Neposen seikkailut

Nuori herra Neponen on päässyt aloittamaan ulkoilut. Saatiin rokotukset kuntoon ja päästiin kokeilemaan miltä se nurmikko tuntuu pienten tassujen alla.

En aiemmin ole liiemmin pupuja ulkoiluttanut valjaissa, kun aika moni kaneistani on viettänyt kesät äitini luona maalla, isossa ulkoaitauksessa. Nyt kuitenkin kun ei ole koiraa, niin en halunnut pupua antaa kesäksi hoitoon - muuten täällä ei olisi yhtään karvakaveria seurana.

Neponen on todella tarmokas ja eloisa luonne, ja ajattelin, että ulkona se saa päästeltyä vähän turhia energioita ja tuoksuteltua uusia tuoksuja. Aloitimme varovasti ihan vain kerrostalomme takapihalla, sillä en ollut varma kuinka Neponen suhtautuu. Se kuitenkin otti varmoin ottein ulkoilutouhut heti omaksi lajikseen ja nautti juoksentelusta nurmikolla. Käytin koiran fleksiä, jossa on pitkä hihna, niin on oikeasti tilaa juosta. Ihme kyllä se ei yrittänyt kertaakaan nakertaa hihnaa poikki! 

Neponen nautti ulkoilusta niin paljon, että seuraavaksi vein sen metsään. Se päästi sisäisen metsäjäniksensä valloilleen, loikki kaatuneiden puunrunkojen yli ja nuuskutti siellä täällä. Sen touhuja on niin ihana seurailla, ja onneksi se on hieman tuollainen koiramainen pupu, nyt kun koiraa ei ole. Vielä kun se oppisi luoksetulon jalon taidon, niin kuin edeltäjänsä.

Oli kiva yllättyä, että ulkoilut ovat menneet niin hyvin, ja että se oikeasti touhuilee ulkona, eikä vain kökötä paikoillaan. Katsotaan mihin kaikkialle Neponen päätyy kesän aikana ulkoilemaan. Onneksi meillä on koko kesä aikaa seikkailla!

Ensimmäisiä ja viimeisiä

 

Minulla on tapana tehdä muistelulaatikoita menetytyistä ihmisistä ja menneistä tapahtumista. Tällaiset laatikot olen tehnyt esimerkiksi häistämme sekä miehestäni, ja nyt kasasin laatikon koirasta. 

Kotona on tyhjiä aukkoja niillä kohdin, missä oli koiran pedit. Vieläkin välillä ihmettelen, että missä se nyt viipyy, kun keittiön lattialle tipahtanut leivänpala jääkin vain paikoilleen. Uusi, koiraton arki todellakin vaatii opettelua ja totuttelua. 

Laatikkona käytin Taiston ruokaboksia, sillä minulla ei ollut jäljellä enää yhtään vanhaa matkalaukkua, joihin olen yleensä ne kasannut. Lajittelin Taiston tavarat roskiin meneviin, myytäviin, jätettäviin sekä muistelulaatikkoon laitettaviin. Aika paljon ehjiä vaatteita, leluja ja muita tarvikkeita pesin ja keräsin varastoon ihan siltä varalta, että jos tulee joskus otettua toinen tassukaveri, niin ei tarvitse sitten aloittaa aivan alusta.

Ruoat ja avaamattomat herkut myin, samaten muutamat vaatteet. Käytetyt tossut ja repaleiset lelut laitoin suoraan roskiin, ja lääkkeet vein apteekkiin. Aika paljon tavaraa loppujen lopuksi pieneltä koiralta jäi!

Muistelulaatikkoon laitoin yhden sen vilteistä, toinen meni sen mukaan taivasmatkalle. Lisäksi laitoin sinne sen ensimmäisen, toisen ja viimeisen kaulapannan, ruokakupit, ensimmäisen lelun, pari lempilelua sekä pari sen lempparivaatetta. Lisäksi halusin säästää tuon Marimekon laatikon, jossa säilytin Taiston lääkkeitä. 

Nyt kaikki tärkeimmät ovat yhdessä paikassa eikä niitä tule koskaan kukaan muu koira käyttämään. 

Maailman paras minä

Tänään on syntymäpäiväni! Ja sen kunniaksi päätin, että olen kaunis, riittävä ja aikamoinen saalis - kunpa vain joku tulisi nappaamaan!

Itsetuntoni ei aina ole parhaimmillaan, ja moni varmasti tunnistaa sen omalla kohdallaan, mutta jokaisen meistä pitäisi osata rakastaa itseään. Parisuhde tai ystävyys ei ole sitä varten, että toinen kannattelee toista. Siinä pitää molempien pysyä pinnalla ihan itsekseenkin, ja se toinen tuo vain niitä hyviä sävyjä lisää. Eikä se ole väärin rakastaa itseään, mutta liiallisuuksiin ei sovi mennä. Pitää huomioda myös muut, eikä tuijottaa vain omaa napaa. Joten muista, siinä on eroa, onko itserakas vai rakastaako itseään.

Elämässä ei saa mitään, jos ei aseta itseään alttiiksi, joten tässä minä nyt olen! Sielu avoinna kaikille tämän kesän seikkailuille. Olen oivaltanut, että viehätysvoimani ei  välttämättä piile ulkonäössäni, vaan mahtavassa luonteessani. Olen hauska, luotettava, kupliva ja sponttaani. Minulla on mielipiteitä, mutta minua myös aidosti kiinnostaa muiden mielipiteet. Tykkään keskustella ja valvoa myöhään, herätä hitaasti ja nauttia arjesta. Elämä ei ole vain lomia ja viikonloppuja varten, se on tässä ja nyt - ja sitä pitää elää. Ei suorittaa, vaan tehdä asioita, joista tulee hyvä mieli, ja kokea asioita, joista tulee hyviä tarinoita. Aina ei tanssita ruusuilla eikä edes tulppaaneilla, mutta nekin osat kuuluvat elämään.

Olen 36 -vuotias, enkä vieläkään ole varma mitä onni tai onnellisuus on. Ehkä se on juuri tämä mielentila pinkissä huulipunassa Helsingin kaduilla kulkiessa. Huomenna se voi olla jotain muuta, mutta juuri nyt, minä tykkään elämästä.

Hyvää syntymäpäivää maailman parhaimmalle minälle!

Jäätelöbaari auki koko kesän!

Innostuin tekemään jäätelöä ensimmäistä kertaa itse! Olen jotenkin aina ajatellut, että se on turhaa, mutta sitten tajusin makuvaihtoehtojen mahdollisuudet ja innostuin.

Kotitekoiseen jäätelöön ei tarvita jäätelökonetta, vaan pakastin, luovuutta ja aikaa. Pohja tehdään lähes poikkeuksetta kondensoidusta maidosta ja kuohukermasta, mutta myös vegaanisia vaihtoehtoja löytyy. Jäätelön maustamiselle onkin sitten vain mielikuvitus rajana! Voit käyttää marjoja, pähkinöitä, hedelmäsoseita, kaakaojauhetta, karkkeja, suklaata, liköörejä, keksejä, kastikkeita... ihan mitä vain haluat, kunhan se kestää pakastamista.

Itse vaiheilin kauan, että mitä makua nyt sitten haluaisin. Teki mieli mangojäätelöä, mansikkajäätelöä, jäätelöä suolaisella kinuskikastikkeella ja lakritsijäätelöä. Päädyin kuitenkin lopulta tekemään kaksi makua eli Baileys-kahvijäätelön sekä snickersjäätelön. Kotitekoinen jäätelö on parempi vaihtoehto, sillä siihen ei ole lisätty mitään turhaa, mutta toisaalta, on se kyllä kalliimpaakin. Voiko sen tuomaa iloa kuitenkaan mitata rahassa?

Jäätelön tekeminen oli helppoa, mutta muista tarkistaa, että pakastimessa on tilaa valmiille kulhoille. Jäätelöbaari oli kotikeittiössä auki eilen euroviisujen aikaan ja taidanpa pitää tämän baarin melko toimivana koko kesän. Jäätelöiden lisukkeina oli gluteenittömia jätskivohveleita, mansikoita sekä strösseleitä. Aion kyllä heti ensi viikolla kokeilla myös ihanan kesäistä mango-passion jäätelöä! 

Snickers-jäätelö

1 tlk kondensoitua maitoa

4 dl kuohukermaa

4 snickers-patukkaa

Vaahdota kondensoitua maitoa ja kermaa sähkövatkaimella 5 minuuttia. Pilko joukkoon patukat, jätä vähän pinnalle koristeeksi. Kaada pakastuksen kestävään astiaan, koristele ja nautiskele seuraavana päivänä.

Baileys-kahvijäätelö

1 tlk kondensoitua maitoa

4 dl kuohukermaa

2 tl pikakahvijauhetta

1 dl Baileys-likööriä

2 Baileys -suklaapatukkaa

Yhdistä kondensoitu maito, kerma ja pikakahvijauhe. Vaahdota sähkövatkaimella 5 minuuttia. Sekoita joukkoon likööri. Kaada pakastuksen kestävään astiaan, koristele suklaalla ja anna pakastua yön yli.

Meidän hautakivi

Miehen kuolemasta on kulunut 1,5 vuotta, ja vasta nyt tuntui oikealta hommata haudalle ihan oikea, lopullinen hautakivi. Hautajaisten jälkeen haudalle laitettiin vain valkoinen puuristi, jossa oli miehen nimi sekä synnyin- ja kuolinaika. Jotenkin tykkäsin siitä rististäkin, se oli sellainen rauhallinen ja levollinen. Nyt kuitenkin alkoi tuntua, että asiat piti saada päätökseen, ja hautakivi oli se mikä vielä puuttui.

Tavallaan oli hyvä, että hautakivellä ei ollut kiire, jotta ehdin oikeasti miettiä millaisen haluan. Totuushan on, että tämä tulee olemaan myös minun hautakiveni, joten sen piti kuvastaa meitä molempia.

Kun kiveä suunniteltiin, niin tiesin mitä en halua. En halunnut mustaa enkä harmaata, en neliötä tai kulmikasta. Kaikista eniten olisin halunnut luonnonkiven kotipaikkakunnaltani, ja siihen nimilaatan, jotta haudalla olisi ollut myös pala Luviaa. Se olisi kuitenkin ehkä ollut liian vaivalloista ja kallista kuljettaa kivenmurikkaa sieltä tänne, joten luovuin ajatuksesta.

Kivi on punaruskeaa graniittia, johon on kultaisilla kirjaimilla kirjoitettu nimi ja muut tiedot. Ensimmäistä kertaa kiven nähdessäni tajusin, että olisin halunnut syntymä- ja kuolinajan allekkain, mutta sille ei nyt enää voi mitään. Onneksi silmä tottuu, ja vilkuilin heti muita hautoja, niin monessa muussakin kivessä oli ne tällä tavalla peräkkäin. Kiven reuna on epäsymmetrinen, eikä sivua ei ole hiottu tasaiseksi, vaan se on jätetty kivimäiseen muotoon, joka mielestäni tuo siihen sitä luonnollisuutta ja pehmeyttä. Olisin halunnut kiveen myös jonkun muistotekstin, runonpätkän tai muun vastaavan, mutta koska en keksinyt mitään sopivaa, niin jätin sen pois. Ehkä joku keksii sopivan loppukaneetin sitten kun on minun vuoroni. 

Nyt sain tehtyä myös kunnon kukkapenkin kiven eteen, ja pakko myöntää, että otin vähän vaikutteita vastapäiseltä haudalta. Siinä on jo pitkään ollut kukkia isossa saviruukussa, enkä ollut ennen edes ajatellut, että istutus haudalla voisi olla jossain muuallakin kuin maassa. Niinpä tartuin tuumasta toimeen, laitoin orvokit maahan ja kahteen erikokoiseen saviruukkuun muita istutuksia. Järkeilin sen niin, että saviruukut saavat kosteutta maasta, mutta katsotaan kuinka käy. 

Ainakin haudalla on nyt kaunista ja arvokas tunnelma. Juuri niin kuin pitääkin.

11 vuotta, 2 kuukautta ja 16 päivää rakkautta

Tahdon kertoa teille Taiston tarinan. Sen matka ei ollut aina yksinkertainen tai helppo, mutta yhdessä me selvisimme.

Taisto löytyi Facebookin koiraryhmästä, kun etsimme miehen kanssa pentua. Kriteereinä oli ainoastaan suht pieni koira, rodulla ei ollut meille niin väliä. Taiston äiti oli rodultaan amerikankarvatonterrieri ja isä rottaterrieri. Näin ollen Taistolla oli vahva terrierin perusluonne, ja hentoinen, isältä peritty karvapeite. Terrieri oli itselleni silloin aivan uusi tuttavuus, enkä ehkä ihan tiennyt mihin ryhdyin. Vaikka koulutin Taiston, niin Taisto kyllä myös 11 vuoden aikana kasvatti minua. Taisto oli heti alusta asti arempi kuin pentueen muut yksilöt, mutten silloin kiinnittänyt siihen huomiota. Jälkeenpäin vain tullut ajateltua, että niinpä - kaikki palaset loksahtavat paikoilleen.

Se oli pääsiäisen aikaa kun pentu saapui. Se mahtui silloin istumaan omaan vesikuppiinsa, ja välillä harmittaa, kun silloin ei vielä ollut puhelimissa niin hyviä kameroita, niin ei tullut kuvattua jokaista asiaa. Taisto oli myös viimeinen linkki menneeseen elämääni. Nyt kaikki se on vain muistoissa.

Taisto oppi nopeasti sisäsiistiksi ja pentukoulutus oli muutoinkin helppo, sillä se oli helposti herkuilla motivoitavissa. Haasteita tuli siinä kohtaa, kun se löysi oman äänensä eli haukkumisen. Yritin vuosia kaikin mahdollisin tavoin kouluttaa sitä pois haukkumisesta, mutta lopulta vain totesin, että se oli sen ominaisuus, ei vika. Lujasta tahdosta huolimatta Taisto tiesi aina, että minä määrään kaapin paikan, ja muiden kanssa voi sitten neuvotella asioista. 

Taiston matkaan mahtui niin hyvää kuin huonoakin. Paljon haavereita, vatsavaivoja ja kipua. Taiston ensimmäisiä vuosia varjosti inhottava ripulikierre, joka vei meidät aina tiputukseen ja lääkäriin. Lopulta syy löytyi allergioista, ja vatsaongelmat helpottivat. Kerran Taisto putosi keskellä yötä sängystä, jolloin yksi kynsi irtosi kokonaan. Puolessa välissä elämäänsä siltä löytyi yllättäen sydänvika, sitten alkoi epilepsia ja paria vuotta myöhemmin lantio alkoi kipuilemaan. Viimeiset vuodet koira oli siis jatkuvalla lääkityksellä.

Taisto oli kuitenkin aina iloinen, kärsimätön, hellyydenkipeä ja energinen. Se inhosi vesisadetta ja märkää maata, mutta rakasti repiä pahvilaatikoita, kaivaa hiekkakuoppia ja syödä kurkkua. Taisto osasi mennä maahan, istua, pyöriä, kaivaa maata ja antaa tassun käskystä. Toki joskus istuminen, tassu ja pyörähdys tuli kaikki samaan aikaan, mutta toisaalta, ei kotikoiran tarvinnutkaan olla malliesimerkki, vaan suorittaa roolinsa arjen piristäjänä! Lisäksi se osasi etsiä nameja, jotka oli piilotettu kotiin, se tiesi, ettei kylpyhuoneeseen saa mennä, se osasi odottaa, kunnes sai luvan syödä ja se osasi olla hienosti yksin kotona. 

Taisto oli elämäniloinen pieni terrieri, joka nautti siitä kun oli rutiinit, ja se inhosi kaikkea uutta. Eli parasta oli kun ruoka ja ulkoilu tapahtuivat aina tietyllä kellonlyömällä, ei ollut mitään yllättävää eikä tarvinnut tutustua uusiin ihmisiin. Kun asiat pysyivät tuttuina ja turvallisina, niin koirakin oli tyytyväinen. Taiston myötä opin ymmärtämään reaktiivisia koiria sekä sitä, että moni asia niiden käyttäytymisessä johtuu pelosta. Opin, että kaikki koirat eivät ole lempeitä labradoreja, mutta ne eivät silti tarkoita mitään pahaa. Opin, ettei kuonokoppa satuta koiraa, vaan ennemminkin saattaa rauhoittaa sitä.

Pitkään olin itse aina hyvin varautunut, ja syytin itseäni, kun "koira ei osaa käyttäytyä". Kun opin ymmärtämään reaktiivisuutta, rentouduin myös itse ja vasta sitten itse asiassa aloin nauttia koiran omistajuudesta. Opin ennakoimaan tilanteita, joissa koiralla ei ollut hyvä olla ja saimme arjen paljon sujuvammaksi pienillä muutoksilla. En ollut epäonnistunut koiran kasvattajana, minun vain piti oppia ymmärtämään koiraani ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Minun piti löytää oma ääneni Taiston äänen rinnalle.

Taisto eli meillä alusta asti pupun kanssa, joten se tiesi, että puput ovat kavereita eikä saaliita. Se saattoi vähän nuolaista pupun korvaa tai tökätä kuonolla, muttei ikinä satuttanut. Taisto oli älykäs, ja oppi uudet asiat aina nopeasti. Se tosin ei ikinä tehnyt mitään miellyttääkseen ihmisiä, vaan se toimi sataprosenttisesti nameilla. Hassuimmat jutut mitä se osasi, niin se söi taitavasti haarukasta ja se tiesi, että vain sen oman viltin kanssa painiessa sai "purra" käsiä. Vuosien aikana se tottui olemaan valokuvattavana paikoillaan, ja minulle on hirveän arvokasta, kun on kuvia muistona. Arkistoista löytyy sadoittain niin niitä arkisia räpsyjä kuin harkitumpia otoksiakin.

Koirasta oli iso apu itselleni miehen kuoltua, sillä sen takia oli pakko jaksaa ja jatkaa. Oli joku, josta oli pakko huolehtia. Miehen kuoleman jälkeen Taisto oli kuukauden hoidossa, sillä koin, että niin on sille parempi. Sain järjestettyä hautajaiset ja hoidettua muuton pois alta ilman, että koira stressaantuu. Oli kuitenkin aika mahtavaa saada se hoidosta takaisin ja opetella uusi, yhteinen arki. Yhtäkkiä olimme kaksin uudessa, kummallekin vieraassa ympäristössä. Yhdessä me kuitenkin kotiuduimme tänne ja jatkoimme elämää.

Uuden elämän myötä koiran omistaminen toi esille myös uusia puolia. Yhtäkkiä olinkin yksin vastuusssa - myös taloudellisesti. Piti paljon tarkemmin suunnitella omat menot, kun koiran ulkoilut olikin vain minun varassa. Mutta toisaalta tuntuu, että myös lähennyin koiran kanssa, kun olin sen kanssa yksin. Paljon helpommin tuli mieleen, että minne kaikkialle koiran voi ottaa mukaan, opettelimme liikkumaan bussilla ja tekemään muutoinkin enemmän asioita yhdessä. Koirasta tuli vielä enemmän osa elämää ja minua. Se oli myös tietynlainen turva yksinasuessa. 

Viimeisinä aikoina kipinä Taiston silmistä loppui, ja tiesin, että kohta on luopumisen aika. Se katse, joka viimeisinä viikkoina koiran silmistä näkyi, ei ollut enää se kirkas ja iloinen tähtisilmä, vaan se oli ennemminkin hätääntynyt, apea ja surumielinen. Kävin viimeisellä viikolla vielä eläinlääkärillä, joka vahvisti omat ajatukseni todeksi - selän ja lantioseudun kivut olivat pahentuneet. Muutaman päivän lääkitsin koiraa kovemmilla kipulääkkeillä, mutta kun viimeisenä maanantaina iltapissalla takajalat menivät alta, niin tiesin, ettei ole enää järkeä jatkaa. Seuraavana päivänä Taisto hiipui syliini ja lähti miehen luo pilven reunalle. Siellä he voivat nyt yhdessä syödä loputtomasti nakkeja. 

Tulee varmasti aika, jolloin on uuden pennun vuoro, mutta ei kyllä ihan heti. On asioita, joita aion tehdä mahdollisen seuraavan koiran kanssa toisin, mutta on myös asioita, jotka aion opettaa seuraavallekin. Taisto oli minun mestariteokseni, täydellinen juuri omana itsenään. Ensimmäisen oman koiran paikkaa ei voi kukaan ottaa.

11 vuotta, 2 kuukautta ja 16 päivää rakkautta.