Kävin tällä viikolla pyörähtämässä vanhoilla kotikulmilla. Nuorena Helsinkiin muutettuani asuin yli viisi vuotta Lauttasaaressa. Pidin siitä sillon ja pidän siitä edelleen.
Lauttasaaressa aloitin itsenäistymisen, valmistuin ammattikoulusta, alotin seurustelun, menin kihloihin ja julkaisin ensimmäissen runokirjan. Siellä on paljon tärkeitä muistoja ja olen aina rakastanut Lauttasaaren luontoa. Lähdimme miehen kanssa nostalgiaretkelle, kävimme vanhan kerrostaloni ulkopuolella sekä kiersimme saaren rantaviivaa pitkin. Alotimme retken käymällä pizzalla, sillä ensimmäinen riitamme koski silloin nuorena pizzan täytteitä!
Ystäväni opetti minulle silloin kun asuin siellä, etten voi eksyä saarella, jos seuraan rantaa. Tähän neuvoon tukeudun edelleen, kiitos siitä. Koko matkaa emme menneet ihan rantaviivaa pitkin, sillä minulla on sieltä pienet traumat. Olin ulkoilemassa ja hiekkatie alkoi viettää pyörätuolini renkaiden alta mereen päin. Onneksi paikalla oli joku lenkkeilijä - ja ehkä myös pari suojelusenkeliä.
Rannalla on edelleen kaunista ja tuntuu, että meri on siellä jotenkin enemmän läsnä kuin täällä Vuosaaressa. Ehkä se vaikuttaa, kun siellä luonto on koskemattomampaa ja rantaan pääsee lähemmäs. Kävelimme siellä vanhoja reittejä - niin kuin silloin seurustelun alkuaikoina - ja itse etsin tiettyjä kohteita, joita olisin halunnut valokuvata. Vanha kelopuu ja neliön mallinen kivilohkare jäi kuitenkin löytymättä, liekö ne enää siellä missään. Tänä kesänä täytyy ehdottomasti tehdä vielä toinen retki kesäiseen Lauttasaareen, sillä yksi olennainen juttu jäi tekemättä. Siitä lisää sitten, kun käyn siellä taas!