Lapsen kokoinen aukko

Kuva: Anette Metsala

Tänään vietämme mieheni kanssa vuosipäivää. Viisi vuotta olemme kulkeneet samaan suuntaan, ja jo kohta kolme vuotta soutaneet avioliiton aavalla merellä. Kuitenkin, sen sijaan, että kertoisin teille nyt parisuhteemme ala- ja ylämäistä tai avioliitosta sen kaikissa väreissä, kerron teille jostain aivan muusta. Tahdon puhua asiasta, mistä vaikenen kuin muuri, aiheesta, josta en ole puhunut juuri muiden kuin mieheni kanssa.

Tuntuu todella kauhealta sanoa se ääneen ja samalla kuitenkin tahdon lausua sen. Haluan huutaa sen ulos. Asia on hyvin yksinkertainen ja sen kanssa on vain elettävä. En kirjoita tätä kaikkea, jotta joku alkaisi säälimään meitä, tahdon vain, että asiasta puhutaan sen oikealla nimellä. Haluan tulla kuulluksi.

Joten puhutaanpa hetki lapsettomuudesta.

Minulla meni pitkään tämän asian hyväksymiseen ja en oikestaan tiedä voiko sitä koskaan täysin sisäistää. Voiko sitä koskaan täysin ymmärtää. Voiko haaveista kokonaan luopua. Jo niistä lapsuuden viattomista kotileikeistä asti suurin toiveeni on ollut se idyllinen maalaistalo ja pellavapäiset lapset täyttämässä pihan naurullaan. Olen saanut paljon, mutta sitä en tule kuitenkaan koskaan saamaan. Tämä tekee minusta lapsettoman ja meistä lapsettoman pariskunnan. Vain hetki sitten tajusin sen ja siinä samalla ymmärsin, ettemme todellakaan ole yksin. Ymmärsin, että asialle on oma sanansa ja että se asia on ihan todellinen ja oikea. Lapsettomuus.

Kuva: Anette Metsala

Lapsettomuudesta kärsii todella moni ihminen maailmassa, mutta jos hoidotkaan eivät tehoa, heille jää kuitenkin vielä yksi avoin kortti - adoptio. Me emme pyörätuoliemme vuoksi ole kelvollisia adoptiovanhemmiksi ja Suomessa sijaissynnytyskin on lailla kielletty. Tähän väliin voisin kirjoittaa muutaman sanan tasavertaisesta osallistumisesta yhteiskunnassamme tai tasa-arvosta, jonka perään niin kovasti huudellaan. Eikö meilläkin olisi oikeus? Totuus kuitenkin lienee, että jos haikarat eivät ala kuljettaa vauvoja kotiovelle, ovat vaihtoehtomme kovin vähässä. 

Niin kuin varmasti monella muullakin perhettä toivovalla, meilläkin on nimet valmiina. Sekä tytölle että pojalle. Myös yhdet vaaleanpunaiset tumput olen säästänyt. Joskus olen alkanut pientä vilttiäkin virkkaamaan ja jokunen aika sitten pysähdyin miettimään, kuinka monta tuttipulloa olenkaan ostanut. Enkä yhtään saa ostaa omalle lapselleni. En saa koskaan kokea ensimmäistä naurua tai koulupäivää enkä saa milloinkaan olla jollekin se tärkein. En tiedä miltä tuntuu kun joku potkii sinua sisältäpäin tai kuinka mahtavaa olisi kuulla ne ensimmäiset sydänäänet. Lista on loputon, mutta sen voi tiivistää lyhyesti. En saa olla äiti. Kaiken tämän lisäksi se syö myös osan naiseudestani, sillä en tiedä kuinka olisin täysin kokonainen nainen, jos en ole äiti. Jään paitsi myös mammablogin pitämisestä, ihanien masu- tai vauvakuvien ottamisesta, vauvakutsuista, pienten vaatteiden hypistelystä ja lastenhuoneen sisustamisesta. Vaikka ne ovatkin pikkujuttuja, olisin silti halunnut tehdä niin.

Miksi sitten kerron tästä nyt? Jotta ymmärtäisit. Jotta pysähtyisit ajattelemaan. Tämä on kaikille teille, jotka ette ole uskaltaneet minulta kysyä, että olettekos te ajatelleet perheen perustamista. Voi kuule, kyllä olemme. Olemme sytyttäneet toivon liekin ja tukahduttaneet sen. Välillä itsestäni tuntuu, että ihmiset jo valmiiksi olettavat ettemme edes haaveilisi lapsista tai kävisi sellaista vaihtoehtoa läpi. Tuntuu, että ihmiset olettavat meidän automaattisesti luopuvan perheen perustamisesta sen varjolla, että olemme kumpikin pyörätuolissa. Meidän mielestä se ei estä mitään, niin kuin ei monessa muussakaan asiassa. Minun ei kuitenkaan nyt tarvitse puolustella sinulle sitä, kuinka pärjäisin lapseni kanssa, sillä sitä hetkeä ei koskaan tule.

Miksi emme sitten voi saada lapsia? Se olisi minulle liian suuri riski. Raskaus on niin suuri muutos kehossa ja elän jo nyt toistuvien kipujen kanssa, joten kehoni tuskin tulisi kestämään sitä. Ja vaikka raskaudesta nipin napin selvittäisiinkin, niin synnytyksessä jo viimeistään menisi sormi suuhun. Toki se voisi olla mahdollista, mutta riskit ovat niin suuret, että emme ryhdy siihen. Meillä on liian paljon menetettävänä. Kaiken tämän jälkeen jäljelle jää vain kysymyksiä.

Voiko kaksi ihmistä muodostaa perheen, kun se perheen ydin puuttuu?

Ja se kaikista suurin kysymys; millä lapsen kokoinen aukko täytetään?

Näiden asioiden kanssa me painimme, ja yritämme löytää jonkinlaisen tulevaisuuden ilman ydinperhettä. Vaikka tämä ajoittain tekeekin minut surulliseksi, ei se tarkoita, että ryven itsesäälissä joka päivä. Vuosien kuluttua tuskin enää kirjoittaisin aivan tähän sävyyn, mutta juuri nyt sinun on annettava minun vain surra ja olla hieman vihainenkin. Kaikesta huolimatta olen iloinen ystävieni puolesta, kun he saavat lapsia ja on aivan ihanaa edes sitä kautta saada pintaraapaisu vauvaelämään. Sitä kautta saan hetken hypistellä kaupassa vauvajuttuja, kun mietin mitä ostaisin lahjaksi. Ei minun menetykseni ole pois toisten puolesta iloitsemisesta. Me olemme vain kaksin, eikä lapset kai voi olla ainut tavoiteltava asia maailmassa. Yritämme löytää onnen arjen hetkistä ja elää tätä elämää koko sydämellä. Onneksi meitä on tässä kaksi jakamassa tämän tien. Ja loppujen lopuksi minusta kuitenkin tuntuu, että jossain on oltava jotain meitäkin varten.
Ei tässä voi olla vielä kaikki.