Kirjastoahdistus

Minulla on lapsesta asti ollut tietynlainen kirjastoahdistus. Peruskoulussa kirjastosta oli pakko lainata kirjoja ja pakko lukea niitä. Kirjastossa piti olla hiljaa. Kirjastoon liittyi hirveästi pakkoja.

Näin ollen en ole siis aikuisenakaan viihtynyt kirjastoissa tai käyttänyt niitä. Kirjastoon sisään astuessa minuun iskee sellainen vastareaktio, että tuntuu kuin siellä pitäisi vaan huutaa. Muutama vuosi sitten yritin alkaa kirjojen lukijaksi, mutta eihän siitä mitään tullut. Silloinkaan en mennyt kirjastoon itse, vaan mies varasi ja haki kirjat minulle. Ai miksi? No koska minulla ei ole kirjastokorttia!

Reilu viikko sitten selailin kirjakaupassa ruokakirjoja, ja haaveilin airfryer kirjasta. Airfryer on minulla kuitenkin vain lainassa, joten en viitsinyt ostaa kirjaa. Kaverini tokaisi, että tämän saisi varmaan kirjastosta, ja teidän olisi pitänyt nähdä kuinka ilmeeni kirkastui. Kirjastosta?! Olin aivan täysin unohtanut koko laitoksen olemassa olon, kun mies ei ole lainailemassa kirjoja. Päivää myöhemmin marssin Helsingin keskuskirjasto Oodiin ja hommasin itselleni kirjastokortin.

Nyt minulla on kirjastokortti ja kaikenlaista varattuna. Ymmärsin, ettei sieltä ole pakko lainata vain kirjoja, vaan nykyään kirjastot tarjoavat paljon muutakin. Sieltä löytyy esimerkiksi lautapelejä, porakoneita, lumikenkiä ja verenpainemittareita. Kirjastoissa on myös kahviloita, siellä voi käydä inspiroitumassa lehdistä tai tehdä etätöitä. Yritän nyt olla aikuinen, päästä eroon kirjastoahdistuksestani ja vilautella oranssia korttia mahdollisimman ahkerasti.   

Puoli vuotta

Tänään tulee puoli vuotta siitä, kun mies lähti luotani. Puoli vuotta sitten mies meni sairaalaan hengitysvaikeuksien vuoksi ja sille tielle hän jäi. Ehdin onneksi hänen luokseen, sain olla paikalla ja pitää kädestä. Vaikeinta oli jättää hänet sinne sairaalan huoneeseen tietäen, että emme enää tapaa. 

Aika on mennyt kummallisen nopeasti, mihin vaikuttaa varmasti muuttotohina. Siinä kaiken keskellä ei niin ehtinyt ajatella, mutta nyt sitä aikaa on ollut. Aloitin reilu kuukausi sitten 12 viikkoa kestävässä sururyhmässä, joka on tuonut suruun ja menetykseen uudenlaisia näkökulmia. On myös hyvä päästä puhumaan vertaistensa kanssa.

Tänään minusta on tuntunut yksinäiseltä, niin kuin monena muunakin päivänä. Kaipaan juttukaveria ja arjen kumppania, ystävää ja lohduttajaa. Olen huomannut, että suru muuttaa muotoaan lähes päivittäin. Joskus se tulee vihana, joskus ikävänä. Toisinaan suru on luonani ilona ja kiitollisuutena. Tänään se on paikalla ahdistuksena tuosta illasta.

Meidän piti tänä vuonna juhlia yhdessä 10 vuotiasta koiraa. Meidän piti mennä Pariisiin. Meidän piti käydä pariterapiassa ja saada suhde paremmaksi omien asuntojen myötä. Meidän oli tarkoitus olla taas onnellisia. Tuon kaiken sijaan ostin itselleni ruusuja. Niin kuin joulunakin. Punaisista ruusuista on tullut itselleni tällaisten merkittävien päivien, rakkauden ja kaipauksen symboli. 

Kymmenen

Taisto täyttää tänään 10 vuotta! Mihin ihmeeseen tämä kaikki aika on mennyt? Muistan kuin eilispäivän kun pieni koiranpennun rääpäle saapui meille ja istahti vesikuppiinsa. Nyt se on jo vuosikymmenen nähnyt ja kokenut tätä elämää.

Taiston alku ei ollut helpoin. Ihan pienenä pentuna se söi kerran vahingossa lääkkeitä ja vietti yön päivystyksessä. Onneksi selvisimme säikähdyksellä. Alkuvuosina olin sen kanssa myös usein tiputuksessa ripulin takia, kunnes ymmärrettiin, että kyseessä on allergia. 

Taisto on aina ollut omalaatuinen, hieman dramaattinen koira, samalla kuitenkin kovin fiksu ja oppivainen. Taisto on luonteeltaan herkkä ja pelokas, ja itselläni meni vuosia ymmärtää sitä. Ajattelin aina, että minussa on vikaa, kun en saa koiraa tottumaan uusiin kohtaamisiin enkä kitkettyä siltä haukkumista pois. Lopulta opin ymmärtämään, että koira pelkää ja koko maailmani muuttui kun oivalsin sen. Koirassa ei ole vikaa sen enempää kuin minussakaan, se vain on reaktiivinen kuten monet muutkin koirat. Se pelkää uusia tilanteita, tuntemattomia ihmisiä ja suojelee minua ihan hulluna. Se on koiran ominaisuus, ei virhe tai koulutuksen puute.

Vanhemmalla iällä Taistolle on tullut erinäisiä sairauksia, kuten sydänvikaa ja kroonista kipua. Sillä on myös epilepsia, joka ei oireile kouristuksina vaan näkymättöminä kärpäsinä. Se ikään kuin yrittää napsia kärpäsiä ilmasta suuhunsa ja samalla koiraan ei saa kontaktia. Tämäkin saatin onneksi lääkkeillä hallintaan eikä sairaus enää häiritse arkista aherrustamme. 

Kymmenen vuotias Taisto on hyvin mukavuudenhaluinen, arvonsa tunteva ja iloinen vanha herra. Rutiinit ovat kaikki kaikessa, ja siihen liittyen viime syksyinen muutto olikin hieman haastava. Vanhassa kodissa ei juurikaan ollut eroahdistusta, mutta muuton jälkeen minun oli mahdotonta poistua kotoa. Onneksi se kuitenkin meni ajan kanssa ohi, ja nyt koira jää ihan rauhallisesti yksin kotiin - niin kuin aina ennenkin. 

Tänä aamuna pedistään heräsi harmaatunut kuono, joka oli yhtä innoissaan uudesta päivästä kuin aiemminkin. Vanhuus ei ole vauhtia hidastanut, mutta terrierin luonne on hieman pehmentynyt. Toivottavasti tuo harmaahapsi nousee pedistään vielä lukemattoman monia kertoja, sillä toivon, että meillä on vielä useita yhteisiä seikkailuja edessämme. 

Durrasämpylät

Viime vuoden puolella Virtasalmen Viljatuotteelta tuli markkinoille uusi jauho. Durrajauhoseos sisältää täysjyvädurrajauhoa, perunajauhoa, tapiokatärkkelystä sekä psylliumia, ja lisäksi saatavilla on myös pelkkä täysjyvädurrajauho. Durraseos sopii kaikkiin kohotettaviin leivonnaisiin, kuten sämpylöihin ja täysjyvädurrajauho puolestaan sopii esimerkiksi flatbreadin tai tortillalettujen valmistukseen.

Kokeilin alkuvuodesta tehdä tuosta durrajauhoseoksesta sämpylöitä, mutta siitä tuli omaan makuuni hieman liian rapeat sämpylät. Tuoreiden sämpylöiden pitää olla pehmoisia ja muhevia, joten seuraavalla kerralla korvasin puolet jauhoista Virtasalmen vaalealla jauhoseoksella. Durrajauhoseoksen kerrottiin antavan taikinoihin vehnämäistä makua ja tuntua, ja se todellakin piti paikkansa. Ihan kuin taikinaan olisi tullut oikeaa, vehnämäistä sitkoa. Durrassa oli hämmästyttävän voimakas, jotenkin sellainen hapan ja juureva maku, ja se maku ei kyllä sopinut omaan suuhuni. Kun jauhot oli puoliksi korvattu toisella, niin maku ja koostumus oli parempi.

Nykyään teen itselleni vain 2,5 desin sämpylätaikinan, josta tulee neljä sämpylää. Gluteenittomat itsetehdyt leivät eivät ole kovin hyviä seuraavana pävänä, joten en viitsi tehdä niitä kovin montaa kerralla. Näitä on nopea leipoa, joten mielummin teen vähän ja usein. Itse en käyttäisi durrajauhiseosta makeisiin leivonnaisiin kuten pullaan, mutta churroja olisi kiva kokeilla. Tämä voisi toimia myös amerikkalaissa pannukakuissa ja pelkästä taysjyvädurrasta voisi joskus tulevaisuudessa kokeilla vaikkapa flatbreadia. 

Durrasämpylät 8kpl

4 dl vettä

1 pss hiivaa

1 tl sokeria

1 tl suolaa

0,25 dl öljyä

2 rkl pellavansiemeniä

2 tl kuminan siemeniä

3 dl vaaleaa jauhoseosta

2,5 dl durrajauhoseosta

Lämmitä vesi hiivalle sopivaksi (42astetta). Sekoita veteen hiiva ja sokeri, anna seoksen olla 5-10 minuuttia. Lisää suola, kumina ja siemenet sekä suurin osa jauhoista. Vaivaa hetki ja lisää öljy sekä loput jauhot. Muotoile pellille sämpylöiksi ja anna kohota 30 minuuttia. Paista 200 asteessa 20 minuuttia ja herkuttele tuoreena. 

*tämä ei ole maksettu mainos

Ikävä

Iltaisin kulutan paljon sarjoja, sillä silloin yksinäisyys valtaa sielun. Sarjat auttavat pakenemaan, hetkeksi unohtamaan ja piiloutumaan. Tänään aloitin katsomaan uudestaan draamasarjaa Mullan alla. Se oli yksi ensimmäisistä sarjoista, jonka katsoimme yhdessä miehen kanssa ja juuri siitä syystä, se ei kyllä auttanut unohtamaan.

Suhteemme alkuaikoina minulla oli tapana käpertyä miehen kainaloon samalla kun kulutimme tuntikaupalla tv-ohjelmia. Tuo käpertymisen muisto kuuluu vahvasti tähän sarjaan ja sen uudelleen katsominen tuo minulle paljon takaumia mieleen. Joskus jaksot keskeytyivät kun keksimme parempaa puuhaa ja tajusin, että nuo hetket ovat niitä onnellismpia hetkiä elämässäni. Enkä ole ollenkaan varma, että tuleeko sellaisia kohdalleni enää koskaan. 

Myöhemmin, kun suhde tuli arkisemmaksi, syliin käpertyminen unohtui, mutta sarjat jäivät. Ne olivat eräänlainen intohimo meille kummallekin ja yhteisistä ohjelmista syntyi myös pitkiä keskusteluja.

Ikävä on vasta viime aikoina löytänyt luokseni. Mies on ollut tiiviisti läsnä unissani ja usein herään aamuöisin tuskaisena ja hikisenä epäuskoiseen tunteeseen. Onko se oikeasti totta? Olen nimittäin vasta nyt olen alkanut tajuamaan, että en voi enää puhua hänelle. Ei tule enää niitä keskusteluja, joita rakastin. Enää ei katsota yhtään jaksoa yhdessä. Enää ei ole tulevaisuutta.

Kaiken tajuamiseen on mennyt aikaa. Epäilen, että olen pitänyt todellisuuden tietoisesti kaukana - samoin kuin ikävän. En ole antanut sen tulla lähelle. Mutta nyt antaisin mitä vain, että saisin miehen takaisin - edes sen yhden jakson, yhden keskustelun, yhden illan ajaksi. Minulla on niin ikävä, ettei mikään vertauskuva riitä sitä kertomaan.