Syyskuun Helsinki

Rakastan syyskuuta ja sen valoa. Matalalla leijailevaa aurinkoa ja aamuyön usvaa. Syyskuussa on jotain todella valokuvauksellista.

Nyt kun ei ole koiraa, on ollut pakko keksiä muita keinoja, jotta lähtisi työpäivien jälkeen hieman ulkoilemaan. Tämä syyskuu on ollut ihana lämmin ja niinpä olen kierrellyt pitkin Helsinkiä, ja valokuvannut. 

Välillä olen vain jäänyt hetkeksi johonkin kadunkulmaan, ja katsonut mitä kameraan tarttuu. En niinkään lähde kuvaamalla kuvaamaan, vaan katson kameran läpi ja kokeilen, mistä voisi tulla hyvä kuva. Olen yrittänyt opetella rajaamista ja lisäksi olen alkanut kuvaamaan yhä enemmän arkkitehtuuria. Tämän postauksen kuvat on otettu syyskuun aikana Helsingin Bulevardilta, Pasilan konepajalta sekä Lapinlahden sairaala-alueelta. 

Valokuvaus rentouttaa itseäni, samalla kun tulee nautittua raitista ilmaa ja syksyn punastaa posket. Kauniiden kuvien ei aina tarvitse olla sisällöltään kauniita - myös kameranlinssiin osunut öinen hämähäkin seitti saa aikaan aika kivan lopputuloksen.

Kolme minuuttia

Osallistuin tällä viikolla jälleen poetry slam -kisailuun ja tulin taas toiseksi! Olin kyllä yllättynyt, sillä tuomaristo oli selkeästi kriittisempi tällä kertaa.

Keskiviikkona visailtiin suosikkipaikassani eli Third Place -ravintolassa. Nyt syksyllä ei ole vielä alkanut säännöllisiä open mic -iltoja missään, joten tämä oli mukava yllätys. Olen kaivannut mikrofonin taakse, sillä siinä lavalla koen aina jotain niin käsittämätöntä rauhaa. Ne kolme minuuttia ovat vain ja ainoastaan minun, vaikka koko muu maailma räjähtäisi sillä välin ympäriltä. 

Tällä kertaa oli jotenkin vaikeampi valita illan runot, sillä en halunnut esittää samoja kuin viimeksi. Niinpä esitin kaksi uusinta runoani sekä yhden niiltä ajoilta, kun mieheni nukkui pois. Välillä luen aina itse vanhoja tekstejäni ja olen viime aikoina huomannut tyylini muuttuneen. Nykyään kirjoitan pidempiä ja enemmän puhekielisiä tekstejä. Pituuteen vaikuttaa ainakin tuo lavarunous - minusta on mukavampi esittää pidempiä runoja, ja myös puhekieli on itselleni luontevampaa siellä lavalla. Lisäksi olen alkanut kirjoittamaan jotenkin väkevämmin tai rehellisemmin. Ehkä siksi, että olen yrittänyt olla elämässäni viime aikoina paremmin läsnä erityisesti itselleni ja omalle hyvinvoinnilleni, tai ehkä siksi, että olen alkanut puhumaan siitä, miltä minusta oikeasti tuntuu, kiertelemättä. Tekstit sitten taas luonnollisesti elävät, muuttuvat ja kasvavat mukanani.

Mutta näillä kolmella runolla pääsin jälleen hopealle ja sain palkinnoksi Harri Hertellin runoteoksen sekä drinkkilipukkeen Third Placeen. Hyvä minä!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Oletko sinä se pimeyden prinssi

vai valon soturi, 

En mä tiedä

Mä oon ainakin ihan tavallisen, lokeroituneen, 

tuulipukukansan kasvatti

Sussa ei oo mitään tavallista,

nimikin on outo,

se kielii vieraasta maasta ja ideologiasta

Kun taas mun nimi,

kenties maailman vanhin ja tavallisin

Jeesuksen mummollakin oli sama nimi

Mutta mun tuulipuku ei oo tavallinen,

se ei kahise vaan se kimaltaa

Mun on pitänyt itse liimata siihen 

jokaikinen timantti,

ja vaik välillä ne putoaa pois,

niin mä loistan silti

Sulla on outo nimi ja mulla epätavallinen tuulipuku 

ja tuulipukukansalla tuhatpäin

pellavapäisiä tuulikaappiorpoja, 

jotka odottaa isien saapuvan

Minä en odota  

Minä löysin sinut ja sinun oudon nimesi

enkä mä suostu enää pukeutumaan 

siihen kuolleen miehen takkiin

Sillä elävien on pysyttävä elävien maassa

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tää on mun elämän tähtihetkiä

Sä nukut ja mä katson 

sun nukkuvia kasvoja,

kuuntelen sun rauhallista tuhinaa

Sä tuoksut sulta ja parasta on 

kun aamulla se tuoksu on jäänyt mun lakanoihin

Tunnen sun sykkeen mun kädessä

ja kerron sulle kaiken

Mut on opetettu puhumaan tunteista

hillitysti ja hiljaa

siksi kerron sulle aina kaiken kun sä nukut

sydämestä sydämeen

ja mun olo helpottuu

sekunti sekunnilta

Tiedän, että kuulet,

koska vaikeimmassa kohdassa puristat mua kädestä 

On jo melkein aamuyö

ja mä vaan tuijotan sun nukkumista,

koska se on paras tapa latautua

Sun unesta siirtyy mulle voimaa

voimaa olla minä, voimaa uskoa huomiseen

ja kenties huomenna kerron sulle kaiken saman mitä nytkin

Mutta hei, nyt mun pitää nukkua

ja mä kuiskaan sulle ihan ääneen 

ne kolme pientä sanaa

Voitko mennä sohvalle

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuka nyt kertoo onko aamukahvi vielä kuumaa?

Kenelle soitan kaupasta, että paljonko maitoa olikaan jäljellä?

Kuka vastaa kysymyksiini ilman, että tunnen itseni tyhmäksi?

Kuka nyt maistaa chilin tulisuutta?

Tai kuka kertoo tykkäänkö jostain uudesta ruoasta?

Kenelle kerron kotiin tullessa kaikki ulkona tapahtuneet kommellukset?

Kenelle nyt kiukuttelen kun ahdistaa, on nälkä tai huono päivä?

Kuka sanoo minulle hyvää yötä, vaikka olisin juuri kiukutellut monta tuntia?

Kenen kanssa vietän kaikki juhlapyhät ja kissanristiäiset?

Kenelle puhun yöllä kun ei tule uni?

Tai kenet herätän kun luulen, että leivänpaahdin on tulessa?

Kenelle valitan tiskaamattomista tiskeistä?

Kenelle kerron kaiken mitä muut eivät tiedä?

Lautumia vasemmassa kädessä

Kuka rakastaa minua nyt?

Hieman parempi kinkkukiusaus

Arkiruoka tuntuu nykyään tuovan monelle päänvaivaa. Halutaan nopeaa ruokaa helposti, mutta samalla sen pitäisi olla ravintoarvoiltaan terveellinen ja makumaailman hipoa täydellisyyttä.

Itse olen sitä mieltä, että arkiruoka voi olla mitä vain. Joskus se on nakkikastiketta ja joskus jättikatkarapuja. Juhlallisemman ruoasta tekee se, että on ystäviä tai perhettä samassa pöydässä, on kaunis kattaus tai jaksaa muutoin panostaa esillepanoon. 

Tällä kertaa ajattelin kertoa teille arkiruoistani ja jakaa yhden uuden reseptin. Minulla on arjessa tietyt lemppariruoat, joita pyöritän, ja sitten on sellaisia helmiä, joita teen silloin tällöin. Yritän pysyttäytyä siinä, että enintään kerran kuussa käyn ulkona syömässä tai haen noutoruokaa, sillä se ei ole kovinkaan taloudellista.

Kokkailuistani riittää yleensä parille päivälle ja melko usein menee myös yksi annos pakastimeen. Olen äärettömän huono syömään samaa ruokaa kahta päivää pidempään, joten suosiolla aina pakastan loput. Pakkasannokset ovat käteviä kiireisinä päivinä, tai silloin, kun ei vaan yksinkertaisesti jaksa miettiä mitä kokkaisi. Eineksistä ainoat vakiotuotteet ruokapöydässäni ovat maksalaatikko, kalapuikot ja purkkihernekeitto. Välillä on myös päiviä, jolloin ei tee mieli syödä mitään ja sellaisina päiviniä annankin itselleni luvan syödä juuri sitä mikä menee alas. Vaikka sitten vain pelkkää jogurttia tai vanukkaita. 

Mutta tässäpä muutamia päivällisiä, jotka kuuluvat minun ruokaympyrääni. Nämäkin vaihtelevat sesongin mukaan - kesällä tykkään syödä eri asioita kuin talvella. Toivon, että saat tästä edes jotain ideoita omaan ruokailuusi!

- kanankoivet ja curryriisi

- makaronilaatikko

- kalapuikot, muusi ja kermaviilikastike

- smetanakala ja keitetyt perunat

- maksalaatikko

- tonnikala-feta pasta

- butter chicken ja linssidal riisillä

- lohikeitto

- thai-kookoscurry

- nakkikeitto

- hernekeitto

- itsetehty pizza

- erilaiset lihapadat

- lihapullat ja muusi

- herkkusienipasta

- uuniperunat täytteineen

- tortillat

- lasagne

- uunilohi ja lohkoperunat

- spagetti ja jauhelihakastike

Ja sitten se uusin tulokas, eli kinkkukiusaus. Se ei kuulu ollenkaan suosikkeihini, mutta jotenkin viime aikoina minun on tehnyt sitä kummallisesti mieli. En oikein pidä savun makuisesta kinkusta ja siksi valitsinkin kinkkusuikaleet, joissa ei ollut savuaromia. Siitä huolimatta en laittanut omaan kiusaukseeni koko 300 gramman pussia, koska ajatus ei tuntunut hyvältä. Yritin kehitellä sellaisen kinkkukiusausversion joka maistuisi, ja vaikka tämä olikin aika perunapainotteinen, niin oli se ihan hyvää. Ajattelin tämän jotenkin valkosipuli-kermaperunoiden kautta, enkä niinkään kiusauksena. Lisäksi tällaisten perunaruokien pitää mielestäni antaa muhia uunissa kunnolla, jotta siitä tulee pehmeää ja hyvää, ja lautasella pitää olla aina punajuurta jossakin muodossa. En tiedä jääkö tämä listalle pyörimään, mutta ainakin pakastimessa on nyt kaksi annosta odottelemassa. 

Hieman parempi kinkkukiusaus

1 kg peruna-sipulisekoitusta

300 g kinkkusuikaleita

1 prk creme fraichea

5 dl kermaa

3-5 valkosipulin kynttä

1 rkl dijonsinappia

suolaa, pippuria

Laita vuoan pohjalle puolet perunoista, sitten kerros kinkkua, pilkotut valkosipulit sekä loput perunat. Sekoita kerma, creme fraiche ja mausteet, ja kaada vuokaan. Paista 175 asteessa 1,5-2 tuntia. 

Tuleva journalisti?

Minulla on ollut hyvin pitkään unelma. Haluaisin olla journalisti, kirjoittaa lehteen - vähän niin kuin Sinkkuelämän Carrie. Tosin itse haluaisin kirjoittaa muustakin kuin seksistä.

Opiskelu ei ole ikinä ollut juttuni, mutta valitettavasti sitä edellytetään nykyään monessa asiassa. Ehkä jossakin vaiheessa päädyn opiskelemaan journalismia, mutta se ei ole ihan lähivuosien tavoitteena. Olen kuitenkin päässyt askeleen lähemmäs unelmaani, sillä tällä viikolla ilmestyi ihan oikea, paperinen lehti, jossa on kirjoituksiani oikein kaksin kappalein! Vaikka tämä lehti ei ole kovin suuressa levikissä, niin on se aika hienoa nähdä omaa tekstiä painetussa muodossa. Olin itse niin ylpeä tästä, että lähetin äidille ja papallekin lehdet välittömästi kun sain ne käsiini. 

Kyseessä on siis Valkonauha -lehti, joka on Valkonauhaliiton julkaisu ja pääset lukemaan lehden nettiversion tästä linkistä. Tällä kertaa tekstini käsittelivät Helsingin Valkonauhan Kohtaamiskahvila -toimintaa sekä lapsuuteni ruokamuistoja. Olen nykyään mukana toimituskunnassa, joten tekstejäni nähdään lehdessä toivottavasti tulevaisuudessakin!

Suomalaisempaan suuhun sopiva

Ihan kotimaiset omenat ovat saapuneet kauppoihin ja halusin heti kokeilla uutta kakkuohjettani! Muokkailin vähän persikkakakun reseptiä mieluisammaksi ja siitähän tulikin oikea menestystuote!

Ajatuksenani oli herkullisen mehevä kakku, jossa olisi pehmeitä omenpaloja ja herkullista kanelitäytettä. Valion kanelikreemi on tehnyt paluun ja se on yksi suosikkituotteistani. Sillä saa tehtyä kerrassaan täydelliset kanelipullat, mutta hyvin se sopi myös tähän kakkuun.

Tällä kertaa käytin kakussa piimää jogurtin sijasta, koska sitä sattui olemaan jääkaapissa. Muunsin myös persikkakakun alkuperäistä ohjetta hieman suomalaisempaan suuhun sopivammaksi eli jätin öljyn pois ja laitoin pelkkää voita. Kakussa on omenaa sekä taikinan joukossa että pinnalla, ja omenapalojen lomassa on tuota ihanaa kreemiä. 

Vein kakun torstaiseen Helsingin Valkonauhan Kohtaamiskahvilaan ja kakku keräsi kiitosta. Ehkä sekin kertoo jo jotain, että sitä jäi jäljelle vain pienen pieni palanen!

Omenakakku

100 g voita

2 munaa

1,5 dl sokeria

0,5 dl fariinisokeria

0,75 dl jogurttia tai piimää

4,75 dl Virtasalmen viljatuotteen vaaleaa jauhoseosta

1 tl leivinjauhetta

0,5 tl ruokasoodaa

1 tl kanelia

2 tl vaniljasokeria

omenoita

1 prk Valion kanelikreemiä

Sekoita sulatettu voi, munat, jogurtti/piimä ja sokerit hyvin keskenään. Lisää loput aineet ja sekoita tasaiseksi. Koosta riippuen kuori omena tai kaksi, ja kuutioi ne taikinan joukkoon. Kaada taikina voideltuun irtopohjavuokaan. Tee lusikalla koloja ja täytä ne kanelikreemillä. Levitä ohut kerros kreemiä myös taikinan pinnalle. Kuori lisää omenoita, siivuta ne ja asettele kakun pinnalle. Ripottele pinnalle vielä vähän kanelia ja sokeria. 

Paista kakkua 175 asteessa 30-40 minuuttia. Tarjoile vaniljakastikkeen kanssa.

K-18

Olin lauantaina Korkeasaaren k-18 tempauksessa, eli iltaa vietettiin vain aikuisten kesken. Tapahtumalla kerättiin varoja luonnonvaraisten manulien suojeluun.

Tuo "vain aikuistein ilta" oli ihan hauska idea, ja siellä oli mukavan rauhallista kierrellä, mutta muutoin illan teema jäi mielestäni hieman ontoksi. Kyllä siellä oli jokin drinkkipiste ja dj, mutta eipä ne oikein houkutelleet. Osallistuin suojelubingoon, jonka tuotot meni myös manuleille, kävin syömässä sekä kiertelin katselemassa eläimiä - varsinkin suosikkini eli karhut ja kamelit. 

Lähdin jo siinä kahdeksan maissa kotiin päin, mutta olikin niin kaunis syysilta, että jäin Kalasatamaan valokuvailemaan. Oli ihanan rentouttavaa vain kuljeskella rauhassa ja ottaa kuvia. Päädyin lopulta Mustikkamaan sillalle, joka on mielestäni aina yhtä valokuvauksellinen. 

Tapahtuma oli ideana ihan kiva, mutta oma valokuvausiltani oli parempi.