Vertauskuvallinen ja joskus ihan nokkelakin

Runous on aina ollut lähellä sydäntäni, ja se pomppasi taas esiin kirpparilla kierrellessäni. Löysin yhden kirjan lisää kokoelmiini ja se oli tietenkin lempirunoilijani, Tommy Tabermannin teos. Innostuin jälleen lukemaan runoja ja päätin kertoa teillekin lempirunojani. 

Pitkään kuljin sellaista polkua, että kirjoitin vain itse pöytälaatikkoon, mutta en niin hirveästi lukenut. En halunnut että muiden tekstit vaikuttavat liiaksi omaan kirjoitustyyliini tai että surkuttelisin vain omaa lahjattomuuttani. Että miksi juuri minä en voinut keksiä tuota nerokasta riviä?

Kun sitten jossain vaiheessa nuoruuttani annoin periksi, löysin ensimmäisenä Tommy Tabermannin. Rakastuin välittömästi hänekn ilmaisuunsa ja sanojen käyttöön. Runot puhuttelivat ja koskettivat. Tämän jälkeen hyllyyn ilmestyi Eino Leinoa, Lauri Viitaa, Arno Kotroa ja tietysti lisää Tabermannia. Sain kokea, että runous on oivaltavaa, voimauttavaa ja se saa sieluni hehkumaan.

Kaikista eniten pidän kuitenkin runojen kirjoittamisesta. Välillä tulee oikein sellaisia inspiraatiokausia, tai sitten on useamman kuukauden kato. Olen ihan pikkutytöstä asti lorutellut kaikennäköistä, ja jo ala-asteella raapustin riimejä kaikkiin vihkoihini. Suurinpana kipinän iskijänä koen kyllä edelleen ne monen monet hetket papan kanssa, kun hän kertoi runoa kanasta ja kukosta aamukahvilla. Sitten kun minäkin opin sen, lausuimme sitä yhdessä mummulle joka päivä.

Vähitelleen riimit jäivät ja runoihin alkoi kätkeytyä tunteita ja tarinoita. Runoista tuli itselleni väylä purkaa sisintäni, kertoa sanoin kaikki mahdollinen. En kuitenkaan moniin vuosiin näyttänyt kenellekään kirjoituksiani, eipä moni tainnut edes tietää, että kirjoitan. Muutama vuosi sitten julkaisin kuitenkin omakustanteisen esikoisteoksen ja toivon, että jossain vaiheessa olisi tarpeeksi materiaalia toiseen kirjaan. Jotain kaunista on särkynyt on eräänlainen kasvutarina, kertomus nuoruuden kipuilusta, kasvamisesta, toivon löytämisestä ja sen menettämisestä. Siinä on kysymyksiä luovuttamisen kynnykseltä, itsensä löytämistä, rakkauden paloa ja ikävää. Runoja epätoivon hetkiltä ja matkalta kohti parempaa huomista. Ei siis mikään ilon ja valon kirja, mutta totuudenmukainen tarina siitä, miten minä maailman nuorena näin ja koin.

Oma kirjoitustyylini on päiväkirjamainen, kirjoittajan perspektiivistä ajatteleva ja kokeva, vertauskuvallinen ja joskus ihan nokkelakin. Runoni - niin kuin elämänikin - sisältää ristiriitoja ja sanoilla on usein jokin muu kuin se kirjoitettu merkitys. Ilmaisen tunteeni ja ajatukseni kiertotien kautta, ja toivon, että jollekin ne joskus vielä avautuvat. Toivon, että joku voi vielä joskus löytää saman runoistani kuin minä olen löytänyt Tabermannista.

Tähän loppuun laitan muutaman lempirunoni tai katkelmia niistä.

Ohjeita matkalle epätoivon tuolle puolen

Älä sano ehkä, jos voit sanoa kyllä.

Älä sano katsotaan huomenna

jos voit jo tänään sanoa ei.

Älä sano lintu kuin lintu,

sano pääskynen tai haukka.

Älä sano kukka kuin kukka,

sano keltavuokko, Anemone

ranunculoides, ja kissankello.

Älä sano, no olkoon, jos voikukista

aletaan keittää heikoille keittoa

ja kissankelloilla halutaan soittaa

muurahaisillekin sapeli kouraan.

Älä sano, samapa tuo, silläkin uhalla

että sinut heitetään vailla

vettä ja paitaa, pimeään, kylmään.

Älä pelkää yksinäisyyttä, ehkä se

on pelkkä tauko ennen loppusoiton

pitkää, kiivasta syleilyä.

Älä huokaa jos sinun on huudettava.

Älä huuda jos kuiskauskin rikkoisi

kurkiaurat matkalla rinnasta rintaan,

särkisi ikuisesti aran astiamme.

Älä, älä koskaan suutele otsalle

jos voit suudella suoraan suulle.

Tommy Tabermann


Näitkös unta? - Kala, Kala:
tehtiin lasiveitsivala!
Näinkö unta? Juuri siksi
tämäkin on tornikuusi,
tämä oksa, tämä lunta
tässä sormi, tuossa suusi -
juuri siksi istun tässä
esineistelmöitsemässä -
juuri siksi näen sinut,
että sinä näet minut -
sano, Kala, että näet!

Lauri Viita

Sonetti 116

Uskollisten mielten liitolle ei ole esteitä:

Ei rakkaus ole rakkautta

jos se muutoksesta muuttuu

tai torjuttuna taipuu torjumaan.

Ei, se on ikuisesti luja merkki,

joka näkee myrskyt eikä koskaan horju.

Eksyneille laivoille se on opastava tähti,

jonka sijainti tunnetaan, ei mahtia.

Rakkaus ei ole ajan narri vaikka ajan sirppi

niittää poskien ja huulten hehkun,

rakkaus ei muutu hetken eikä viikon mukaan

vaan kestää päiviemme loppuun saakka.

Jos tässä erehdyn ja se minulle todistetaan,

en kirjoittanut mitään, ei rakastanut kukaan.

William Shakespeare (suom Aale Tynni)

Pallokentällä

Näin: pallokentän laitaan

eräs rampa poikanen

oli seisahtunut alle

sen suuren lehmuksen

Hän seisoi nurmikolla,

nojas kainalosauvoihin;

pelin tiimellystä katsoi

hän silmin kuumeisin.

Yli aurinkoisen hiekan,

johon lehmus varjon loi,

moni riemukas huuto kiiri,

moni kirkas nauru soi.

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen.

Eräs seisoi hievahtamatta,

eräs raajarikkoinen.

Vaan hänkään totisesti

ei muistanut sauvojaan.

Oli haltioitunut hehku

hänen kalpeilla kasvoillaan.

Ilost’, innosta värähtelevän

hänen sieraintensa näin

joka kerta, kun maila pallon

löi puiden latvoja päin.

Rajaviivan takaa milloin

joku rohkeni juosta pois,

oli niinkuin lehmuksen alta

eräs myöskin juossut ois –

kuin jättänyt ramman ruumiin

olis sielu poikasen

ja syöksynyt kilpasille

kera toisten, riemuiten.

Hän askelen astui – mutta

kuin unesta havahtain

näki itsensä... Oikea jalka

oli kuihtunut tynkä vain.

Pojat juoksivat notkein säärin

yli pallokentän sen,

mut lehmuksen alla seisoi

eräs raajarikkoinen,

joka, ruumis tärisevänä,

iho harmaana kääntyi pois

kuin ruskean nutun alla

sydän pakahtunut ois.

Yhä riemukas huuto kiiri,

yhä kirkas nauru soi

yli aurinkoisen hiekan,

– johon lehmus varjon loi.

Uuno Kailas

Joskus runoja voi löytää myös muualta kuin kirjoista. Tämän seuraavan W. H. Audenin runon, Funeral Blues, bongasin joskus eräästä elokuvasta.


Pysäyttäkää kaikki kellot, puhelinlinjat katkaiskaa,

kieltäkää koiraa haukkumasta mehukasta luuta,

hiljentäkää pianot, rummut tukahduttakaa

antakaa surijoitten tulla, esiin arkku kantakaa.

Antakaa lentokoneitten taivasta valittaen kaartaa,

hän on kuollut savukirjaimin pilviin kirjoittakaa.

Kantakoon toripulut valkeissa kauloissaan mustia seppeleitä,

käyttäköön liikennepoliisit mustia käsineitä.

Hän oli pohjoinen, itä, länsi ja etelä,

hän oli sunnuntai, minun työviikkoni

keskipäiväni, keskiyöni, puheeni ja lauluni:

luulin, että rakkaus kestää ikuisesti, olin väärässä.

En päästä tähtiä talooni; ne kaikki sammuttakaa

riisukaa aurinko, kuu paketoikaa,

kaatakaa meret tyhjiin, pois metsät pyyhkikää;

mikään ei enää koskaan voi mitään hyvää synnyttää.

W. H. Auden (suom. Risto Ahti)