuparit, kuten kurkuma ja inkivääri, mutta en tahtonut nyt lähteä yhtään siihen suuntaan. Sitten keksin, että viherpippurihan se sopii tähänkin, joten niinpä siitä tuli appelsiininen viherpippuririsotto!

Risottoa varten kuullotin sipulia, lisäsin joukkoon kolmisen desiä risottoriisiä ja kanalientä niin, että riisi peittyi. Hauduttelin sitä miedolla lämmöllä ja lisäilin lientä vähitellen. Lopuksi lisäsin mukaan yhden appelsiinin mehun, raastettua parmesania, rouhittua viherpippuria sekä kerman. Viimeistelin risoton kalvottomilla appelsiinin paloilla ja tarjoilin sitä lohen kanssa. 

Yksinään näistä molemmat oli hieman tylsiä, mutta yhdessä ne mukavasti täydensivät toisiaan. Itse pidän kyllä enemmän sitruunasta kalan kanssa, tai ehkä se johtuu siitä kun siihen on tottunut. Appelsiinin makua oli lohessa hyvin, hyvin hentoisesti, mutta jos olet pitämässä hienot illalliset, niin onhan tämä toki näyttävän näköinen. Arkiruoaksi tätä tuskin enää teen, mutta juurikin näyttävyyden takia voisin tehdä, sillä ei se missään nimessä ollut pahaa ja ensi kerralla voisi maustaa ronskimmin. Mutta muutoin meillä appelsiini pysyy kyllä jatkossa välipalana tai leivonnaisissa. 


sunnuntai 2. helmikuuta 2020

Viikonloppu


Eilen aamulla heräsin ja ihmettelin ruokapöydällä nököttäväää kukkapakettia. Avasin sen ja ihmetykseni vain kasvoi - seitsemän ruusua. Tulppaanit olisin vielä ymmärtänyt, mutta että ruusuja. Seuraavaksi hämmästelin miksi aamukahvi tuoksuu kardemummalta, mutta yhtäkkiä lamppu syttyi - ai niin, meillähän on kihlajaispäivä! Hupsista, pääsipä unohtumaan.

Mies oli kylläkin luullut minun vihjailevan kyseisestä päivästä, kun torstaina ostin kaupasta sisäfilepihvit. Mutta rehellisesti, minun teki vain mieli kunnon pihviä eikä siinä ollut mitään tällaisia yllätyksellisiä tarkoitusperiä. Pihvi kuitenkin osui aika hyvään saumaan, vaikkakin ihan vahingossa.


Pihvin kanssa kyhäsin valkosipuliperunat yksittäisiin sydänvuokiin. Olin senkin suunnitellut jo ennen kuin muistin koko kihlajaispäivää, kun ajattelin ettemme tarvitse perunoita kuin yhdelle aterialle. Hassuja sattumia siis koko päivä täynnä. Ladoin vuokiin perinteisesti perunasiivuja, pilkottua valkosipulia, suolaa ja pippuria. Sitten vain kermaa vielä vuoat pullolleen ja uuniin paistumaan. Laitoin kerrosten väliin sekä pinnalle poikkeuksellisesti myös juustorastetta, ja se sopikin tähän kokonaisuuteen yllättävän hyvin. Varsinkin paistoksen rapea juustokuorrutus oli herkullinen. 

Nykyään emme oikeastaan koskaan jaksa lähteä ravintolaan asti jos tekee mieli hyvää pihviä, sillä kotona sellaisen saa halvemmalla ja juuri sellaisilla lisukkeilla kuin haluaa. Pihvit paistoin ihan vain pannulla voin, suolan ja mustapippurin kera, ja paiston jälkeen laitoin ne hetkeksi foliokääreeseen lepäämään. Pihvien paistaminen on itselleni aina vähän arpapeliä, kun en halua käyttää lämpömittareita, mutta kun ostaa kunnon lihaa niin ei voi kovin pieleen mennä. Mureaa sisäfilettä on vaikea pilata - paitsi jos sen unohtaa tunniksi pannulle kuivumaan.

Kun pihvit vetäytyivät, pyöräytin pannulla nopeasti kastikkeen kermasta ja viinistä, ja maustoin sitä tietysti suolalla ja pippurilla. Kaikki komponentit onnistuivat, ehkä sekin kuului tähän hassujen sattumusten sarjaan. Onneksi kyseessä ei kuitenkaan ollut surkeiden sattumusten sarja.


Tänään puolestaan aion käyttää joulukalenterista saamani sushikortin. Se on aika söpö, ensimmäinen miehen omin käsin askartelema lahja. Parasta tässä kortissa kuitenkin on se, että siinä ei lue moneenko sushikertaan se oikeuttaa!