11 vuotta, 2 kuukautta ja 16 päivää rakkautta

Tahdon kertoa teille Taiston tarinan. Sen matka ei ollut aina yksinkertainen tai helppo, mutta yhdessä me selvisimme.

Taisto löytyi Facebookin koiraryhmästä, kun etsimme miehen kanssa pentua. Kriteereinä oli ainoastaan suht pieni koira, rodulla ei ollut meille niin väliä. Taiston äiti oli rodultaan amerikankarvatonterrieri ja isä rottaterrieri. Näin ollen Taistolla oli vahva terrierin perusluonne, ja hentoinen, isältä peritty karvapeite. Terrieri oli itselleni silloin aivan uusi tuttavuus, enkä ehkä ihan tiennyt mihin ryhdyin. Vaikka koulutin Taiston, niin Taisto kyllä myös 11 vuoden aikana kasvatti minua. Taisto oli heti alusta asti arempi kuin pentueen muut yksilöt, mutten silloin kiinnittänyt siihen huomiota. Jälkeenpäin vain tullut ajateltua, että niinpä - kaikki palaset loksahtavat paikoilleen.

Se oli pääsiäisen aikaa kun pentu saapui. Se mahtui silloin istumaan omaan vesikuppiinsa, ja välillä harmittaa, kun silloin ei vielä ollut puhelimissa niin hyviä kameroita, niin ei tullut kuvattua jokaista asiaa. Taisto oli myös viimeinen linkki menneeseen elämääni. Nyt kaikki se on vain muistoissa.

Taisto oppi nopeasti sisäsiistiksi ja pentukoulutus oli muutoinkin helppo, sillä se oli helposti herkuilla motivoitavissa. Haasteita tuli siinä kohtaa, kun se löysi oman äänensä eli haukkumisen. Yritin vuosia kaikin mahdollisin tavoin kouluttaa sitä pois haukkumisesta, mutta lopulta vain totesin, että se oli sen ominaisuus, ei vika. Lujasta tahdosta huolimatta Taisto tiesi aina, että minä määrään kaapin paikan, ja muiden kanssa voi sitten neuvotella asioista. 

Taiston matkaan mahtui niin hyvää kuin huonoakin. Paljon haavereita, vatsavaivoja ja kipua. Taiston ensimmäisiä vuosia varjosti inhottava ripulikierre, joka vei meidät aina tiputukseen ja lääkäriin. Lopulta syy löytyi allergioista, ja vatsaongelmat helpottivat. Kerran Taisto putosi keskellä yötä sängystä, jolloin yksi kynsi irtosi kokonaan. Puolessa välissä elämäänsä siltä löytyi yllättäen sydänvika, sitten alkoi epilepsia ja paria vuotta myöhemmin lantio alkoi kipuilemaan. Viimeiset vuodet koira oli siis jatkuvalla lääkityksellä.

Taisto oli kuitenkin aina iloinen, kärsimätön, hellyydenkipeä ja energinen. Se inhosi vesisadetta ja märkää maata, mutta rakasti repiä pahvilaatikoita, kaivaa hiekkakuoppia ja syödä kurkkua. Taisto osasi mennä maahan, istua, pyöriä, kaivaa maata ja antaa tassun käskystä. Toki joskus istuminen, tassu ja pyörähdys tuli kaikki samaan aikaan, mutta toisaalta, ei kotikoiran tarvinnutkaan olla malliesimerkki, vaan suorittaa roolinsa arjen piristäjänä! Lisäksi se osasi etsiä nameja, jotka oli piilotettu kotiin, se tiesi, ettei kylpyhuoneeseen saa mennä, se osasi odottaa, kunnes sai luvan syödä ja se osasi olla hienosti yksin kotona. 

Taisto oli elämäniloinen pieni terrieri, joka nautti siitä kun oli rutiinit, ja se inhosi kaikkea uutta. Eli parasta oli kun ruoka ja ulkoilu tapahtuivat aina tietyllä kellonlyömällä, ei ollut mitään yllättävää eikä tarvinnut tutustua uusiin ihmisiin. Kun asiat pysyivät tuttuina ja turvallisina, niin koirakin oli tyytyväinen. Taiston myötä opin ymmärtämään reaktiivisia koiria sekä sitä, että moni asia niiden käyttäytymisessä johtuu pelosta. Opin, että kaikki koirat eivät ole lempeitä labradoreja, mutta ne eivät silti tarkoita mitään pahaa. Opin, ettei kuonokoppa satuta koiraa, vaan ennemminkin saattaa rauhoittaa sitä.

Pitkään olin itse aina hyvin varautunut, ja syytin itseäni, kun "koira ei osaa käyttäytyä". Kun opin ymmärtämään reaktiivisuutta, rentouduin myös itse ja vasta sitten itse asiassa aloin nauttia koiran omistajuudesta. Opin ennakoimaan tilanteita, joissa koiralla ei ollut hyvä olla ja saimme arjen paljon sujuvammaksi pienillä muutoksilla. En ollut epäonnistunut koiran kasvattajana, minun vain piti oppia ymmärtämään koiraani ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Minun piti löytää oma ääneni Taiston äänen rinnalle.

Taisto eli meillä alusta asti pupun kanssa, joten se tiesi, että puput ovat kavereita eikä saaliita. Se saattoi vähän nuolaista pupun korvaa tai tökätä kuonolla, muttei ikinä satuttanut. Taisto oli älykäs, ja oppi uudet asiat aina nopeasti. Se tosin ei ikinä tehnyt mitään miellyttääkseen ihmisiä, vaan se toimi sataprosenttisesti nameilla. Hassuimmat jutut mitä se osasi, niin se söi taitavasti haarukasta ja se tiesi, että vain sen oman viltin kanssa painiessa sai "purra" käsiä. Vuosien aikana se tottui olemaan valokuvattavana paikoillaan, ja minulle on hirveän arvokasta, kun on kuvia muistona. Arkistoista löytyy sadoittain niin niitä arkisia räpsyjä kuin harkitumpia otoksiakin.

Koirasta oli iso apu itselleni miehen kuoltua, sillä sen takia oli pakko jaksaa ja jatkaa. Oli joku, josta oli pakko huolehtia. Miehen kuoleman jälkeen Taisto oli kuukauden hoidossa, sillä koin, että niin on sille parempi. Sain järjestettyä hautajaiset ja hoidettua muuton pois alta ilman, että koira stressaantuu. Oli kuitenkin aika mahtavaa saada se hoidosta takaisin ja opetella uusi, yhteinen arki. Yhtäkkiä olimme kaksin uudessa, kummallekin vieraassa ympäristössä. Yhdessä me kuitenkin kotiuduimme tänne ja jatkoimme elämää.

Uuden elämän myötä koiran omistaminen toi esille myös uusia puolia. Yhtäkkiä olinkin yksin vastuusssa - myös taloudellisesti. Piti paljon tarkemmin suunnitella omat menot, kun koiran ulkoilut olikin vain minun varassa. Mutta toisaalta tuntuu, että myös lähennyin koiran kanssa, kun olin sen kanssa yksin. Paljon helpommin tuli mieleen, että minne kaikkialle koiran voi ottaa mukaan, opettelimme liikkumaan bussilla ja tekemään muutoinkin enemmän asioita yhdessä. Koirasta tuli vielä enemmän osa elämää ja minua. Se oli myös tietynlainen turva yksinasuessa. 

Viimeisinä aikoina kipinä Taiston silmistä loppui, ja tiesin, että kohta on luopumisen aika. Se katse, joka viimeisinä viikkoina koiran silmistä näkyi, ei ollut enää se kirkas ja iloinen tähtisilmä, vaan se oli ennemminkin hätääntynyt, apea ja surumielinen. Kävin viimeisellä viikolla vielä eläinlääkärillä, joka vahvisti omat ajatukseni todeksi - selän ja lantioseudun kivut olivat pahentuneet. Muutaman päivän lääkitsin koiraa kovemmilla kipulääkkeillä, mutta kun viimeisenä maanantaina iltapissalla takajalat menivät alta, niin tiesin, ettei ole enää järkeä jatkaa. Seuraavana päivänä Taisto hiipui syliini ja lähti miehen luo pilven reunalle. Siellä he voivat nyt yhdessä syödä loputtomasti nakkeja. 

Tulee varmasti aika, jolloin on uuden pennun vuoro, mutta ei kyllä ihan heti. On asioita, joita aion tehdä mahdollisen seuraavan koiran kanssa toisin, mutta on myös asioita, jotka aion opettaa seuraavallekin. Taisto oli minun mestariteokseni, täydellinen juuri omana itsenään. Ensimmäisen oman koiran paikkaa ei voi kukaan ottaa.

11 vuotta, 2 kuukautta ja 16 päivää rakkautta.