Tänään tulee kolme kuukautta siitä, kun deittisovellukseen kilahti viesti. Sen jälkeen ei ole mennyt päivääkään, ettemmekö olisi olleet jollakin tavalla tekemisissä.
Itse asiassa laitoin itse ensimmäisen viestin. Miehen profiili tuli vastaan ja siinä oli jotakin kiinnostavaa. Profiilikuvan kiltit silmät kiinnittivät huomioni, sekä tekstissä maininta, että etsinnässä olisi keskustelutaitoinen nainen. Vastasin kirjoitukseen ja kas - hän vastasikin takaisin. Aika pian juttelimme netissä tunti tolkulla ja se mikä minua hämmensi eniten oli se, että jo kolmantena päivänä tutustumisesta hän oli maininnut minusta parhaalle ystävälleen. Olin otettu.
Alusta asti olen arvostanut hänen suhtautumista pyörätuoliini. Jo heti kun kerroin, oli hänen vastauksensa, että "eihän se muuta sinua ihmisenä mitenkään". Olin pakahtua jo pelkästään siitä. En tiennyt, että tällaisia ihmisiä voisi olla olemassa, kun useimmiten vastauksena on ollut jotain, mikä ei ole painokelpoista tähän yhteyteen.
Tutustumisen edetessä viestit vaihtuivat tuntikausia kestäviin puheluihin ja lopulta ihan treffeille asti. Vietmme ensitreffejä Tampereella eli puolivälissä kummankin luota. Istuimme kahvilla kuusi tuntia ja juttelimme. Hän tuijotti minua aivan ihanan ihastuneesti lähes koko tuon ajan, mutta ensimmäinen suukko säästettiin vielä myöhemmäksi.
Seuraavat treffit olivat viikkoa ennnen joulua Helsingissä, jolloin sain myös sen kauan kaivatun suukon. Tai oikeastaan aika monta. Olin aivan hurmioitunut - ja olen edelleen. Hän on saanut minussa esiin uusia puolia. Tai ehkei nyt aivan uusia, vaan sellaisia toivottuja puolia. Olen nimittäin alkanut puhumaan tunteista. Olen aina ollut sellainen, että annan muiden puhua, kuuntelen mielelläni. Mutta nyt on kovin avartavaa, kun joku haluaa huolehtia minusta ja kuunnella minua. Eikä pelkästään kuunnella, vaan hän on myös ihan aidosti kiinnostunut mielipiteistäni, ajatuksistani ja tunteistani.
Välillä minulle iskee epäusko ja pelko siitä, että jos tämä onni ei kestäkään. Tuntuu, että se on niin suuri käsiteltäväksi, etten osaa ottaa sitä vastaan. Mietin, että hän voisi saada kenet vain, miksi hän ottaisi minut. Onnellisuus. Miksi se pelottaa? En vieläkään voi käsittää, miten juuri minulle on käynyt näin hyvin. Olen aina ennemminkin pelännyt pahinta, kuin tuudittautunut hyvään. Jotenkin tuntuu, että on parempi varautua, ettei tule sitten niin suurena shokkina.
Mutta miten voisi oppia luottamaan elämän hyvyyteen? Että jos oikeasti ne huonot asiat olisikin omalta kohdalta nyt takanapäin, ja viimein valo loistaisi minullekin. Että nyt olisi minun vuoroni. Nyt haluaisin vain takertua tähän onneen ja autuuteen. Uskoa siihen, että kaikki menee hyvin. Ainakin aion taistella tästä onnesta, jos tarve vaatii. Ainut mutka meillä koko aikana on ollut välimatka, enkä vielä tiedä kuinka se ratkaistaan. Onneksi meillä ei kuitenkaan ole kiire mihinkään, ja uskon, että sekin asia ratkeaa kun sen aika on. Mutta nyt minun pitää vain luottaa ja antautua.
Kaikki muu onkin sitten jonkun toisen käsissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti