Ikävä

Iltaisin kulutan paljon sarjoja, sillä silloin yksinäisyys valtaa sielun. Sarjat auttavat pakenemaan, hetkeksi unohtamaan ja piiloutumaan. Tänään aloitin katsomaan uudestaan draamasarjaa Mullan alla. Se oli yksi ensimmäisistä sarjoista, jonka katsoimme yhdessä miehen kanssa ja juuri siitä syystä, se ei kyllä auttanut unohtamaan.

Suhteemme alkuaikoina minulla oli tapana käpertyä miehen kainaloon samalla kun kulutimme tuntikaupalla tv-ohjelmia. Tuo käpertymisen muisto kuuluu vahvasti tähän sarjaan ja sen uudelleen katsominen tuo minulle paljon takaumia mieleen. Joskus jaksot keskeytyivät kun keksimme parempaa puuhaa ja tajusin, että nuo hetket ovat niitä onnellismpia hetkiä elämässäni. Enkä ole ollenkaan varma, että tuleeko sellaisia kohdalleni enää koskaan. 

Myöhemmin, kun suhde tuli arkisemmaksi, syliin käpertyminen unohtui, mutta sarjat jäivät. Ne olivat eräänlainen intohimo meille kummallekin ja yhteisistä ohjelmista syntyi myös pitkiä keskusteluja.

Ikävä on vasta viime aikoina löytänyt luokseni. Mies on ollut tiiviisti läsnä unissani ja usein herään aamuöisin tuskaisena ja hikisenä epäuskoiseen tunteeseen. Onko se oikeasti totta? Olen nimittäin vasta nyt olen alkanut tajuamaan, että en voi enää puhua hänelle. Ei tule enää niitä keskusteluja, joita rakastin. Enää ei katsota yhtään jaksoa yhdessä. Enää ei ole tulevaisuutta.

Kaiken tajuamiseen on mennyt aikaa. Epäilen, että olen pitänyt todellisuuden tietoisesti kaukana - samoin kuin ikävän. En ole antanut sen tulla lähelle. Mutta nyt antaisin mitä vain, että saisin miehen takaisin - edes sen yhden jakson, yhden keskustelun, yhden illan ajaksi. Minulla on niin ikävä, ettei mikään vertauskuva riitä sitä kertomaan.