Saako voida hyvin?

Nykyään yhä useammin, jos minulta kysytään mitä minulle kuuluu, vastaan, että pelkkää hyvää. Samalla sekunnilla koen syyllisyyttä siitä, että saako näin vastata. Saako voida hyvin?

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää ja halusin ottaa asian esille. Olen sairastanut keskivaikeaa masennus- ja ahdistuneisuushäiriötä parikymppisestä asti, ja vasta nyt voin aidosti sanoa, että minulle kuuluu hyvää. Päivittäin minua muistuttaa elämänilosta sängyn vierellä tämä mielialapilvi, jonka sain joululahjaksi kun muutin tähän asuntoon. Ensimmäisen vuoden se oli suu mutrullaan, kunnes eräänä joulukuisena päivänä viime vuonna käänsin sen ympäri. Eikä sitä sen jälkeen ole tarvinnut kääntää.

Näihin vuosiin on mahtunut paljon lääkekokeiluja, terapiayrityksiä, omaa itseinhoa ja parempia jaksoja. Vielä tänäänkin käytän mielialalääkkeitä, enkä ole niitä lopettamassa, mutta ne eivät yksin ole tuoneet minua tähän pisteeseen. Olen tehnyt itseni kanssa valtavan työn vuosien aikana, käsitellyt kipeitä asioita niin yön yksinäisyydessä kuin seurassakin. Terapiasta en ole koskaan kokenut sen suuremmin hyötyä, vaan omat keinoni ovat liittyneet kirjoittamiseen, asioiden hyväksymiseen ja itsemyötätuntoon. 

Silloin parikymppisenä minua pelotti poistua kotoa, koska olin varma, että lähin mahdollinen puu kaatuu päälle tai metrossa joku ampuu minut. On ollut kausia, jolloin olen vain halunnut maata x-asennossa keittiön lattialla välittämättä mistään tai kenestäkään. On ollut kausia, kun olen nukkunut, jottei tarvitse tuntea olevansa niin eloton. On ollut hetkiä, jolloin olen halunnut luovuttaa.

Mielenterveys ei ole yksiselitteinen käsite, enkä todellakaan tiedä, vaikka joku murtaisi minut taas heti huomenna. Mutta viimeisen vuoden aikana nämä lamakaudet ovat lyhentyneet, jopa hävinneet. Ennen puhuttiin viikoista tai kuukausista, nyt enää vain päivistä. Edelleen kova ahdistus lamauttaa minut, jos eteen tulee jokin hankala asia, johon en ole osannut varautua. Mutta pääsen sieltä pois aiempaa nopeammin, pystyn järkeistämään asiat itselleni. Pystyn luottamaan ajatukseen, että kaikki kyllä järjestyy.

Vuosien aikana olen ymmärtänyt, ettei ole hölmöjä selviytymiskeinoja - on vain selviytymiskeinoja. Itse esimerkiksi lievitän ahdistustani sillä, että yritän aina ajatella askeleen edelle. Minulla on aina ruokaa kaapissa niin, että selviän seuraavat kaksi viikkoa, jos on pakko. Huolehdin raha-asiat niin, ettei ne ahdista. Suunnittelen ja olen niskan päällä. Kunnes tulee jokin äkillinen, odottamaton tilanne. 

Ennen nuo tilanteet veivät minut alhon toiseen päähän. Luovuin kaikesta toivosta, ja olin varma, ettei mikään palaa ennalleen. Joskus sen saattoi laukaista jo pelkästään se, että valkoiset sukat oli pesty väripyykissä. Saatikka sitten ne tilanteet, kun oli oikeasti joku huonosti, joku oli kuollut tai muuta vastaavaa. 

En sano, että olen parantunut masennuksesta, enkä oikein tiedä uskonko siihen, että siitä voi ikinä parantua. Mutta haluan kertoa, että sen kanssa voi oppia elämään ja pärjäämään. Masennuksen kanssakin voi olla onnellinen eikä sen tarvitse määritellä kaikkea. Kyllä, minulla on diagnoosi, mutta olen niin paljon muutakin.

Itse löysin ison avun lusikkateoriasta, johon tutustuin viime talvena. Perusajatuksena on, että jokaisella ihmisellä on käytössä lusikoita eli voimavaroja. Terveellä, keskiverto aikuisella lusikoita voi olla lähes rajattomasti, mutta jos on jokin perussairaus, painii mielenterveys- tai päihdeongelmien kanssa tai on iäkkäämpi, niin niitä voimavaroja eli lusikoita on rajoitetummin. Jokainen päivän toiminto, kuten aamutoimet, ruokailu, kotityöt, opiskelu, harrastukset, liikunta, työt ja sosiaaliset suhteet kuluttavat eri määrän näitä lusikoita. Ja loppujen lopuksi, jos sinulla on vain se 12 lusikkaa päivää kohden, niin ei siinä ihan kauheasti jaksa.

Tämän ymmärtäminen ja sisäistäminen toi itselleni merkittävän eron arkeen. En enää yritä tehdä kaikkia kolmen lusikan vieviä toimia yhtenä päivänä ja toisaalta pidän myös päiviä, jolloin käytän vain pakolliset lusikat, eli aamutoimet ja ruokailun. Näiden avulla opin jäsentelemään voimavarojeni käyttämistä, mutta myös niiden rajaamista, että ei ole pakko suorittaa. Lisäksi nykyään olen hyvin paljon tarkempi unestani, koska tiedän, että perussairauteni vuoksi tarvitsen paljon enemmän unta palautuakseni kuin ihan tavallinen kanssaeläjä. Pitkän osan elämästäni olen häpeillyt sitä ja kokenut olevani laiska, mutta enää en altistu näille väitteille, vaan tiedän, että unen tarpeeni on todellinen.

Itsemyötätunto tai armollisuus itseä kohtaan on jotain, mitä olen työstänyt miehen kuolemasta asti. Vähitellen alan antamaan itselleni periksi ja ymmärrän, että olen juuri tämän kokoinen ja näköinen, enkä tule muuksi muuttumaan. Alan ymmärtää, että minun ei tarvitse kestää muilta ihmisiltä mitä vain eikä siinä ole mitään pahaa, että minulla on omia mielipiteitä ja näkemyksiä. Olen alkanut oppia mistä minä oikeasti pidän ja nautin, miettimättä mitä muut ajattelevat. Olen alkanut pukeutumaan niin kuin minä haluan enkä niin kuin oletan, että minun halutaan pukeutuvan. Ja ennen kaikkea, olen alkanut huolehtimaan itsestäni - huolehdin ihostani, yritän syödä hyvin ja olla onnellinen. Lopulta kuitenkin myös sen hyväksyminen on tärkeää, että joskus voi olla paha mieli, joskus voi epäonnistua. Kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Muista huolehtia itsestäsi, sillä sinä olet se tärkein. Ja jos et jaksa, apua saa ja pitää pyytää - kukaan ei ole täällä yksin.