maanantai 31. heinäkuuta 2017

Kaaliin käärityt



Varhaiskaali on nyt sesongissa ja mikä olisikaan parempaa kuin kotitekoiset kaalikääryleet! Itse en ole koskaan aiemmin näitä tehnyt, mutta äidin valmistamina nauttinut useastikin. En itseasiassa ole varmaan ikinä syönyt kenenkään muun tekemiä kääryleitä kuin äidin. Se johtuu yksinkertaisesti vain siitä, että en sinänsä pidä kaalista. Äidin ohjeessa täytteeseen ei tule kaalia, joten olen aina vain avannut kääryleet ja syönyt pelkän täytteen. Niin teen vielä tänäkin päivänä ja aion tehdä varmaan loppuikäni. 

Vaikka en syö käärylettä sellaisenaan, tekee minun niitä siitä huolimatta joskus aina mieli. Täytteeseen kuitenkin tarttuu jokin sellainen ihana maku, mitä ei tule missään muussa ruoassa. Ehkä kaalissa häiritsee enemmän se koostumus kuin maku. 

Näitä ei kannata tehdä ihan vain kahdelle hengelle, joten kutsuin kaverinkin syömään. Kaalikääryleet ovat varmaan osa sellaista katoavaa perinnettä, enkä tiedä kuinka moni perheenpää niitä enää nykyään vääntää kotikeittiössä. Itsekin ajattelin, että kääryleiden valmistus on jotenkin stressaavaa ja uuvuttavaa, mutta oikeastaan se oli melko leppoisaa puuhaa. Aikaa tähän toki kannattaa varata, kun ne ovat uunissakin aika hyvän tovin, mutta stressaamaan on turha ryhtyä. Kunhan vain vähän suunnittelee ja ennakoi työvaiheita, niin kääryleet tulevat vähän kuin itsekseen. Haastavin osuus lienee tuo kääriminen, mutta kun kotikeittiössä kerran ollaan, niin ei niiden kaikkien tarvitse kääriytyä välttämättä ihan samoin päin. Pääasia, että ruokaa saadaan ja että se on maistuvaa.



Itse tein täsmälleen äidin ohjeen mukaisesti, jotta saisin niistä tutun ja turvallisen makuisia. Ainut virhe minkä tein, oli se kun kaadoin kaalin keitinliemen pois. Käytin sitten tilalla kasvislientä, mutta muistakaa te muut - keitinvesi tulee säästää! Meillä oli lisukkeena perinteisesti perunamuusia sekä puolukkahilloa. Jos et jaksa tehdä hilloa itse, niin voit viedä valmishillon uudelle tasolle sekoittamalla joukkoon hieman kokonaisia pakastepuolukoita. Kätevää! Kaalin lopusta paistoin pannulla muiden ruokailijoiden iloksi pienen muhennoksen, niin kaalia ei mennyt hukkaan. Vaikka et olisikaan kutsunut ruokavieraita, niin kääryleitä kannattaa silti tehdä kerralla kunnon satsi. Niitä voi aivan hyvin myös pakastaa ja näin saat pakastimeen helpon ateriavaihtoehdon sellaiselle pimeälle talvipäivälle kun ei kokkailu kiinnosta!

1 iso varhaiskaali (n 2kg)
vettä ja suolaa

Täyte:

1 dl puuroriisiä
kasvisliemikuutio
800 g  jauhelihaa
1 dl korppujauhoja
2 dl kermaa
1 sipuli
1 tl suolaa
3 tl soijaa
0,5 tl mustapippuria
1 tl kuivattua meiramia
ripaus valkopippuria

Päälle:

siirappia
voinokareita
kaalin keitinlientä

Ensin kannattaa tehdä täyte. Keitä riisi, laita keitinveteen kasvisliemikuutio. Laita taikinakulhon pohjalle kerma ja korppujauhot. Hienonna sipuli ja kuullota voissa. Lisää korppujauho-kermaseokseen jauheliha, sipulit, riisi sekä mausteet. Sekoita tasaiseksi ja laita jääkaappiin maustumaan. Seuraavaksi koverra kaalista kova kanta pois. Laita vesi kiehumaan kattilaan, johon kaali mahtuu. Kaalin ei tarvitse mahtua kokonaan vedenpinnan alle, vaan sitä voi välillä käännellä. Lisää kiehuvaan veteen ripaus suolaa. Keitä kaali suhteellisen kypsäksi, mutta ei liian mössöksi. Ota kaali kattilasta ja huuhdo kylmän veden alla. Säästä keitinliemi! Irroita kaalinlehdet niin, etteivät ne mene rikki. Leikkaa lehtien alareunasta kova kolmiomainen keskusta pois. Laita täytettä lehden keskelle n. 2 rkl ja rullaa kiinni. Isoimmat lehdet laitoin puoliksi, jottei yhteen kääryleeseen tullut liikaa kaalia ja näin niitä sai myös useamman. Voitele uunivuoka ja laita kääryleet vuokaan saumapuoli alaspäin. Laita vuoan pohjalle hieman kaalin keitinlientä (tai kasvislientä) ja kääryleiden päälle siirappia sekä voinokareita. Paista ensin 225 asteessa n. 10 minuuttia ja hiljennä sitten uuni 175 asteeseen. Paista noin 1,5 tuntia. Paistamisen aikana kääryleiden päälle voi silloin tällöin nostella lusikalla nestettä vuoan pohjalta. 


lauantai 29. heinäkuuta 2017

Syödään ulkona





Tänä kesänä piknikit ovat jääneet melko vähiin, alkukestäkin kun keskityttiin vain grillaamiseen. Tilanne piti äkkiä korjata vielä kun on kesää jäljellä, ja mikä olisikaan oivallisempi tapa viettää vuosipäivää kuin romanttinen piknik. 

Sopivan piknikpaikan keksiminen oli haastavaa, kun emme halunneet viettää aikaa tutuissa ympyröissä. Kartanoiden puistoalueet ovat yleensä miellyttäviä ja rauhallisia, joten sen vuoksi suuntasimme Kulosaaren kartanon puistoon. Se oli aivan uusi tuttavuus ja täytyy sanoa, että puisto oli kyllä melko eleetön. Ison lehmuksen alta löysimme kuitenkin juuri sopivan paikan eväiden nautiskeluun. Sää puolestaan oli ärsyttävän vaihteleva - paikalle saavuttuamme aurinko paistoi täydeltä taivaalta, mutta aika pian jälkiruoan nautittuamme lähdimme tummien pilvien saattelemana kotiin. Sade ei onneksi päässyt yllättämään, vaikka kaikki merkit olivatkin esillä.






Eväinä meillä oli voitaikinasta tehtyjä nyyttejä sekä kylmää lohi-fetasalaattia. Nyytit olivat todella helppoja valmistaa ja erittäin käteviä piknikeväänä, joten suosittelen kokeilemaan. Laitoin neliön malliset voitaikinapalat muffinipellin koloihin, täytin tuorejuusto-naudanpaisti täytteellä ja käänsin taikinan kulmia hieman täytteen päälle. Itse käytin aurinkokuivatun tomaatin makuista tuorejuustoa, jota notkistin hieman kermalla ja maustoin pippurilla. Mukaan silppusin leivänpäälle tarkoitettua naudanpaistileikkelettä, mutta saat helposti muunneltua maut omaan suuhusi sopiviksi. 

Jälkkäriksi tein kurpitsapiirakan, koska kohta on syksy ja kurpitsat - ahh. Mukana oli myös hunaja- sekä vesimelonia, herneitä, itsetehtyä jääkahvia, keksejä sekä tottakai ikioma piknikvahtimme. Ihmettelen suuresti, miksi emme tee näin useammin. Ulkona kun kaikki maistuu niin paljon paremmalle!

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Lapsen kokoinen aukko

Kuva: Anette Metsala

Tänään vietämme mieheni kanssa vuosipäivää. Viisi vuotta olemme kulkeneet samaan suuntaan, ja jo kohta kolme vuotta soutaneet avioliiton aavalla merellä. Kuitenkin, sen sijaan, että kertoisin teille nyt parisuhteemme ala- ja ylämäistä tai avioliitosta sen kaikissa väreissä, kerron teille jostain aivan muusta. Tahdon puhua asiasta, mistä vaikenen kuin muuri, aiheesta, josta en ole puhunut juuri muiden kuin mieheni kanssa.

Tuntuu todella kauhealta sanoa se ääneen ja samalla kuitenkin tahdon lausua sen. Haluan huutaa sen ulos. Asia on hyvin yksinkertainen ja sen kanssa on vain elettävä. En kirjoita tätä kaikkea, jotta joku alkaisi säälimään meitä, tahdon vain, että asiasta puhutaan sen oikealla nimellä. Haluan tulla kuulluksi.

Joten puhutaanpa hetki lapsettomuudesta.

Minulla meni pitkään tämän asian hyväksymiseen ja en oikestaan tiedä voiko sitä koskaan täysin sisäistää. Voiko sitä koskaan täysin ymmärtää. Voiko haaveista kokonaan luopua. Jo niistä lapsuuden viattomista kotileikeistä asti suurin toiveeni on ollut se idyllinen maalaistalo ja pellavapäiset lapset täyttämässä pihan naurullaan. Olen saanut paljon, mutta sitä en tule kuitenkaan koskaan saamaan. Tämä tekee minusta lapsettoman ja meistä lapsettoman pariskunnan. Vain hetki sitten tajusin sen ja siinä samalla ymmärsin, ettemme todellakaan ole yksin. Ymmärsin, että asialle on oma sanansa ja että se asia on ihan todellinen ja oikea. Lapsettomuus.

Kuva: Anette Metsala

Lapsettomuudesta kärsii todella moni ihminen maailmassa, mutta jos hoidotkaan eivät tehoa, heille jää kuitenkin vielä yksi avoin kortti - adoptio. Me emme pyörätuoliemme vuoksi ole kelvollisia adoptiovanhemmiksi ja Suomessa sijaissynnytyskin on lailla kielletty. Tähän väliin voisin kirjoittaa muutaman sanan tasavertaisesta osallistumisesta yhteiskunnassamme tai tasa-arvosta, jonka perään niin kovasti huudellaan. Eikö meilläkin olisi oikeus? Totuus kuitenkin lienee, että jos haikarat eivät ala kuljettaa vauvoja kotiovelle, ovat vaihtoehtomme kovin vähässä. 

Niin kuin varmasti monella muullakin perhettä toivovalla, meilläkin on nimet valmiina. Sekä tytölle että pojalle. Myös yhdet vaaleanpunaiset tumput olen säästänyt. Joskus olen alkanut pientä vilttiäkin virkkaamaan ja jokunen aika sitten pysähdyin miettimään, kuinka monta tuttipulloa olenkaan ostanut. Enkä yhtään saa ostaa omalle lapselleni. En saa koskaan kokea ensimmäistä naurua tai koulupäivää enkä saa milloinkaan olla jollekin se tärkein. En tiedä miltä tuntuu kun joku potkii sinua sisältäpäin tai kuinka mahtavaa olisi kuulla ne ensimmäiset sydänäänet. Lista on loputon, mutta sen voi tiivistää lyhyesti. En saa olla äiti. Kaiken tämän lisäksi se syö myös osan naiseudestani, sillä en tiedä kuinka olisin täysin kokonainen nainen, jos en ole äiti. Jään paitsi myös mammablogin pitämisestä, ihanien masu- tai vauvakuvien ottamisesta, vauvakutsuista, pienten vaatteiden hypistelystä ja lastenhuoneen sisustamisesta. Vaikka ne ovatkin pikkujuttuja, olisin silti halunnut tehdä niin.

Miksi sitten kerron tästä nyt? Jotta ymmärtäisit. Jotta pysähtyisit ajattelemaan. Tämä on kaikille teille, jotka ette ole uskaltaneet minulta kysyä, että olettekos te ajatelleet perheen perustamista. Voi kuule, kyllä olemme. Olemme sytyttäneet toivon liekin ja tukahduttaneet sen. Välillä itsestäni tuntuu, että ihmiset jo valmiiksi olettavat ettemme edes haaveilisi lapsista tai kävisi sellaista vaihtoehtoa läpi. Tuntuu, että ihmiset olettavat meidän automaattisesti luopuvan perheen perustamisesta sen varjolla, että olemme kumpikin pyörätuolissa. Meidän mielestä se ei estä mitään, niin kuin ei monessa muussakaan asiassa. Minun ei kuitenkaan nyt tarvitse puolustella sinulle sitä, kuinka pärjäisin lapseni kanssa, sillä sitä hetkeä ei koskaan tule.

Miksi emme sitten voi saada lapsia? Se olisi minulle liian suuri riski. Raskaus on niin suuri muutos kehossa ja elän jo nyt toistuvien kipujen kanssa, joten kehoni tuskin tulisi kestämään sitä. Ja vaikka raskaudesta nipin napin selvittäisiinkin, niin synnytyksessä jo viimeistään menisi sormi suuhun. Toki se voisi olla mahdollista, mutta riskit ovat niin suuret, että emme ryhdy siihen. Meillä on liian paljon menetettävänä. Kaiken tämän jälkeen jäljelle jää vain kysymyksiä.

Voiko kaksi ihmistä muodostaa perheen, kun se perheen ydin puuttuu?

Ja se kaikista suurin kysymys; millä lapsen kokoinen aukko täytetään?

Näiden asioiden kanssa me painimme, ja yritämme löytää jonkinlaisen tulevaisuuden ilman ydinperhettä. Vaikka tämä ajoittain tekeekin minut surulliseksi, ei se tarkoita, että ryven itsesäälissä joka päivä. Vuosien kuluttua tuskin enää kirjoittaisin aivan tähän sävyyn, mutta juuri nyt sinun on annettava minun vain surra ja olla hieman vihainenkin. Kaikesta huolimatta olen iloinen ystävieni puolesta, kun he saavat lapsia ja on aivan ihanaa edes sitä kautta saada pintaraapaisu vauvaelämään. Sitä kautta saan hetken hypistellä kaupassa vauvajuttuja, kun mietin mitä ostaisin lahjaksi. Ei minun menetykseni ole pois toisten puolesta iloitsemisesta. Me olemme vain kaksin, eikä lapset kai voi olla ainut tavoiteltava asia maailmassa. Yritämme löytää onnen arjen hetkistä ja elää tätä elämää koko sydämellä. Onneksi meitä on tässä kaksi jakamassa tämän tien. Ja loppujen lopuksi minusta kuitenkin tuntuu, että jossain on oltava jotain meitäkin varten.
Ei tässä voi olla vielä kaikki.

keskiviikko 26. heinäkuuta 2017

-


Joskus toivon olevani peukaloinen, 
jotta voisit halata minua kämmenelläsi,
kiertää etusormen lantioni ympäri,
ottaa minut yöksi vierellesi

ja pitää minusta kiinni










maanantai 24. heinäkuuta 2017

Pullollinen sadetta




Mikä olisikaan mahtavampi tapa päättää tämä blogihiljaisuus kuin puhumalla kotitöistä! Kyllä, minulla ihan oikeasti oli blogin kirjoittamisen lisäksi suorastaan ikävä kunnon kotitöitä - ruoanlaittoa, kukkien kastelua ja pyykinpesua. Ne ovat kuitenkin ne raamit, joista arkeni pääosin koostuu, joten ilman niitä olo tuntuu melko saamattomalta. Toki kolmen viikon tv:n katselu ja äidin lihapatojen syöminen tekee sekin joskus ihan hyvää.

Tänään puhutaan siis pyykinpesusta. Olen jo pariinkin otteeseen pauhannut teille kodin siivoamisesta, mutta pyykkivuori on jäänyt vaille huomiota. Niinpä nyt paneudumme siihen ja erityisesti niihin pesuaineisiin. Kuten olen jo siivousjuttujen ohella kertonut, en tykkää käyttää erityisen kovia myrkkyjä kotonani. Tämä koskee luonnollisesti myös pyykinpesua. 

Itse olen hyvin tarkka pyykkihuollon kanssa; lajittelen vaatteet tummiin ja valkoisiin, vaikkakin tummien joukossa pesen myös värilliset. Lakanat ja pyyhkeet pesen erikseen, sillä ne vaativat kovemman lämpötilan kuin vaatteet. En käytä kuivausrumpua, vaan mieluiten kuivaan vaatteeni parvekkeella. Toki talvella ne kuivuvat sisätiloissa, mutta heti keväällä kun aurinko lämmittää parvekkeen, niin raahaan pyykkitelineen ulos. En myöskään oikeastaan koskaan pese vajaita koneellisia, sillä vaatteet eivät kaapista lopu, joten aina voi ihan hyvin odottaa, että pyykkiä on koneellisen verran. Harvemmin pyykin vähyys tuottaa ongelmia. Meillä pyykki kuin pyykki pestään ihan vain perus BioLuvililla ja jo vuosia sitten siirryin siinäkin pulverista nesteeseen. Totesin nesteen peseytyävän paremmin pois vaatteista, kun taas pyykkipulverista tahtoi aina välillä jäädä ikäviä valkoisia rakeita tekstiilien pintaan. Nestemäinen pesuaine ei myöskään tuki konetta niin pahasti ja sitä ei todellakaan tarvitse laittaa niin paljoa kuin pullon kyljessä kerrotaan. Tykkään käyttää pyykinpesuaineen kanssa pesupalloa, jolloin pesuaine ei turhaan vaeltele läpi kaikkien putkistojen ja näin ollen konekin pysyy paremmassa kuosissa. 

Pesuaineen lisäksi käytän huuhteluainetta, ja toki joskus harvoin jotain tujumpaa paikallisesti, jos on jokin ilkeä tahra päässyt tulemaan. Huuhteluainetta käytän lähinnä lakanoiden ja pyyhkeiden kanssa, en oikeastaan koskaan vaatteissa. Nyt olen kuitenkin iloinen, kun sain taas yhden kemikaalin pois, sillä huuhteluaineeni vaihtui lennosta pyykkietikkaan. Olen niitä muutamaan otteeseen silmäillyt, mutta nyt pääsin ihan sanoista tekoihin, sillä sain serkultani sitä pullollisen lahjaksi. 


Pyykkietikalla on kovin suuret lupaukset, enkä tiedä onko se nyt aivan niin moniulotteinen kuin sanotaan, mutta ainakin se saa pyykin tuoksumaan ja tuntumaan hyvälle. Huuhteluaineita meille ei siis varmaankaan enää osteta, vaan etikka valloittaa nyt myös pyykkipäivät. Tavallinen etikkahan ajaa saman asian kuin tämä, mutta olen vältellyt sen käyttämistä, sillä etikan pistävä haju ei mielestäni kuulu puhtaisiin lakanoihin. Pyykkietikka kuitenkin tuoksuu paremmalle ja viimeisinkin etikan häivähdys pitäisi lähteä pyykin kuivuessa. Oma etikkani on kuin pullollinen kesäsadetta ja mikä voisikaan olla oivallisempi tuoksu puhtaisiin pyykkeihin. 

Huuhteluaineen tavoin pyykkietikkaa käytetään, jotta pyykistä tulisi puhtaan raikasta ja ihanan pehmeää. Mikä onkaan kammottavampaa kuin kovat pyyhkeet. Lisäksi pyykkietikka poistaa tehokkaasti pahoja hajuja vaatteista, kuten savua tai homeenhajua ja sitä voi käyttää myös tekstiileihin, joihin ei yleensä suositella huuhteluaineita. Pesun yhteydessä pyykkietikka poistaa pyykistäsi vanhojen pesuaineiden jäämiä ja sitten ehkä se paras juttu, mitä en itse tullut edes ajatelleeksi - jokaisella pesukerralla pyykkietikka hoitaa myös konettasi, sillä se estää pesuaineiden ja kalkin kertymisen. Aivan mahtavaa! Pyykkietikka on kaiken kukkuraksi egologista eikä sisällä allergisoivia aineita ja kaiken tämän jälkeen se lupaa vielä kirkastaa värejä ja estää valkoisten vaatteiden kellastumista. Paljon siis lupauksia yhdeksi aineeksi. 

Näin muutaman käyttökerran jälkeen voin kyllä suositella tätä myös muille. Vaikka olen itse jo nyt vakuuttunut, niin luulen, että tulen hämmästymään tämän tehosta yhä uudelleen ja uudelleen. En vielä tiedä mihin aine todella pystyy, mutta nyt juuri minulle riittää, että pyykkini on pehmeää ja tuoksuu hyvälle. Raikkaalle kesäsateelle.