Tammikuun mielipaha

Tammikuu ei tänäkään vuonna ole suosikkikuukauteni. Miksi se onkaan aina vuoden ankeinta aikaa?

Itse aloitin tammikuun sairastelemalla, ja loppiaisena hain päivystyksestä hieman vauhtia. Sain elämäni pahimman migreenikohtauksen, ja se kipu oli pahempaa kuin mikään aiemmin kokemani. Koko päivän oli vähän särkenyt päätä, mutta migreenilääkkeet olivat (ja ovat edelleen) oireilevan vatsahaavan vuoksi kiellettyjen listalla. Ajattelin, että kokeilen uutta kohtauslääkettä jonka sain, jotta kipu hellittäisi ja saisin yön nukuttua.

Puoli tuntia nenäsumutteen ottamisesta tilanne lähti käsistä. Tuntui, että pää on täynnä painetta ja se halkeaa hetkenä minä hyvänsä. Kömmin sänkyyn, mutta mies oli vakaasti sillä kannalla, että kannattaisi lähteä päivystykseen. Soitin sairaanhoitajaystävälleni, että onko päivystyksessä jotain, mitä ne voivat antaa, etten lähde sinne turhaan. Olin varma, etten selviä päivystykseen asti - kipu oli niin järjetön. 

Pääsin melko nopeasti päivystävälle neurologille, sain lisää lääkkeitä ja olo alkoi normalisoitumaan. Päivystykseen mentäessä kipu oli 10, lähtiessä 4 ja seuraavana aamuna ei enää sattunut. Itse muistan kuinka nuorempana ihmettelin, että miten migreeni voi muka viedä jonkun päivystykseen asti. Sehän on vain päänsärky. Nyt voin todeta, että se ei todellakaan ole vain päänsärkyä. Se on pahimmillaan jotain niin kauheaa, ei sitä voi edes kuvailla enää kivuksi.

Alkavan vatsahaavan ja tuon migreenikohtauksen lisäksi olin yhden viikon flunssassa, joka ei onneksi äitynyt pahemmaksi tällä kertaa, joten kaiken kaikkiaan tammikuu on ollut melko surkea. Tämä sairastelu on tietysti vaikuttanut myös jaksamiseen ja omaan mieleen. Muutaman viikon olin aika pohjalla, mutta onneksi huomenna on helmikuu ja ikkunasta on alkanut paistaa aurinko. 

Rakkausrintamalla sen sijaan sujuu edelleen hyvin. Hän on viime viikot melkeinpä asunut luonani, ja mietimme vakavasti jo yhteistä kotia. Päädyimme kuitenkin nyt sellaiseen väliaikaiseen ratkaisuun, että hän muutti minun naapuriin! Lähellä, mutta kummallakin on omaa aikaa ja tilaa.

Tämä ratkaisu tuntuu juuri täydelliseltä tähän kohtaan. Hän asui aiemmin esteellisessä asunnossa, joten nyt on kiva kun voin vierailla myös hänen luona. Ja eihän sitä tiedä, vaikka tämä tuntuisi meille hyvältä ratkaisulta pidemmänkin aikaa. En kyllä usko, sillä odotan yhteistä kotia ja arkea - ja erityisesti sitä koiranpentua joka on luvattu minulle muuton myötä!

Rakastamisen valinta

Täällä ollaan alkusuhteen huumassa ja ajattelin siitä hieman höpötellä teille. Tämä suhde on nimittäin taas saanut minut pohtimaan monia asioita.

Olen havainnut itsessäni todella suuren hylätyksi tulemisen pelon. Se on ollut minussa varmasti ennenkin, mutten ole osannut sanottaa sitä itselleni, vaan se on ehkä saanut minut käyttäytymään tietyllä tavalla edellisissä suhteissa. Mutta todettakoon, että minulla on siis todella suuri pelko siitä, että tulen hylätyksi, jätetyksi, enkä puhu nyt vain parisuhteesta. En tiedä mistä tämä alunperin kumpuaa, mutta toisaalta, olen myös tullut elämässäni aika monesti hylätyksi. Olen pettynyt useasti ja saanut näpeilleni. Ehkä se pelko on lopulta ollut tavallaan myös jonkilainen keino suojella itseään - jos ei heittäydy kokonaan, ei tule hylätyksi?

Tämän suhteen alussa minulla kesti kauan ennen kuin uskalsin tai annoin itseni täysin rakastua. Pidättelin itseäni, etten pettyisi. Yritin suojella itseäni, mutta lopulta mietin että miltä oikein suojaudun? Elämältä? Ymmärsin, että mitään ei saa, jos ei anna itsestään kaikkea. Puhuminen selvittää paljon asioita, ja olenkin avoimesti kertonut Janille mitkä asiat laukaisevat tämän pelkoreaktion minussa, jotta molemmat ovat kartalla asioista. Rakastan tällaista aikuista suhdetta, missä asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä ja molemmat voivat olla juuri sellaisia kuin ovat. Ei salailua, ei esittämistä, ei tunteiden pienentämistä. 

Se oli viimeinen pisara, kun Jani sanoi kertoneensa minusta läheisilleen, silloin en voinut enää olla rakastumatta. Se tunne siitä, että hän ei häpeile tai piilottele minua, vaan kaikki on täysin avointa ja läpinäkyvää. Se tunne siitä, että olen täysin riittävä ja hyväksytty juuri tällaisena - keskeneräisenä ja epätäydellisenä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minä olen turvassa, kaikilla tasoilla. Minun ei tarvitse ahdistua, ei olla epävarma tai miettiä negatiivisesti. Voin vain olla sataprosenttisesti läsnä omana itsenäni.

Hykätyksi tulemisen pelko on minussa varmasti ainiaan, mutta enää se ei näyttäydy samalla tavalla. Se ei ole yhtä vahvasti läsnä, vaan osaan puhua sille, että ei ole hätää, minua ei hylätä. Ja jos hylättäisiinkin, niin siitäkin selviää. 

Rakastan häntä tänään enemmän kuin eilen, mutta vähemmän kuin huomenna. Löydän joka päivä uusia tapoja rakastua häneen, uusia tapoja kertoa kuinka paljon rakastan, kuinka onnellsieksi tämä kaikki tekee minut. Haluan tuntea näin loppuelämäni jokaisena päivänä. Ja jos joskus tulee eteen vaikea hetki, valitsen hänet silti, sillä lopulta rakkaus on valinta, jonka teet joka päivä. 

Rakastua ja hullaantua voit hetkessä, mutta rakastamisen valinta on sinusta itsestäsi kiinni.