Suruaika

Yritän pienin palasin avata surua auki. Se tekee hyvää paitsi itselleni, niin ehkä myös jollekin toiselle samassa tilanteessa olevalle. Minusta tuli leski vain 34-vuotiaana eikä kenenkään näin nuoren pitäisi joutua käymään läpi kaikkea, mitä minä olen läpi käynyt. Itse jouduin turvautumaan kriisipäivystyksen apuun heti seuraavana päivänä ja pakko kyllä myöntää, etten ehkä olisi tässä ilman heitä. 

Kuolema toi minut täysin uusien asioiden äärelle. On niin paljon mitä en tiennyt, paljon mihin en ollut varautunut. Olen esimerkiksi valinnut meille hautapaikan. Ja nimenomaan meille, sillä minut laitetaan sinne myös kun aika koittaa. Jotenkin tämä kaikki juurruttaa minut nyt yhä vahvemmin tänne Helsinkiin eikä paluuta entiseen ole.

Hautapaikkakatselmus oli itselleni täysin uusi asia, sillä olin aina ajatellut, että ne paikat vain määräytyy jotenkin. Tai oikeastaan en tiedä olinko edes ajatellut. Tuntui ihan siltä kuin menisi jotain yksiötä etsimään. Onnekseni sain juuri sellaisen paikan kuin halusinkin - ison puun kainalosta. Malmin hautausmaalla on kaunista ja siellä on varmasti hyvä olla. Siitä tulee minullekin kuin toinen koti, onhan rakkaani siellä.

Suruaika ja suruajan pukeutuminen on nykymaailmassa katoava käsite, mutta itse olen siihen kasvanut ja koen sen tärkeäksi. Suruaika vaihtelee eri kulttuureissa 6 kuukaudesta 12 kuukauteen. Suruaikana lesken tulee pukeutua mustaan eikä pukeutumisella saa herättää huomiota. Toisin sanoen asu on tumma ja vaatimaton.

Itse pukeuduin täysmustaan hautajaisiin asti ja sen jälkeen niin pitkään, kun se tuntuu hyvältä. Vähitellen voin lisätä mukaan mustapohjaisia kukkakuoseja, valkoista sekä farkkua. Missään räikeässä minua tullaan tuskin hetkeen näkemään.

Kuoleman jälkeinen syyllisyys on pahinta. Olisiko minun pitänyt huomata jotain jo aiemmin sillä viikolla? Oliko merkkejä siitä, että ilmarinta uusiutuisi taas? Miksi en tullut sairaalaan heti aamulla, niin kuin aina ennenkin? Miksi en tehnyt mitään? Toki järjellä ajateltuna tiedän kaikkiin vastauksen enkä oikeasti olisi voinut tehdä mitään. Silti syyllisyys seuraa minua joka askeleella.

Lisäksi on vaikea tietää, kuka nyt olen. En ole enää vaimo, en rakastettu. Mikä on roolini, kun nimikään ei tunnu oikealta tai omalta. Oikeastaan mikään ei tunnu oikealta. En tiedä kuka tai mikä olen ilman miestäni. Ilman meitä. Mitkä ovat minun ajatuksiani, mitä minä haluan tai mistä minä tykkään. Onko minulla haaveita, tai ovatko ne edes minun haaveitani. Ajoittain tuntuu, että olen tulossa hulluksi. 

Hautajaisten jälkeen iski tietynlainen tyhjyys ja epäluulo siitä, että onko Ville ollut ikinä edes olemassa. Olenko aina vain kuvitellut hänet? Onko kaikki muutkin vain kuvitelleet hänet? En osaa kunnolla selittää tätä tunnetta, mutta jotenkin hullunkurinen olo minulla on. Epätodellinen ja epäuskoinen. 

Olen käynyt nyt haudalla joka viikko, se antaa minulle rauhaa. Eilen kun kävin, oli haudalle jo tuotu tekonurmi, joten pääsin laittamaan pienen syysistutuksen. Ostin myös lyhdyn, sillä yritän saada haudan kauniiksi ennen talvea. Talvella en välttämättä pääse paikan päälle joka viikko, mutta joku voi edes viedä kynttilän puolestani lyhtyyn. Hautakiven hankinta siirtyy ensi kesälle, mutta onpahan ainakin aikaa miettiä millaisen haluaa. Siitä kun tulee minunkin kiveni.