perjantai 19. helmikuuta 2016

Mummua muistaen

Tuntuu hieman kummalliselta kirjoittaa tätä. Lapsenomaisesti olen ajatellut, ettei mikään voisi mummua ja papaa satuttaa. Sitten tapahtuikin jotain, mikä sai maailman kääntymään ylösalaisin. Mummuni kävi läpi kovan taistelun ja surukseni hävisi sen. Vastustajana oli pahamaineinen syöpä. Muistan elävästi sen illan, kun äitini soitti ja kertoi mummuni lohduttomasta syöpädiagnoosista. Päälimmäisenä ei mielessäni ollut suru, vaan halusin huutaa. Olin niin käsittämättömän vihainen, enkä tiennyt ketä voisin tilanteesta syyttää. Lääkäreitä, kenties Jumalaa vai enkö ketään? Ajan myötä suru elää ja muuttaa muotoaan. Nyt haluan vain ajatella niitä hyviä hetkiä, joita mummun kanssa vietin, olla iloinen, että juuri tuo ihminen oli mummuni ja luottaa siihen, että hänellä on nyt hyvä olla.

Sain lapsuudessani viettää paljon aikaa mummulassa ja olen siitä kiitollinen. Vaikka olin erityislapsi, he eivät kääntäneet selkäänsä vaan antoivat minun kokea lapsuuteen kuuluvia asioita. Muistan kuinka mummun kanssa leivottiin usein, tehtiin käsitöitä ja iltaisin oli hyvä nukahtaa mummun viereen. Kävimme retkillä, hoidimme puutarhaa ja leikimme. Olimme onnellisia ja iloisia.  

Hän opetti minulle paljon elämästä. Talvella oli aina syytä pukeutua kunnolla, ettei saa "iäistä tautia" eikä niin suurta murhetta ollut, ettei sitä pullasiivulla ratkaistaisi. Kovat karkit oli pakko laittaa sokeripihdeillä vähintään puoliksi ja suuhun oli lupa laittaa vain yksi muru kerrallaan. Joskus taisin ihan tahallani ottaa useamman murusen kerralla. Mummu opetti myös täsmällisyydestä, kodinhoidosta, huonekaveista, ihmisten kunnioittamisesta, kädentaidoista ja ehkä se kaikkein tärkein - opin letittämään pullapitkon oikeaoppisesti. 

Pienenä tyttönä muistan kuinka halusin itselleni samaa käsirasvaa kuin mummulla. Ei siksi, että olisin käyttänyt sitä, vaan minä pidin sen tuoksusta. Availin pulloa ja nuuskin, se tuoksui mummun käsille. Se tuoksui välittämiselle, yhdessäololle, kodille, turvalle ja rakkaudelle.

Mummu sai minut tuntemaan itseni erityiseksi ja tärkeäksi. Esimerkiksi lapsena kun oli syöty, mummu tiskasi astiat lähes polttavan kuumalla vedellä ja minä sain kuivata aterimet. Muistan elävästi kuinka tulikuumat haarukat polttelivat pieniä sormiani pyyhkeen läpi, mutta en valittanut. Halusin auttaa mummua edes jossain, halusin olla mummun pieni sankari. Samoin lupasin syksyllä itselleni, etten itkisi mummun nähden. Halusin olla se sama mummun tyttö kuin haarukoita kuivatessani. Halusin nytkin auttaa, en vain tiennyt miten. Sairasvuoteen vieressä en edes tiennyt mitä sanoa. En osannut sanoa, ettei maailmassa voisi olla parempaa mummua ja etten pärjää ilman mummuani. Toivon, että hän tiesi sen.

Mummun ja papan yhteinen tie kantoi läpi monen vuosikymmenen ja yhdessä he kokivat varmasti monenlaista. He kasvattivat kaksi lasta, hoitivat maatilaa ja huolehtivat läheisistään. Mummulan ovet olivat aina kaikille avoinna, olitpa sitten perheenjäsen tai ohikulkeva kaupustelija. Pari vuotta sitten koitti mummun ja papan kultahääpäivä. Yli 50 vuotta yhteistä taivalta on melkoinen saavutus, ja mielestäni he ansaitsivat hienon päivän. Riikka-serkkuni kanssa suunnittelimme yllätysjuhlat, tosin juhlia vietettiin jo kuukautta aiemmin, jotta kaikki pääsivät paikalle. Kutsuin mummun ja papan meille kotiin ihan vain grillaamaan kesäpäivän iloksi, mutta kun he saapuivat paikalle, oli piha koristeltu, musiikki soi ja lapset sekä lastenlapset olivat kaikki paikalla. Voi sitä ilon määrää, joka mummun kasvoilla hehkui! Jälkikäteen valokuvia katsellessani mietin, miten viidenkymmenen vuoden jälkeenkin heillä on yhdessä niin hauskaa? 

Muutettuani kauas pois kotoa, ovat mummu ja papa aina olleet tiiviisti ajatuksissani. Kun olen ollut tulossa Luvialle, olen varmistanut äidiltä, että 'olethan kertonut mummulle ja papalle, että olen tulossa'. Tiesin aina, että ensimmäisten päivien aikana he tulevat käymään, juodaan yhdessä kahvia ja jutellaan. Kun olen ollut lähdössä takaisin Helsinkiin, tulevat he vielä käymään ja mummulla oli tapana ojentaa kassillisen ruokaa. Kutsuin sitä aina mummun hätäapupakkaukseksi, sillä se sisälsi kaiken tarvittavan - jauhoja, sokeria, voita, munia, kahvia ja kausittain vaihtuvia tuotteita. Välillä oli mummun tekemää mehua, toisinaan hilloa ja useimmiten myös leivonnaisia.

Minulle oli myös tärkeää, että sain kertoa mummulle tärkeistä asioista, niin isoista kuin pienistäkin. Menimme mieheni kanssa keskellä yötä kihloihin, ja malttamattomana odotin, että saisin aamulla soittaa mummulle. Sain myös esitellä aina uusimmat virkkuutyöni tai näyttää valokuvia. Viime vuosina tapasin leipoa mummulle ja papalle leipää ja mummun kanssa aina vaihdettiin leipomisvinkkejä. Tein hänen täydellisellä piirakkareseptillään muffinseja ja kas - seuraavan kerran kun menin mummun kahvipöytään, oli sielläkin piirakka vaihtunut muffinssin muotoon. 

Mummu oli monelle tärkeä ja moni halusi osansa hänestä. Mummu antoi varmasti kaikille osansa ja siksi olenkin iloinen - vaikkei hän ole täällä juomassa kahvia kanssamme, on hän taatusti meidän jokaisen sydämessä. Tiedän, että mummulla on nyt hyvä olla, rauhassa ja ilman kipuja. Ajattelen mummua joka ilta käydessäni nukkumaan ja minä lupaan, että vaalin näitä muistoja ikuisesti. Lepää rauhassa, olet sen ansainnut.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti