Ihonhoitorutiini

En ole oikein koskaan ollut hyvä huolehtimaan itsestäni, vaan muut asiat ja ihmiset ovat aina menneet sen edelle. Tottakai olen osannut syödä, nukkua ja pitää itseni hengissä, mutta tässä tarkoitankin sellaista huolehtimista, joka vaatii vähän aikaa ja vaivaa, kuten ihonhoito.

Heräsin vasta viime keväänä tähän itsestäni huolehtimiseen ja se on onneksi jäänyt päälle. Talvella tuli panostettua uuden suhteen vuoksi, mutta jotenkin se opetti minut myös ajattelemaan, että miksi tekisin sitä kenenkään muun vuoksi. Vain minä voin huolehtia itsestäni parhaiten ja ihan itseäni varten. 

Hävettää myöntää, mutta minulla ei oikeasti ole ollut aiemmin viitsimistä, jaksamista eikä kiinnostusta ihonhoitoa kohtaan. Olen rasvannut kun on tuntunut kuivalta ja that's it. En ole ajatellut, että tuotteilla olisi oikeasti väliä. Loppukeväällä minulle sitten diagnosoitiin vaikea ruusufinnitulehdus, johon sain lääkevoiteet. Oireet olivat melko klassiset; kasvojen punoitusta, kuivuutta ja kutinaa. Pitkään peitin punoituksen meikkivoiteella ja kaikki muu nyt vain sai olla. Lopulta oli pakko mennä ihotautilääkärille, ja vähitellen sain oireet rauhoittumaan vaihtamalla päivittäiset tuotteet lääkärin suosittelemiin.

 Aika pian kuitenkin kävi ilmi, ettei ensimmäinen lääkevoide sopinut minulle enkä uskaltanut aloittaa uuden kokeilua enää kesän kynnyksellä, koska näitä rasvoja ei suositeltu käytettäväksi auringon kanssa. Pelkäsin myös, että tulee uusi reaktio ja kesä olisi pilalla. Nyt olen toisella lääkevoidekuurilla, joka sopii iholleni onneksi paremmin.

Päivittäisen kasvovoiteen lisäksi aloin käyttää kasvoilla teepuuöljyä, jolla sain oireet kesän ajaksi hallintaan. Se on eteerinen öljy, jolla on luonnostaan antiseptisiä ja antibakteerisia ominaisuuksia, ja sitä käytetään monesti juurikin iho-ongelmiin. Aluksi en pitänyt sen voimakkaasta tuoksusta, mutta nyt kun olen käyttänyt ruusufinnin hoitoon antibioottivoidetta, niin olen suorastaan ikävöinyt tuota teepuuöljyn tuoksua!

Jo ennen tätä käytin vain apteekkituotteita, lähinnä Aco -sarjalta, mutta ihoni on parantunut huomattavasti näiden uusien tuotteiden myötä. Puhdistan kasvot La Roche-Posayn Lipikar Syndet AP+ -suihkuvoteella, joka puhdistaa tehokkaasti myös meikin ja tarvittaessa sillä voi pestä koko kehon. Näppärä tuote siis esimerkiksi reissatessa! Lisäksi käytän Avenen Thermal Spring Water -kasvovettä, joka on steriiliä lähdevettä ja sillä on ihoa rauhoittava, kosteuttava ja tulehdusta lievittävä vaikutus. Voiteena käytän La Roche-Posayn Toleriane Rosaliac -voidetta, johon sekoitan aina kaksi tippaa teepuuöljyä, paitsi tietysti nyt tällä hetkellä käytän vain antibioottivoidetta. Tuo kosteusvoide on sellaisenaan myös erittäin hyvä meikin alle, eikä siitä jää sellaista tahmaista oloa.

Kesällä piti terästäytyä myös aurinkosuojan kanssa, sillä uv-säteily on pahinta ruusufinnille. Ihotautilääkäri suosittelikin Eucerinin Sun Actinic Control -aurinkovoidetta, jossa oli suojakerroin 100. Pakko myöntää, etten edes tiennyt niin korkeita kertoimia olevan olemassa! Mutta se kyllä teki työnsä, en palanut kesällä kertaakaan.

Ja asia mistä olen ehkä eniten ylpeä - pesen nykyään meikit pois aina ennen nukkumista. Ylipäätään olen ylpeä siitä, että minulla on jokin ihonhoitorutiini, ja että sillä on ollut vaikutusta. Olen parantanut myös käsien ja jalkojen rasvaamista, mutta niiden tilanne ei nyt ylipäätään ollut niin kriittinen kuin kasvoilla. Lämpimät, ruusuntuoksuiset jalkakylvyt ovat jotain, mitä pitäisi jaksaa tehdä useammin.

Kaikenkaikkiaan voisin kuitenkin sanoa, että melko hyvä parannus entiseen! Toki vieläkin tulee päiviä, kun se kasvovoide jää välistä, mutta ei saa olla myöskään liian ankara itselleen - tässäkään asiassa.

Gluteeniton pinsa

Tänä viikonloppuna hieman hemmottelin itseäni - eilen kävin sushilla ja tänään tein kotona herkullista ruokaa. Kokeilin ensimmäistä kertaa pinsaa, joka on jo sosiaalisessa mediassa tainnut tulla ihan trendiruoaksi. 

Pinsa on eräänlainen focaccian ja pizzan yhdistelmä. Normaali pinsapohja tehdään venhäjauhoista, soijajauhoista sekä riisijauhoista. Itse tein pohjan kuten gluteenittoman focaccian, sillä Virtasalmen viljatuotteen vaalea jauhoseos on jo valmiiksi sekoitus eri jauhoja. Maustoin taikinan valkosipulilla ja kuivatuilla yrteillä, jottei siitä tulisi ihan pelkästään focaccian makuinen. Pinsa on kaunis tarjottava esimerkiksi illanistujaisiin, sillä itselleni ainakin ruoan visuaalisuus on myös tärkeää.

Taikinasta tuli kaksi sopivan kokoista pinsaa ja tämä riitti hyvin kahdelle hengelle. Täytteinä voi käyttää melkeinpä mitä vain haluaa - italialaisia kinkkuja ja makkaroita, juustoja, pestoa, tuoreita yrttejä, rucolaa, kirsikkatomaatteja, katkarapuja, artisokan sydämiä, oliiveja... lista lienee loputon. Itselläni oli toisessa pohjalla ensin vihreää pestoa ja sitten uunin jälkeen laitoin siihen Milanon salamia, mozzarellaa, aurinkokuivattua tomaattia seä tuoretta basilikaa. Toiseen puolestaan laitoin punaista pestoa, ilmakuivattua kinkkua, vuohenjuustoa, balsamicokastiketta ja pistaasipähkinöitä. 

Ihanan erilainen uutuus ja erittäin herkullinen. Täytteitä vaihtelemalla saa juuri sellaisen pinsan kuin haluaa. Näin myös ohjeita joissa pohja laitettiin täytteineen vielä uuniin, että juusto sulaa, mutta itse halusin pitää tämän jotenkin mahdollisimman kaukana pizzasta. Ehkä pinsani ei sitten ole aito ja alkuperäinen, mutta suosittelen silti kokeilemaan!

Gluteeniton pinsa kahdelle

4 dl vettä

2 tl kuivahiivaa

2 tl suolaa

2 tl sokeria

2 tl oliiviöljyä

2 valkosipulinkynttä

2 tl Provencalen yrttisekoitusta

n. 4,5-5 dl Virtasalmen Viljatuotteen vaaleaa jauhoseosta

Haluamiasi täytteitä

 

Lisää kuivahiiva kädenlämpöiseen veteen ja sekoita hyvin. Lisää , hienonnettu valkosipuli, yrttiseos, sokeri, suola sekä öljy, ja sekoita. Lisää jauhot osissa ja vaivaa tasaiseksi. Jaa taikina puoliksi ja muotoile kaksi ovaalinmallista pinsapohjaa. Ne saavat jäädä n. 2cm paksuisiksi. Peitä pelti kelmulla ja pyyhkeellä, ja anna kohota 1-2 tuntia. 

Painele kevyesti sormenpäillä pieniä kuoppia taikinaan. Levitä pinnalle esimerkiksi pestoa ja paista pohjia 200 asteessa 15 minuuttia. Täytä paistamisen jälkeen pinsapohjat haluamillasi täytteillä ja nauti!

Saako voida hyvin?

Nykyään yhä useammin, jos minulta kysytään mitä minulle kuuluu, vastaan, että pelkkää hyvää. Samalla sekunnilla koen syyllisyyttä siitä, että saako näin vastata. Saako voida hyvin?

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää ja halusin ottaa asian esille. Olen sairastanut keskivaikeaa masennus- ja ahdistuneisuushäiriötä parikymppisestä asti, ja vasta nyt voin aidosti sanoa, että minulle kuuluu hyvää. Päivittäin minua muistuttaa elämänilosta sängyn vierellä tämä mielialapilvi, jonka sain joululahjaksi kun muutin tähän asuntoon. Ensimmäisen vuoden se oli suu mutrullaan, kunnes eräänä joulukuisena päivänä viime vuonna käänsin sen ympäri. Eikä sitä sen jälkeen ole tarvinnut kääntää.

Näihin vuosiin on mahtunut paljon lääkekokeiluja, terapiayrityksiä, omaa itseinhoa ja parempia jaksoja. Vielä tänäänkin käytän mielialalääkkeitä, enkä ole niitä lopettamassa, mutta ne eivät yksin ole tuoneet minua tähän pisteeseen. Olen tehnyt itseni kanssa valtavan työn vuosien aikana, käsitellyt kipeitä asioita niin yön yksinäisyydessä kuin seurassakin. Terapiasta en ole koskaan kokenut sen suuremmin hyötyä, vaan omat keinoni ovat liittyneet kirjoittamiseen, asioiden hyväksymiseen ja itsemyötätuntoon. 

Silloin parikymppisenä minua pelotti poistua kotoa, koska olin varma, että lähin mahdollinen puu kaatuu päälle tai metrossa joku ampuu minut. On ollut kausia, jolloin olen vain halunnut maata x-asennossa keittiön lattialla välittämättä mistään tai kenestäkään. On ollut kausia, kun olen nukkunut, jottei tarvitse tuntea olevansa niin eloton. On ollut hetkiä, jolloin olen halunnut luovuttaa.

Mielenterveys ei ole yksiselitteinen käsite, enkä todellakaan tiedä, vaikka joku murtaisi minut taas heti huomenna. Mutta viimeisen vuoden aikana nämä lamakaudet ovat lyhentyneet, jopa hävinneet. Ennen puhuttiin viikoista tai kuukausista, nyt enää vain päivistä. Edelleen kova ahdistus lamauttaa minut, jos eteen tulee jokin hankala asia, johon en ole osannut varautua. Mutta pääsen sieltä pois aiempaa nopeammin, pystyn järkeistämään asiat itselleni. Pystyn luottamaan ajatukseen, että kaikki kyllä järjestyy.

Vuosien aikana olen ymmärtänyt, ettei ole hölmöjä selviytymiskeinoja - on vain selviytymiskeinoja. Itse esimerkiksi lievitän ahdistustani sillä, että yritän aina ajatella askeleen edelle. Minulla on aina ruokaa kaapissa niin, että selviän seuraavat kaksi viikkoa, jos on pakko. Huolehdin raha-asiat niin, ettei ne ahdista. Suunnittelen ja olen niskan päällä. Kunnes tulee jokin äkillinen, odottamaton tilanne. 

Ennen nuo tilanteet veivät minut alhon toiseen päähän. Luovuin kaikesta toivosta, ja olin varma, ettei mikään palaa ennalleen. Joskus sen saattoi laukaista jo pelkästään se, että valkoiset sukat oli pesty väripyykissä. Saatikka sitten ne tilanteet, kun oli oikeasti joku huonosti, joku oli kuollut tai muuta vastaavaa. 

En sano, että olen parantunut masennuksesta, enkä oikein tiedä uskonko siihen, että siitä voi ikinä parantua. Mutta haluan kertoa, että sen kanssa voi oppia elämään ja pärjäämään. Masennuksen kanssakin voi olla onnellinen eikä sen tarvitse määritellä kaikkea. Kyllä, minulla on diagnoosi, mutta olen niin paljon muutakin.

Itse löysin ison avun lusikkateoriasta, johon tutustuin viime talvena. Perusajatuksena on, että jokaisella ihmisellä on käytössä lusikoita eli voimavaroja. Terveellä, keskiverto aikuisella lusikoita voi olla lähes rajattomasti, mutta jos on jokin perussairaus, painii mielenterveys- tai päihdeongelmien kanssa tai on iäkkäämpi, niin niitä voimavaroja eli lusikoita on rajoitetummin. Jokainen päivän toiminto, kuten aamutoimet, ruokailu, kotityöt, opiskelu, harrastukset, liikunta, työt ja sosiaaliset suhteet kuluttavat eri määrän näitä lusikoita. Ja loppujen lopuksi, jos sinulla on vain se 12 lusikkaa päivää kohden, niin ei siinä ihan kauheasti jaksa.

Tämän ymmärtäminen ja sisäistäminen toi itselleni merkittävän eron arkeen. En enää yritä tehdä kaikkia kolmen lusikan vieviä toimia yhtenä päivänä ja toisaalta pidän myös päiviä, jolloin käytän vain pakolliset lusikat, eli aamutoimet ja ruokailun. Näiden avulla opin jäsentelemään voimavarojeni käyttämistä, mutta myös niiden rajaamista, että ei ole pakko suorittaa. Lisäksi nykyään olen hyvin paljon tarkempi unestani, koska tiedän, että perussairauteni vuoksi tarvitsen paljon enemmän unta palautuakseni kuin ihan tavallinen kanssaeläjä. Pitkän osan elämästäni olen häpeillyt sitä ja kokenut olevani laiska, mutta enää en altistu näille väitteille, vaan tiedän, että unen tarpeeni on todellinen.

Itsemyötätunto tai armollisuus itseä kohtaan on jotain, mitä olen työstänyt miehen kuolemasta asti. Vähitellen alan antamaan itselleni periksi ja ymmärrän, että olen juuri tämän kokoinen ja näköinen, enkä tule muuksi muuttumaan. Alan ymmärtää, että minun ei tarvitse kestää muilta ihmisiltä mitä vain eikä siinä ole mitään pahaa, että minulla on omia mielipiteitä ja näkemyksiä. Olen alkanut oppia mistä minä oikeasti pidän ja nautin, miettimättä mitä muut ajattelevat. Olen alkanut pukeutumaan niin kuin minä haluan enkä niin kuin oletan, että minun halutaan pukeutuvan. Ja ennen kaikkea, olen alkanut huolehtimaan itsestäni - huolehdin ihostani, yritän syödä hyvin ja olla onnellinen. Lopulta kuitenkin myös sen hyväksyminen on tärkeää, että joskus voi olla paha mieli, joskus voi epäonnistua. Kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Muista huolehtia itsestäsi, sillä sinä olet se tärkein. Ja jos et jaksa, apua saa ja pitää pyytää - kukaan ei ole täällä yksin.

Valkonauhatyö 120 vuotta

Viikonloppuna juhlittiin 120 -vuotiasta Valkonauhaliittoa. Olin mukana juhlassa, koska olen ollut paikallisyhdistyksen jäsen jo neljättä vuotta ja valkonauhatyö on lähellä sydäntäni. Juhlassa kuultiin puheita sekä kauniita musiikkiesityksiä, joista oma suosikkini oli ehdottomasti Finlandia-hymni säkkipillillä. En ole ehkä ikinä kuullut mitään niin mahtavaa!

Pukeuduin ihanan punaiseen mekkooni, ja sain ensimmäistä kertaa mahdollisuuden laittaa Valkonauhan rusetin rintaani. Itse löysin Valkonauhan koronan jälkeen, kun etsin maksutonta tekemistä Helsingissä. Heillä oli avointa kahvilatoimintaa, johon lähdin mukaan ja nykyään istun Helsingin Valkonauhan hallituksessa. Lauantaisessa Valkonauhaliiton juhlassa koin ääretöntä ylpeyttä siitä, että olen osana niin suurta historiaa. 

Valkonauhaliike syntyi Yhdysvalloissa 1870-luvulla naisten reaktiona yhteiskunnallisiin epäkohtiin sekä lasten ja naisten turvattomaan asemaan. Huolesta ja ahdingosta syntyi niin sanottu naisten ristiretki, jolloin naiset lähtivät marssien, laulaen ja rukoillen vastustamaan kapakoiden pitäjiä sekä alkoholin myyntiä. Liike toimikin alkuvuosina raittiusliikkeenä ja perusti päihteettömiä kahviloita, mutta he edistivät myös naisten äänioikeutta. Amerikkalainen WCTU tarjosi nimenomaan naisille väylän osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja politiikkaan aikana, jolloin naisten paikan katsottiin olevan vain kotona.

Toiminta laajeni nopeasti Yhdysvaltojen ulkopuolelle ja ensimmäinen kansainvälinen Valkonauhakokous järjestettiin vuonna 1891 Bostonissa. Vuonna 1896 liike rantautui Suomeen ja Turkuun perustettiin ensimmäinen Valkonauhayhdistys. Suomen Valkonauhaliiton perustamista alettiin organisoida syksyllä 1904, mutta Keisarillinen senaatti hyväksyi säännöt vasta Suurlakon jälkeen toukokuussa 1905. Historiasta muistamme, että Suomessa elettiin sortovuosia ja Venäjän keisari rajoitti monin tavoin kansalaistoimintaa. Se esti maassamme kansainvälisen järjestön toiminnan aloittamisen. 

Valkonauhan toiminta on aina perustunut kristilliseen arvopohjaan, ja ohjeena on ollut kultainen evankeliumi "tehkää toisille, niin kuin tahdotte itsellenne tehtävän". Liikkeen tunnuksena on alusta asti ollut äidinrakkaus, ja nimenomaan se, että äidinrakkaus ei rajoitu vain omaan kotiin vaan se kattaa koko yhteiskunnan. Alkuvuosina Suomessa valkonauhasisaret perustivat ympäri maata turvakoteja ja yömajoja naisille, lastenkoteja, tyttö- ja poikakoteja sekä aloitti nuorisokerhotoiminnan. Alkuaikoina toimintaan kuului myös eläinsuojelutyö. 

Liiton aloitteesta Suomeen saatiin myös ensimmäiset naispoliisit, jotka asemeltaan muistuttivat nykyajan sosiaalityöntekijöitä. Järjestön Valkonauha -lehti on ilmestynyt yhtäjaksoisesti vuodesta 1909. 

Valkonauhatyö muuttuu ja mukautuu aina yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Helsingin paikallisyhdistys, joka on perustettu samana vuonna kuin valtakunnallinen Suomen Valkonauhaliitto, aloitti toimintansa rautatielähetyksellä. Valkonauhan naiset olivat rautatieasemalla vastassa nuoria tyttöjä, jotka muuttivat maalta kaupunkiin. Valkonauhan avulla tytöt saivat asunnon ja kunniallisen työn aikana, jolloin prostituutio oli vallassa. 

Myöhemmin on perustettu asuntoloita nuorille naisille, jotka kamppailevat päihdeongelmien kanssa sekä tarjottu naisille mahdollisuus oppia kotitaloustöitä, joka taas mahdollisti paremmat työpaikat. Nykyään Valkonauhatyö on enemmän yksilöterapiaa, ryhmätoimintaa esimerkiksi eronneille tai päihdeongelmasta toipuville naisille, sekä avointa kahvilatoimintaa. Mutta kuka tietää mitä seuraavat 120 vuotta tuovat tullessaan. Me sopeudumme ja puutumme rohkeudella yhteiskunnan epäkohtiin, kohtaamme ihmiset lempeällä rakkaudella ja avoimin mielin. Me olemme yhteisö, yksi iso perhe ja loputon turva. 

Syyskuun Helsinki

Rakastan syyskuuta ja sen valoa. Matalalla leijailevaa aurinkoa ja aamuyön usvaa. Syyskuussa on jotain todella valokuvauksellista.

Nyt kun ei ole koiraa, on ollut pakko keksiä muita keinoja, jotta lähtisi työpäivien jälkeen hieman ulkoilemaan. Tämä syyskuu on ollut ihana lämmin ja niinpä olen kierrellyt pitkin Helsinkiä, ja valokuvannut. 

Välillä olen vain jäänyt hetkeksi johonkin kadunkulmaan, ja katsonut mitä kameraan tarttuu. En niinkään lähde kuvaamalla kuvaamaan, vaan katson kameran läpi ja kokeilen, mistä voisi tulla hyvä kuva. Olen yrittänyt opetella rajaamista ja lisäksi olen alkanut kuvaamaan yhä enemmän arkkitehtuuria. Tämän postauksen kuvat on otettu syyskuun aikana Helsingin Bulevardilta, Pasilan konepajalta sekä Lapinlahden sairaala-alueelta. 

Valokuvaus rentouttaa itseäni, samalla kun tulee nautittua raitista ilmaa ja syksyn punastaa posket. Kauniiden kuvien ei aina tarvitse olla sisällöltään kauniita - myös kameranlinssiin osunut öinen hämähäkin seitti saa aikaan aika kivan lopputuloksen.

Kolme minuuttia

Osallistuin tällä viikolla jälleen poetry slam -kisailuun ja tulin taas toiseksi! Olin kyllä yllättynyt, sillä tuomaristo oli selkeästi kriittisempi tällä kertaa.

Keskiviikkona visailtiin suosikkipaikassani eli Third Place -ravintolassa. Nyt syksyllä ei ole vielä alkanut säännöllisiä open mic -iltoja missään, joten tämä oli mukava yllätys. Olen kaivannut mikrofonin taakse, sillä siinä lavalla koen aina jotain niin käsittämätöntä rauhaa. Ne kolme minuuttia ovat vain ja ainoastaan minun, vaikka koko muu maailma räjähtäisi sillä välin ympäriltä. 

Tällä kertaa oli jotenkin vaikeampi valita illan runot, sillä en halunnut esittää samoja kuin viimeksi. Niinpä esitin kaksi uusinta runoani sekä yhden niiltä ajoilta, kun mieheni nukkui pois. Välillä luen aina itse vanhoja tekstejäni ja olen viime aikoina huomannut tyylini muuttuneen. Nykyään kirjoitan pidempiä ja enemmän puhekielisiä tekstejä. Pituuteen vaikuttaa ainakin tuo lavarunous - minusta on mukavampi esittää pidempiä runoja, ja myös puhekieli on itselleni luontevampaa siellä lavalla. Lisäksi olen alkanut kirjoittamaan jotenkin väkevämmin tai rehellisemmin. Ehkä siksi, että olen yrittänyt olla elämässäni viime aikoina paremmin läsnä erityisesti itselleni ja omalle hyvinvoinnilleni, tai ehkä siksi, että olen alkanut puhumaan siitä, miltä minusta oikeasti tuntuu, kiertelemättä. Tekstit sitten taas luonnollisesti elävät, muuttuvat ja kasvavat mukanani.

Mutta näillä kolmella runolla pääsin jälleen hopealle ja sain palkinnoksi Harri Hertellin runoteoksen sekä drinkkilipukkeen Third Placeen. Hyvä minä!

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Oletko sinä se pimeyden prinssi

vai valon soturi, 

En mä tiedä

Mä oon ainakin ihan tavallisen, lokeroituneen, 

tuulipukukansan kasvatti

Sussa ei oo mitään tavallista,

nimikin on outo,

se kielii vieraasta maasta ja ideologiasta

Kun taas mun nimi,

kenties maailman vanhin ja tavallisin

Jeesuksen mummollakin oli sama nimi

Mutta mun tuulipuku ei oo tavallinen,

se ei kahise vaan se kimaltaa

Mun on pitänyt itse liimata siihen 

jokaikinen timantti,

ja vaik välillä ne putoaa pois,

niin mä loistan silti

Sulla on outo nimi ja mulla epätavallinen tuulipuku 

ja tuulipukukansalla tuhatpäin

pellavapäisiä tuulikaappiorpoja, 

jotka odottaa isien saapuvan

Minä en odota  

Minä löysin sinut ja sinun oudon nimesi

enkä mä suostu enää pukeutumaan 

siihen kuolleen miehen takkiin

Sillä elävien on pysyttävä elävien maassa

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tää on mun elämän tähtihetkiä

Sä nukut ja mä katson 

sun nukkuvia kasvoja,

kuuntelen sun rauhallista tuhinaa

Sä tuoksut sulta ja parasta on 

kun aamulla se tuoksu on jäänyt mun lakanoihin

Tunnen sun sykkeen mun kädessä

ja kerron sulle kaiken

Mut on opetettu puhumaan tunteista

hillitysti ja hiljaa

siksi kerron sulle aina kaiken kun sä nukut

sydämestä sydämeen

ja mun olo helpottuu

sekunti sekunnilta

Tiedän, että kuulet,

koska vaikeimmassa kohdassa puristat mua kädestä 

On jo melkein aamuyö

ja mä vaan tuijotan sun nukkumista,

koska se on paras tapa latautua

Sun unesta siirtyy mulle voimaa

voimaa olla minä, voimaa uskoa huomiseen

ja kenties huomenna kerron sulle kaiken saman mitä nytkin

Mutta hei, nyt mun pitää nukkua

ja mä kuiskaan sulle ihan ääneen 

ne kolme pientä sanaa

Voitko mennä sohvalle

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Kuka nyt kertoo onko aamukahvi vielä kuumaa?

Kenelle soitan kaupasta, että paljonko maitoa olikaan jäljellä?

Kuka vastaa kysymyksiini ilman, että tunnen itseni tyhmäksi?

Kuka nyt maistaa chilin tulisuutta?

Tai kuka kertoo tykkäänkö jostain uudesta ruoasta?

Kenelle kerron kotiin tullessa kaikki ulkona tapahtuneet kommellukset?

Kenelle nyt kiukuttelen kun ahdistaa, on nälkä tai huono päivä?

Kuka sanoo minulle hyvää yötä, vaikka olisin juuri kiukutellut monta tuntia?

Kenen kanssa vietän kaikki juhlapyhät ja kissanristiäiset?

Kenelle puhun yöllä kun ei tule uni?

Tai kenet herätän kun luulen, että leivänpaahdin on tulessa?

Kenelle valitan tiskaamattomista tiskeistä?

Kenelle kerron kaiken mitä muut eivät tiedä?

Lautumia vasemmassa kädessä

Kuka rakastaa minua nyt?

Hieman parempi kinkkukiusaus

Arkiruoka tuntuu nykyään tuovan monelle päänvaivaa. Halutaan nopeaa ruokaa helposti, mutta samalla sen pitäisi olla ravintoarvoiltaan terveellinen ja makumaailman hipoa täydellisyyttä.

Itse olen sitä mieltä, että arkiruoka voi olla mitä vain. Joskus se on nakkikastiketta ja joskus jättikatkarapuja. Juhlallisemman ruoasta tekee se, että on ystäviä tai perhettä samassa pöydässä, on kaunis kattaus tai jaksaa muutoin panostaa esillepanoon. 

Tällä kertaa ajattelin kertoa teille arkiruoistani ja jakaa yhden uuden reseptin. Minulla on arjessa tietyt lemppariruoat, joita pyöritän, ja sitten on sellaisia helmiä, joita teen silloin tällöin. Yritän pysyttäytyä siinä, että enintään kerran kuussa käyn ulkona syömässä tai haen noutoruokaa, sillä se ei ole kovinkaan taloudellista.

Kokkailuistani riittää yleensä parille päivälle ja melko usein menee myös yksi annos pakastimeen. Olen äärettömän huono syömään samaa ruokaa kahta päivää pidempään, joten suosiolla aina pakastan loput. Pakkasannokset ovat käteviä kiireisinä päivinä, tai silloin, kun ei vaan yksinkertaisesti jaksa miettiä mitä kokkaisi. Eineksistä ainoat vakiotuotteet ruokapöydässäni ovat maksalaatikko, kalapuikot ja purkkihernekeitto. Välillä on myös päiviä, jolloin ei tee mieli syödä mitään ja sellaisina päiviniä annankin itselleni luvan syödä juuri sitä mikä menee alas. Vaikka sitten vain pelkkää jogurttia tai vanukkaita. 

Mutta tässäpä muutamia päivällisiä, jotka kuuluvat minun ruokaympyrääni. Nämäkin vaihtelevat sesongin mukaan - kesällä tykkään syödä eri asioita kuin talvella. Toivon, että saat tästä edes jotain ideoita omaan ruokailuusi!

- kanankoivet ja curryriisi

- makaronilaatikko

- kalapuikot, muusi ja kermaviilikastike

- smetanakala ja keitetyt perunat

- maksalaatikko

- tonnikala-feta pasta

- butter chicken ja linssidal riisillä

- lohikeitto

- thai-kookoscurry

- nakkikeitto

- hernekeitto

- itsetehty pizza

- erilaiset lihapadat

- lihapullat ja muusi

- herkkusienipasta

- uuniperunat täytteineen

- tortillat

- lasagne

- uunilohi ja lohkoperunat

- spagetti ja jauhelihakastike

Ja sitten se uusin tulokas, eli kinkkukiusaus. Se ei kuulu ollenkaan suosikkeihini, mutta jotenkin viime aikoina minun on tehnyt sitä kummallisesti mieli. En oikein pidä savun makuisesta kinkusta ja siksi valitsinkin kinkkusuikaleet, joissa ei ollut savuaromia. Siitä huolimatta en laittanut omaan kiusaukseeni koko 300 gramman pussia, koska ajatus ei tuntunut hyvältä. Yritin kehitellä sellaisen kinkkukiusausversion joka maistuisi, ja vaikka tämä olikin aika perunapainotteinen, niin oli se ihan hyvää. Ajattelin tämän jotenkin valkosipuli-kermaperunoiden kautta, enkä niinkään kiusauksena. Lisäksi tällaisten perunaruokien pitää mielestäni antaa muhia uunissa kunnolla, jotta siitä tulee pehmeää ja hyvää, ja lautasella pitää olla aina punajuurta jossakin muodossa. En tiedä jääkö tämä listalle pyörimään, mutta ainakin pakastimessa on nyt kaksi annosta odottelemassa. 

Hieman parempi kinkkukiusaus

1 kg peruna-sipulisekoitusta

300 g kinkkusuikaleita

1 prk creme fraichea

5 dl kermaa

3-5 valkosipulin kynttä

1 rkl dijonsinappia

suolaa, pippuria

Laita vuoan pohjalle puolet perunoista, sitten kerros kinkkua, pilkotut valkosipulit sekä loput perunat. Sekoita kerma, creme fraiche ja mausteet, ja kaada vuokaan. Paista 175 asteessa 1,5-2 tuntia. 

Tuleva journalisti?

Minulla on ollut hyvin pitkään unelma. Haluaisin olla journalisti, kirjoittaa lehteen - vähän niin kuin Sinkkuelämän Carrie. Tosin itse haluaisin kirjoittaa muustakin kuin seksistä.

Opiskelu ei ole ikinä ollut juttuni, mutta valitettavasti sitä edellytetään nykyään monessa asiassa. Ehkä jossakin vaiheessa päädyn opiskelemaan journalismia, mutta se ei ole ihan lähivuosien tavoitteena. Olen kuitenkin päässyt askeleen lähemmäs unelmaani, sillä tällä viikolla ilmestyi ihan oikea, paperinen lehti, jossa on kirjoituksiani oikein kaksin kappalein! Vaikka tämä lehti ei ole kovin suuressa levikissä, niin on se aika hienoa nähdä omaa tekstiä painetussa muodossa. Olin itse niin ylpeä tästä, että lähetin äidille ja papallekin lehdet välittömästi kun sain ne käsiini. 

Kyseessä on siis Valkonauha -lehti, joka on Valkonauhaliiton julkaisu ja pääset lukemaan lehden nettiversion tästä linkistä. Tällä kertaa tekstini käsittelivät Helsingin Valkonauhan Kohtaamiskahvila -toimintaa sekä lapsuuteni ruokamuistoja. Olen nykyään mukana toimituskunnassa, joten tekstejäni nähdään lehdessä toivottavasti tulevaisuudessakin!