Tänään tulee puoli vuotta siitä, kun mies lähti luotani. Puoli vuotta sitten mies meni sairaalaan hengitysvaikeuksien vuoksi ja sille tielle hän jäi. Ehdin onneksi hänen luokseen, sain olla paikalla ja pitää kädestä. Vaikeinta oli jättää hänet sinne sairaalan huoneeseen tietäen, että emme enää tapaa.
Aika on mennyt kummallisen nopeasti, mihin vaikuttaa varmasti muuttotohina. Siinä kaiken keskellä ei niin ehtinyt ajatella, mutta nyt sitä aikaa on ollut. Aloitin reilu kuukausi sitten 12 viikkoa kestävässä sururyhmässä, joka on tuonut suruun ja menetykseen uudenlaisia näkökulmia. On myös hyvä päästä puhumaan vertaistensa kanssa.
Tänään minusta on tuntunut yksinäiseltä, niin kuin monena muunakin päivänä. Kaipaan juttukaveria ja arjen kumppania, ystävää ja lohduttajaa. Olen huomannut, että suru muuttaa muotoaan lähes päivittäin. Joskus se tulee vihana, joskus ikävänä. Toisinaan suru on luonani ilona ja kiitollisuutena. Tänään se on paikalla ahdistuksena tuosta illasta.
Meidän piti tänä vuonna juhlia yhdessä 10 vuotiasta koiraa. Meidän piti mennä Pariisiin. Meidän piti käydä pariterapiassa ja saada suhde paremmaksi omien asuntojen myötä. Meidän oli tarkoitus olla taas onnellisia. Tuon kaiken sijaan ostin itselleni ruusuja. Niin kuin joulunakin. Punaisista ruusuista on tullut itselleni tällaisten merkittävien päivien, rakkauden ja kaipauksen symboli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti