Kolmisen vuotta sitten rakastuin. Enkä pelkästään nykyiseen mieheeni. Olin Kulttuuritehdas Korjaamolla kuuntelemassa Pariisin Kevättä ja lämppäämässä oli joku ihme Aino Venna. Ajattelin, että noh, kuunnellaan nyt sekin vaikka lämppärit ovat useimmiten aika heikkoja. Mutta minä lumouduin! Aivan ensiksi vaikutuin Ainon äänestä. Miten matala ja voimakas se onkaan. Seuraavaksi iskivät sanat ja sitten se oli menoa. Ensikohtaamisen jälkeen kuuntelin levyä lähes taukoamatta. Olin myyty.
Kukaan ei koskaan tiedä ketä tarkoitan kun puhun kyseisestä artistista. Aino Venna -yhtye kantaa solistinsa, laulaja-lauluntekijä, Aino Vennan nimeä. He eivät tee aivan tavallista valtavirta radiomusiikkia, vaan kulkevat omia polkujaan. Venna laulaa pääasiassa sekä englanniksi että ranskaksi, ja musiikissa kuullaan vivahteita aina ranskalaisista chansoneista vanhaan rock and roll -musiikkiin. Vaikuttajikseen hän onkin maininnut artisteja kuten Edith Piaf ja Billie Holiday. Yhtyeen esikoisalbumi Marlene julkaistiin syksyllä 2012 ja toinen albumi
Tin roof tuli ulos 2014.
Tin roof tuli ulos 2014.
Eilen ympyrä sulkeutui kun tiemme kohtasivat jälleen Korjaamolla. Hyvin monesti on pitänyt keikoille mennä, mutta aina se on jäänyt. Eilinen oli myös jokseenkin historiallinen hetki, sillä menimme keikalle mieheni kanssa yhdessä. Kovin montaa yhteistä artistia ei soittolistoiltamme löydy, joten tämä oli kai jonkilainen etappi suhteessamme. Parin vuoden takaista Philip Glassin pianokonserttoa kun ei keikaksi lasketa..
Mutta, taas kerran vakuutuin Vennan musiikista ja nautin siitä, että he tekevät täysillä omaa juttuaan, eivät pyytele tekemisiään anteeksi eivätkä tarvitse mitään turhaa kikkailua. He ovat rehellisesti lavalla ilman sen suurempia valoefektejä tai taustatanssijoita. Musiikki kantaa, ottaa yleisön ja lennättää sen tomuisille Pariisin kaduille.
Muuta ei tarvita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti