Pakottamatta paras

Kyselin viikonloppuna Instagramin puolella, että kiinnostaisikö seuraajia kuulla syömisestä tai sen vaikeudesta. Kysely sai jättisuosion, joten päätin avata aihetta täällä vähän pidemmän kaavan mukaan. Haluaisin sanoa, että minulla on ARFID, mutta mitään virallista diagnoosia ei ole. 

Minulle on aina sanottu, että olen nirso. On tuputettu, kehotettu, pakotettukin. Tuon viimeisimmän vuoksi istun tässä nyt kirjoittamassa teille, joten älkää ikinä pakottako lapsia syömään. 

Meillä ei koskaan kotona tai mummulassa ollut pakko maistaa. Kaikkea oli tarjolla, kehotettiin maistelemaan, mutta edes lautaselle ei tarvinnut ottaa, jos ei jostakin tykännyt. Koulussa se sitten alkoi. Ykkös-kakkosella se oli vielä aika lievää, mutta kolmos-nelosella ne todelliset traumat taputeltiin sieluni syövereihin.

Oli pakko maistaa. Vastustin asiaa jo silloin ja vastustan ajatusta edelleen, koska se ei koskaan loppunut pelkkään maistamiseen. Mitä sitten on maistaminen? Mielestäni se on sitä, että ottaa inhokkiruokaa pienen haarukallisen suuhun tai äärimmäisessä tapauksessa edes maistaa kielenpäällä. Se on maistamista. Se ei ole maistamista, että lautasellasi on puolet sitä, mitä et pysty syömään ilman kyyneleitä tai oksennusta. Minulle kauheus oli aina salaatit ja tomaattilohkot. Nieleskelin ne maidon kanssa, mutta muistan myös kertoja, kun oksensin sekä muistan lukemattomia kertoja, kun olen istunut viimeisenä ruokasalissa nieleskelemässä. Ja voi että minä rakastin puuropäiviä, koska silloin sain syödä rauhassa!

Olen aina kuullut olevani nirso, koska maistaminen on minulle vielä nykyäänkin melko mahdotonta. Rakastin sitä, että mies aina maistoi uusia asioita ja kuvaili niitä minulle hyvin tarkasti. Sitten joko maistoin tai en, mutta minulla oli joku ns. sijaismaistaija. Aika pian hän oppi jo kertomaan, että "joo, et pidä tästä". Moni on sitä mieltä, että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä laittamaan ruokaa suuhunsa tuosta noin vain, mutta voin kertoa, ettei se ole aivan niin yksinkertaista.

Ruokaan voi liittyä traumoja tai pelkoja. Ruoka voi saada ihmisen ahdistumaan, vaikka muiden mielestä se on ihan vain ruokaa. Olen nyt 36 -vuotias, ja vasta yli kolmekymppisenä maistoin ensimmäisen kerran parsakaalia. Kukkakaalia maistoin viime vuonna. Mutta tuoretta tomaattia, tai vihreää salaattia en tule enää ikinä laittamaan suuhuni, kiitos peruskoulun. Kun täytin 30, niin yritin tehdä listan, että maistaisin sen vuoden aikana kolmeakymmentä uutta asiaa. Lista kuitenkin alkoi ahdistamaan niin paljon, että melko pian luovuin siitä.

Minulle pahimpia ovat aina olleet vihannekset. Kaivoin lapsena kaikki sipulinpalat pois jauhelihakastikkeesta, leivälle kelpuutin vihanneksista vain kurkkua ja punaista paprikaa. Söin punajuuria, mansikoita, banaania, omenoita, päärynöitä, herneitä, vesimelonia, persikoita ja porkkanoita. Siinä oli kaikki vihannekset sekä hedelmät, mitkä hyväksyin, ja ihan hyvä ihminen minusta tuli silti. Nykyään lista on vähän laajentunut, muttei juurikaan.  

Olen pitänyt asian sisälläni vuosia, ja saanut kuulla olevani nirso tai lapsellinen. Mutta nyt kerron teille, etten ole. Olen vasta aikuisena ymmärtänyt, ettei kyse ole laisinkaan ruoan mausta vaan koostumuksesta. En kestä, jos suussa rapisee jotain, enkä tiedä mitä se on. En voisi ikinä vaikka haukata hampurilaista katsomatta, että mitä siellä on. Toisaalta, en söisi sosekeittoakaan, jos en tietäisi mitä siinä on, sillä lautasella olevat ruoat pitää pystyä tunnistamaan.  En siedä tomaattimurskaa, ainoastaan paseerattua. Salsassa ei saa olla paloja eikä jogurteissa. Kerran ostin jotain ihme pikkukurkkuja vihannesosastolta, mutten pystynyt syömään niitä, kun ne olivat rouskuvampia kuin tavallinen. Mustikat ja vadelmat menee uunin kautta tai soseutettuina. Tiettyjä asioita voin syödä vain itsetehtyinä, kuten kaalikääryleet. Näin varmistun siitä, mitä täytteessä on. Enkä voisi ikinä mennä ravintolaan, jossa on yllätysmenu.

Nyt olen jo päässyt sen verran eteenpäin, että siedän asioita samalla lautasella tai että ne koskevat ruokaani. Kunhan minun ei tarvitse laittaa niitä suuhuni. Rakastan myös tehdä ruokaa ja valokuvata sitä. Rakastan sitä, että ihmiset pitävät kokkailuistani, ja voin kyllä valmistaa mitä vaan, mutta tarvitsen sijaismaistajan. Vuosia tähän kaikkeen liittyii myös pelko syödä uusissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta siitä olen jo melko hyvin päässyt irti.

Kenenkään ei ole pakko syödä mitään mitä ei halua. Ruoka on nautinto, mutta se on aiheuttanut elämässäni myös aika paljon päänvaivaa. Nykyään osaan jo elää asian kanssa ja olen oppinut keinoja, mutta sanotaanko, että noin kymmenen vuotta sitten asiat olivat aika solmussa.

Ja ei, en suostu olemaan nirso. Halutessani voin yrittää maistaa, kuitenkaan lupaamatta mitään, mutten enää ikinä pakolla. Muista, ettei sinunkaan tarvitse. 

Yksityiskohdilla kodikkaammaksi

Kesälomalla ehti vähän sisustaakin! Ei mitään suuria tai kalliita hankintoja, vaan juuri niitä pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät tästä minun näköiseni kodin.

Ystävä kävi tällä viikolla maalaamassa ruokapöytäni, joten nyt se on taas valkoinen eikä vain kolhuinen. Samalla otin jo syyskynttilöitä vähän esille ja uudistetun pöydän kunniaksi ostin punaisia ruusuja. Muutamasti ostin kesälläkin leikkokukkia, mutta ei ne oikein menestyneet siinä kuumuudessa. Nyt onneksi voi taas alkaa ostamaan kimpun joka viikko - se on sellaista pientä arjen luksusta ja tuo itselleni ainakin hyvän mielen. 

Olohuoneeseen ostin uuden seinäkellon, kun vanha päätti pysähtyä. Se oli oikeastaan näyttänyt väärää aikaa jo pidempään patterien vaihdosta huolimatta, mutta jotenkin sitä oppi lukemaan, että mitä kello on. Sanoinkin aina, että tässä asunnossa vain on monia eri aikavyöhykkeitä! Uusi kello on marmorikuvioitu ja viisarit sekä numerot ovat kullan värisiä. Minulla alkoi viime syksynä tällainen marmorikausi, ja pienissä määrin se miellyttää silmääni aivan valtavasti. 

Edellisessä kodissa minulla oli parvekkeen ovessa kyltti, joka toivotti tervetulleeksi parvekkeelle. Mielestäni parveke on sellainen hieman oma osionsa, kuin mökki, joten on ihanaa, että sinnekin toivotetaan tervetulleeksi. Löysin tämän kyltin jo alkukeväällä Finnmarilta, mutta vasta heinäkuussa keksin kuinka saan sen oveen ripustettua. Kokeilin ensin kaksipuoleista teippiä ja vaikka mitä, mutta tämä naruvuritys on ollut oikein toimiva. Laitoin parvekkeelle tunnelmavalotkin jo heinäkuun puolella, kun illat alkoivat olla niin hämäriä. Tahtoisin löytää vielä sellaisia paperilyhtyjä koristeeksi parvekkeelle, sillä viimevuuotiset haalistuivat auringossa ihan käyttökelvottomiksi. Syksymmällä sitten laitan vielä lisää lyhtyjä ja kynttilöitä - ja tietysti callunoita.

Makkarin oveen löysin Clas Ohlsonilta tuollaisen naulakon vaatteille. Ostohetkellä ajatukseni oli, että laitan siihen iltaisin aina puolikäyttöiset vaatteet roikkumaan sen sijaan, että jättäisin ne sohvalle, mutta päädyinkin lopulta siihen, että laitan siihen aina kauden kauneimmat yksilöt esille. Tarvitsisin tuohon naulakkoon vielä jonkun kauniin henkarin ja sänkyyn keltaiset lakanat. Niistä haaveilen nyt.

Loma loppuu, elämä jatkuu

Kesäloma alkaa olla lopuillaan. Maanantaina jatkuu työt tutussa paikassa ja torstaina alkaa sitten uusi työ siihen rinnalle. Olen kyllä todella innoissani tulevasta syksystä!

Lomalla ehti paljon. Päätin, etten ota mistään stressiä, vaan menen aina sillä mikä tuntuu parhaimmalta. Niinpä jos kauniina hellepäivänä väsytti, niin nukuin hyvillä mielillä pitkään ja otin rennosti pyjamassa kotona. Annoin mielen ja kehon levätä juuri niin paljon kuin tuntui tarpeelliselta. 

Nautin lomalla siitä, että minulla oli enemmän aikaa ja inspiraatiota tehdä blogia sekä omaa sosiaalista mediaa. Oli innostusta valokuvata ja kirjoittaa ajatuksia ylös. Oli aikaa kirjoittaa runoja, oli aikaa leipoa ja ottaa ihan vain tilaa omalle itselle.

Neposen kanssa ulkoilimme aina kun säät salli, ja aion jatkaa sitä niin pitkään syksyllä, kun vain voi. Kovimmilla helteillä ei pikkuista viitsinyt viedä ulos, mutta kaveri nauttii iltaisin viileällä parvekkeella löhöilystä. Kokeilin kasvattaa parvekkeella mansikoita ja Neponenkin sai jutun juonesta kiinni haukatessaan ensimmäisen kypsän mansikan! Seuraavia joutuikin sitten vähän vielä odottelemaan ja mikä pettymys se olikaan - ei minusta ainakaan mansikkafarmaria tule. Ne olivat aivan vetisiä eikä yhtään mansikan makuisia ja koostumus oli sellainen ällöttävän mössöinen. Niinpä Neponen sai sitten lopulta ihan luvan kanssa käydä mansikkaruukuissa herkuttelemassa.

Lomalla tuli aika paljon käytyä ulkona syömässä, mutta päätin, etten ota stressiä siitäkään. Ajattelin, että olen ansainnut pienen arjen helpotuksen, kun ei tarvitse kokata. Ja kotona on ollut kyllä viime viikkoina niin kuuma, ettei ole edes tehnyt mieli kokkailla. Loman aikana leivoin jonkin verran, esimerkiksi perinteisen mansikkakakun, joka mielestäni kuuluu kesään. Herkuttelin huolella enkä kokenut siitä huonoa omaatuntoa, koska miksi pitäisi. Mansikat, jäätelöt, letut ja leivonnaiset kuuluvat minun kesääni. Ja muista, että kaikilla meillä on lupa herkutella ihan arkenakin.

Tein paljon kesäretkiä. Kävin Tallinnassa ja Suomenlinnassa, kävin kävelyillä merenrannassa sekä Lammassaaren pitkospuilla. Osallistuin leikkkimieliseen runokisaan, piipahdin hellepäivänä Kiasmassa viilentymässä ja pitkästä aikaa kävimme kaverin kanssa myös pubivisassa. Kesällä on ihana pukeutua kaikkiin kauniisiin vaatteisiin, mutta vaikka kesävaatteista tykkäänkin, niin kaipaan kyllä jo farkkujani!

Äiti tuli kaupunkiin muutamaksi päiväksi, ja meillä olikin erittäin ohjelmantäyteinen viikonloppu. Kävimme Vuosaaressa fiilistelemässä vanhoja aikoja, piipahdimme keskustassa pizzalla ja shoppailimme Helsinki Outletissa. En ollut aiemmin käynyt kyseisessä paikassa, mutta ensipuraisun jälkeen uskon, että menemme äidin kanssa sinne uudestaankin. Ostin sieltä pari Guessin paitaa, vaikka laukku oli kyllä hakusessa. Nämä kuitenkin tuntuivat enemmän omalta, kuin esillä olevat laukut!

Loman aikana en käynyt kuin yhdellä keikalla, mutta elokuun puolivälissä olisi tarkoitus suunnata kolmeksi päiväksi festareille. Elokuussa on myös kesäteatteria ja kaveri tulee valtaamaan sohvaa, joten vaikka loma loppuu, niin elämä jatkuu silti! 

Uusi työ

Arvatkaapa mitä! Allekirjoitin tänään uuden työsopimuksen! Ensi viikolla aloitan osa-aikaisena media-assistenttina Hoivaklinikka Oy:llä.

Hoivaklinikka on henkilökohtaisten avustajien välitysfirma, ja sain kesän alussa idean hakea heille töihin. Lähetin avoimen ja intoa puhkuvan työhakemukseni, ja se kannatti, sillä tänään allekirjoitimme sopimukset. Aiempi työni on antanut minulle varmuutta ja kykyä luottaa omiin taitoihini. Nykyisessä työssä määräaikainen sopimus kuitenkin päättyy keväällä, ja teen sielläkin tunteja vain osa-aikaisesti, joten päätin yrittää hakea toista työtä siihen rinnalle. Lisäksi on hyvä, että on jo jotain kiikarissa, kun sopimus tulee päätökseen. 

Olen itse tiennyt tästä jo tovin, mutten halunnut julkistaa asiaa ennen kuin on nimet paperissa. Nyt kaikki on viimein virallista, ja näin ollen ensi viikolla kun kesäloma päättyy, niin alkaa sekä vanha että uusi työ. Olen niin innoissani! Sain tämän paikan aivan omilla ansioillani ja omilla taidoillani. Kannattaa heittäytyä ja antaa itsensä elämän vietäväksi - lopulta se palkitsee kyllä.

Ja tiedättekö mitä? Ensimmäistä kertaa koko aikuisiässä pystyin laittamaan asumistuen tauolle. Se se vasta on jotakin, sillä voin vihdoin avata säästötilin!

Vanhoilla kulmilla

Kävin tänään Vuosaaressa. En ollut käynyt siellä melkein kahteen vuoteen eli en sen jälkeen, kun muutin sieltä pois.

Asuimme siellä kymmenen vuotta. Kävin vanhan kerrostalon pihalla, kuljin puistossa, jossa kävimme koiran kanssa kävelyillä. Kiersin rannan ja pysähdyin pannukakulle kahvila Kampelaan. Se oli vakiopaikkani Vuosaaressa asuessa - meiltä käveli rantaan muutamassa minuutissa. Kävimme siellä paljon varsinkin kesäisin. Aamukahveilla, iltakahveilla ja itse yritin pitää parhaani mukaan huolta siitä, että gluteeniton pannari pysyy listalla.

Kaikki tuntui Vuosaaressa niin tutulta. Se suolaisen meren tuoksu, joka löi vasten kasvojani. Muistin missä kohdassa heitin miestä lumipallolla, ja missä opetin Taistolle temppuja. Kävelin ohi paikasta, jossa kävimme piknikeillä, ja sen baarin ohi, jossa harrastimme viimeisen vuoden pubivisailua. Puristin vasemman käden nyrkkiin ja tunsin, ettei vihkisormus enää ole siinä. 

Viime kesänä en ollut vielä valmis käymään Vuosaaressa, ja ohuesti harmittaa, ettei Taisto päässyt enää käymään tutuilla lenkkipoluilla. Poismuuttaessani ajattelin, etten ikinä palaa, mutta todellisuus on, että sinne minä kaipaan takaisin. Haluan takaisin kotiin.