K-18

Olin lauantaina Korkeasaaren k-18 tempauksessa, eli iltaa vietettiin vain aikuisten kesken. Tapahtumalla kerättiin varoja luonnonvaraisten manulien suojeluun.

Tuo "vain aikuistein ilta" oli ihan hauska idea, ja siellä oli mukavan rauhallista kierrellä, mutta muutoin illan teema jäi mielestäni hieman ontoksi. Kyllä siellä oli jokin drinkkipiste ja dj, mutta eipä ne oikein houkutelleet. Osallistuin suojelubingoon, jonka tuotot meni myös manuleille, kävin syömässä sekä kiertelin katselemassa eläimiä - varsinkin suosikkini eli karhut ja kamelit. 

Lähdin jo siinä kahdeksan maissa kotiin päin, mutta olikin niin kaunis syysilta, että jäin Kalasatamaan valokuvailemaan. Oli ihanan rentouttavaa vain kuljeskella rauhassa ja ottaa kuvia. Päädyin lopulta Mustikkamaan sillalle, joka on mielestäni aina yhtä valokuvauksellinen. 

Tapahtuma oli ideana ihan kiva, mutta oma valokuvausiltani oli parempi.

Kolmas paikka

Kerrankin minulla on tarjota teille menovinkki! Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan sydämeni pohjasta suosittelen tätä ravintolaa jokaiselle.

Löysin kesällä ihan puolivahingossa Helsingin Töölöstä ravintolan, joka mainosti, että heiltä saa myös gluteenitonta pastaa ja pizzettaa. Päätin kokeilla, koska minulla ei ollut mitään hävittävää - paitsi yhden pizzetan hinta. Ja nyt olen oikeasti käynyt siellä jo niin monesti, että tarjoilija muistaa minun olevan gluteeniton! Third Place on niin kuin kotiin menisi, olet aina tervetullut ja saat vatsan varmasti täyteen.

Ravintola Third Place sijaitsee Helsingin Arkadiankadulla ja se on itselleni nykyään kuin toinen olohuone. Kävin siellä kesälomalla lähes viikoittain, sillä rakastuin heidän mortadella pizzettaan. Italialaista mortadellamakkaraa, päärynää, hunajaa ja pistaasia, ah. Myös gluteeniton pasta on herkullista, ja jos minulla vain olisi varaa, niin söisin siellä vaikka joka päivä.

Ruoan lisäksi siellä järjestetään paljon kaikenlaista ohjelmaa, joista itse olen innostunut eniten visailutuokioista. Harrastimme miehen kanssa baarivisailua viikoittain, ja näiden visailuiltojen myötä olen ymmärtänyt kuinka paljon siitä oikeastaan silloin tykkäsinkään. Ehkä jossain vaiheessa palaan ihan Baaripähkinän pubivisojen pariin, mutta nyt toistaiseksi pysyttäydyn vielä näissä - ihan vain jo tuon pizzetankin vuoksi!

Aurinkokakku

Viime aikoina on ollut vähän stressiä, ja leipominen on itselleni mitä parhainta rentoutusta. Löysin TikTokista ihanan persikkakakun ohjeen ja päätin testata.

Tuoreet persikat ovat kesällä suurinta herkkuani. Viime kesänä tein yhtenään kauraisia uunipersikoita, mutta nyt ajattelin kokeilla niitä kakkuun. Persikka on sen verran mieto, että otin sen makupariksi herkullisia kotimaisia vadelmia ja mausteeksi kanelia.

Kakun ohje oli helppo - kaikki vain sekoitetaan keskenään. Ei siis tarvitse kaivaa sähkövatkaimia tai muitakaan laitteita kaapista, vaan riittää kun löydät taikinakulhon, mittavälineet ja leivontainspiraation. Tämän aurinkoisen kakun myötä siirtykäämme nautiskelemaan alkavasta syksystä!

Persikka-vadelma kakku (gluteeniton)

50 g voita

3 rkl öljyä

2 munaa

1,5 dl sokeria

0,5 dl fariinisokeria

0,75 dl jogurttia

4,75 dl Virtasalmen viljatuotteen vaaleaa jauhoseosta

1 tl leivinjauhetta

0,5 tl ruokasoodaa

1 tl kanelia

2 tl vaniljasokeria

3 tuoretta persikkaa

250g tuoreita vadelmia

Sekoita sulatettu voi, öljy, munat, jogurtti ja sokerit hyvin keskenään. Lisää loput aineet ja sekoita tasaiseksi. Kuori yksi persikka ja kuutioi se taikinan joukkoon. Lisää myös puolet vadelmista. Kaada seos voideltuun irtopohjavuokaan. Kuori loput persikat ja siivuta ne. Koristele kakku persikkasiivuin ja vadelmin haluamallasi tavalle. Ripota pinnalle vielä vähän fariinisokeria tai vaahterasiirappia. 

Paista kakkua 175 asteessa 40-50 minuuttia. Koristele tomusokerilla ja tarjoile vaniljakastikkeen kanssa.

Hyvää hääpäivää, rakas

En olisi 11 vuotta sitten uskonut, että tulen vielä joskus viettämään hääpäiviä hautausmaalla. Miehen kuolemasta tulee tänään kuluneeksi kaksi vuotta. Kävin ottamassa kesäkukat pois ja laitoin tilalle hopealankoja ja pallokrysanteemin, sekä istutin myös valkoisen syklaamin maahan, jonka joku oli sinne jättänyt. Haravoin nurmikon siistiksi ja olen edelleen varma, että mies arvostaisi tuota pinkkiä leikkiharavaa.

Kaksi vuotta on melko lyhyt aika tässä kaikessa kokonaisuudessa. Vuosi sitten kaikki tuntui vielä pahemmalta. Viime vuonna en pystynyt menemään festareille, sillä en voinut olla miettimättä olisiko minun pitänyt olla silloin se viimeinen viikonloppu miehen kanssa eikä yksin juhlimassa. Toisaalta, enhän minä voinut tietää. Tänä vuonna pääsin jo festareille asti, mutten vieläkään ihan saavuttanut sitä festarifiilistä. Ehkä ensi kesäksi onnistun pakenemaan tästä festarikahleestani?

Miehen kuolema oli elämäni kauheimpia asioita. Vielä kauheampaa asiasta teki kaikki ne riidat ja tulevat asumuserot, jotka siinä oli samaan aikaan meneillään. Koko elämä oli jo mullistunut, kunnes se kääntyi kokonaan ympäri. Miehen kuolema oli erittäin traumaattinen ja moni asia meni pieleen, ja aina tässä tämän päivän ympärillä nämä kaikki palaa mieleen kaatosateen lailla. Typerästi ajattelin jo olevani tälle jotenkin "immuuni", mutta kyllä alitajunta pitää huolen siitä, ettei uni tule ja stressihammasta kolottaa. Olen silti päässyt vuodessa paljon eteenpäin elämässäni, ja saanut kiinni siitä punaisesta langasta - itseni huolehtimisesta. Päivä päivältä minä paranen, sillä en voi jumiutua menneseen. Minulla on elämä elettävänä.

Haudalla on edelleen rauha. Siellä on rauhoittavaa käydä kuopimassa kukkapenkkiä, vaikka tänä kesänä olenkin jättänyt sen aika vähälle huomiolle. Olen silti yrittänyt olla syyllistämättä itseäni siitä, että minulla on vihdoin taas muuta elämää ja elämänhalua. Ei se hauta mihinkään sieltä katoa, vaikkaen siellä joka viikko kävisikään. 

Hyvää hääpäivää, rakas. Joskus me vielä kohdataan.

Sinä olet ihme, suuri sittenkin

Viime viikonloppuna oli tämän kesän ensimmäiset ja viimeiset fesrarit. Ostin jo tammikuussa kolmen päivän lipun Tapiola festivaaliin, kun ne olivat silloin hyvässä alennuksessa. Kesän alussa kaveri ilmoitti, että hän on valloittamassa sohvani festareiden ajaksi, joten kerrankin minulla oli juhlaseuraa!

Festareille pitää aina pukeutua kivasti ja minusta ainut oikea tapa on rymytä siellä se kolme päivää - säässä kuin säässä. Kolme päivää tarkoitti tietenkin kolmea eri asua. Ensimmäisenä päivänä eli torstaina oli vielä niin kesäistä, että menin ihan hameella ja punaisella topilla. Värjäsin myös hiukset festareita varten ja uusi kukkapanta sopi punaisiin hiuksiini kuin valettu. Asu tarvitsi kuitenkin vielä hieman väriä, joten ulkoilutin keltaista pikkulaukkuani ja kokonaisuuden viimeisteli lempparihuulipunani. 

Perjantaille halusin vähän vielä räväkämmän asun. Niinpä laitoin farkkusortsien alle verkkosukkahousut ja yläosaksi läpikuultavan mesh-paidan. Olen niin ylpeä itsestäni, kun viimeinkin minulla on rohkeutta pukeutua juuri niin kuin haluan. En ikinä menisi tällaisessa asussa mihinkään viralliseen tilaisuuteen tai töihin, mutta tällaiseen loppukesän juhlintaan se oli juuri oivallinen. Eikä se toisaalta tuntuisi näin mahtavalta, jos olisin uskaltanut jo nuorena säväyttää.

Perjantaina koristelin hiuksia glittersuihkeella, mutta se ei oikein kuvissa näy. Lauantain asu oli kaikista hillityin, ja yritin saada siihen vähän väriä kukkapannalla sekä värikkäällä kukkaseppeleellä, jonka kiedoin ranteeseen. Laittautuminen oli kuitenkin aivan turhaa, sillä alueelle päästyämme ilma oli niin kylmä ja sateinen, että oli parempi vain kääriytyä takkiin ja sadeviittaan. 

Artistikattaus Tapiola festivaaleilla on aina ihanan laaja, mutta toisaalta ärsyttää, kun osa esiintymisistä menee päällekkäin. Itselleni tärkein oli tietysti Juha Tapio, mutta näin myös Erika Vikmanin, Abreun, Sexmanen, Rähinä Specialin, Been, Elastisen, Pariisin Kevään, Arttu Wiskarin, Gasellien, Sannin sekä Kaija Koon esitykset. Tarkoitus oli nähdä vielä Pikku G, Skandaali ja JVG, mutta viimeisenä päivänä minulle iski niin kauhea migreeni, että jouduin lähtemään iltapäivällä jo kotiin. Kotiin päästyäni otin kolmen tunnin päikkärit - mikä ei ole minulle kyllä yhtään tyypillistä.

Kivaa oli, ja ensi vuonna uudestaan! 

"Sä alat vihdoin viimein käsittää

Ettet sä tarvii lupaa keneltäkään

Oot liian kaunis häpeemään

Etkä voi yhtään mitään menettää

Joten anna mennä

Joten anna mennä

Kaunis, rietas, onnellinen"

"Sinussa on valo sinussa on yö

Sinulla on sitkeä sydän joka lyö

Väsymättä kipinöitä tuuleen

Valaisemaan tietä pimeää

Sade tuli tulvana yli pysäkin

Sinä olet ihme suuri sittenkin

Sinulla on ilma ja kyky hengittää

Olkapäällä kyyhkynen vaikket sitä nää"

"Sul on turva, mihin aina palata

Sul on lupa olla rikki, poikki, paskana

Vaikkei ehkä järjesty tänään taikka huomenna

Kannan sulle valoo, jota seurata

Mä tiedän, että selvitään kaikesta

Maailmanlopun maisemista, kolhuista, konkursseista

Vaik sun mieli olis maassa ja paha olla

Mä lupaa että pidän kiinni enkä irrota

Vaik välillä tuntuu, et jaloissa palaa

Sä tuut ja osaat liekit sammuttaa

Ja vaikka sulle tulis seinä vastaan

Kai sä tiedä että tuun siitä läpi sun kaa"

Pakottamatta paras

Kyselin viikonloppuna Instagramin puolella, että kiinnostaisikö seuraajia kuulla syömisestä tai sen vaikeudesta. Kysely sai jättisuosion, joten päätin avata aihetta täällä vähän pidemmän kaavan mukaan. Haluaisin sanoa, että minulla on ARFID, mutta mitään virallista diagnoosia ei ole. 

Minulle on aina sanottu, että olen nirso. On tuputettu, kehotettu, pakotettukin. Tuon viimeisimmän vuoksi istun tässä nyt kirjoittamassa teille, joten älkää ikinä pakottako lapsia syömään. 

Meillä ei koskaan kotona tai mummulassa ollut pakko maistaa. Kaikkea oli tarjolla, kehotettiin maistelemaan, mutta edes lautaselle ei tarvinnut ottaa, jos ei jostakin tykännyt. Koulussa se sitten alkoi. Ykkös-kakkosella se oli vielä aika lievää, mutta kolmos-nelosella ne todelliset traumat taputeltiin sieluni syövereihin.

Oli pakko maistaa. Vastustin asiaa jo silloin ja vastustan ajatusta edelleen, koska se ei koskaan loppunut pelkkään maistamiseen. Mitä sitten on maistaminen? Mielestäni se on sitä, että ottaa inhokkiruokaa pienen haarukallisen suuhun tai äärimmäisessä tapauksessa edes maistaa kielenpäällä. Se on maistamista. Se ei ole maistamista, että lautasellasi on puolet sitä, mitä et pysty syömään ilman kyyneleitä tai oksennusta. Minulle kauheus oli aina salaatit ja tomaattilohkot. Nieleskelin ne maidon kanssa, mutta muistan myös kertoja, kun oksensin sekä muistan lukemattomia kertoja, kun olen istunut viimeisenä ruokasalissa nieleskelemässä. Ja voi että minä rakastin puuropäiviä, koska silloin sain syödä rauhassa!

Olen aina kuullut olevani nirso, koska maistaminen on minulle vielä nykyäänkin melko mahdotonta. Rakastin sitä, että mies aina maistoi uusia asioita ja kuvaili niitä minulle hyvin tarkasti. Sitten joko maistoin tai en, mutta minulla oli joku ns. sijaismaistaija. Aika pian hän oppi jo kertomaan, että "joo, et pidä tästä". Moni on sitä mieltä, että aikuisen ihmisen pitäisi pystyä laittamaan ruokaa suuhunsa tuosta noin vain, mutta voin kertoa, ettei se ole aivan niin yksinkertaista.

Ruokaan voi liittyä traumoja tai pelkoja. Ruoka voi saada ihmisen ahdistumaan, vaikka muiden mielestä se on ihan vain ruokaa. Olen nyt 36 -vuotias, ja vasta yli kolmekymppisenä maistoin ensimmäisen kerran parsakaalia. Kukkakaalia maistoin viime vuonna. Mutta tuoretta tomaattia, tai vihreää salaattia en tule enää ikinä laittamaan suuhuni, kiitos peruskoulun. Kun täytin 30, niin yritin tehdä listan, että maistaisin sen vuoden aikana kolmeakymmentä uutta asiaa. Lista kuitenkin alkoi ahdistamaan niin paljon, että melko pian luovuin siitä.

Minulle pahimpia ovat aina olleet vihannekset. Kaivoin lapsena kaikki sipulinpalat pois jauhelihakastikkeesta, leivälle kelpuutin vihanneksista vain kurkkua ja punaista paprikaa. Söin punajuuria, mansikoita, banaania, omenoita, päärynöitä, herneitä, vesimelonia, persikoita ja porkkanoita. Siinä oli kaikki vihannekset sekä hedelmät, mitkä hyväksyin, ja ihan hyvä ihminen minusta tuli silti. Nykyään lista on vähän laajentunut, muttei juurikaan.  

Olen pitänyt asian sisälläni vuosia, ja saanut kuulla olevani nirso tai lapsellinen. Mutta nyt kerron teille, etten ole. Olen vasta aikuisena ymmärtänyt, ettei kyse ole laisinkaan ruoan mausta vaan koostumuksesta. En kestä, jos suussa rapisee jotain, enkä tiedä mitä se on. En voisi ikinä vaikka haukata hampurilaista katsomatta, että mitä siellä on. Toisaalta, en söisi sosekeittoakaan, jos en tietäisi mitä siinä on, sillä lautasella olevat ruoat pitää pystyä tunnistamaan.  En siedä tomaattimurskaa, ainoastaan paseerattua. Salsassa ei saa olla paloja eikä jogurteissa. Kerran ostin jotain ihme pikkukurkkuja vihannesosastolta, mutten pystynyt syömään niitä, kun ne olivat rouskuvampia kuin tavallinen. Mustikat ja vadelmat menee uunin kautta tai soseutettuina. Tiettyjä asioita voin syödä vain itsetehtyinä, kuten kaalikääryleet. Näin varmistun siitä, mitä täytteessä on. Enkä voisi ikinä mennä ravintolaan, jossa on yllätysmenu.

Nyt olen jo päässyt sen verran eteenpäin, että siedän asioita samalla lautasella tai että ne koskevat ruokaani. Kunhan minun ei tarvitse laittaa niitä suuhuni. Rakastan myös tehdä ruokaa ja valokuvata sitä. Rakastan sitä, että ihmiset pitävät kokkailuistani, ja voin kyllä valmistaa mitä vaan, mutta tarvitsen sijaismaistajan. Vuosia tähän kaikkeen liittyii myös pelko syödä uusissa sosiaalisissa tilanteissa, mutta siitä olen jo melko hyvin päässyt irti.

Kenenkään ei ole pakko syödä mitään mitä ei halua. Ruoka on nautinto, mutta se on aiheuttanut elämässäni myös aika paljon päänvaivaa. Nykyään osaan jo elää asian kanssa ja olen oppinut keinoja, mutta sanotaanko, että noin kymmenen vuotta sitten asiat olivat aika solmussa.

Ja ei, en suostu olemaan nirso. Halutessani voin yrittää maistaa, kuitenkaan lupaamatta mitään, mutten enää ikinä pakolla. Muista, ettei sinunkaan tarvitse. 

Yksityiskohdilla kodikkaammaksi

Kesälomalla ehti vähän sisustaakin! Ei mitään suuria tai kalliita hankintoja, vaan juuri niitä pieniä yksityiskohtia, jotka tekevät tästä minun näköiseni kodin.

Ystävä kävi tällä viikolla maalaamassa ruokapöytäni, joten nyt se on taas valkoinen eikä vain kolhuinen. Samalla otin jo syyskynttilöitä vähän esille ja uudistetun pöydän kunniaksi ostin punaisia ruusuja. Muutamasti ostin kesälläkin leikkokukkia, mutta ei ne oikein menestyneet siinä kuumuudessa. Nyt onneksi voi taas alkaa ostamaan kimpun joka viikko - se on sellaista pientä arjen luksusta ja tuo itselleni ainakin hyvän mielen. 

Olohuoneeseen ostin uuden seinäkellon, kun vanha päätti pysähtyä. Se oli oikeastaan näyttänyt väärää aikaa jo pidempään patterien vaihdosta huolimatta, mutta jotenkin sitä oppi lukemaan, että mitä kello on. Sanoinkin aina, että tässä asunnossa vain on monia eri aikavyöhykkeitä! Uusi kello on marmorikuvioitu ja viisarit sekä numerot ovat kullan värisiä. Minulla alkoi viime syksynä tällainen marmorikausi, ja pienissä määrin se miellyttää silmääni aivan valtavasti. 

Edellisessä kodissa minulla oli parvekkeen ovessa kyltti, joka toivotti tervetulleeksi parvekkeelle. Mielestäni parveke on sellainen hieman oma osionsa, kuin mökki, joten on ihanaa, että sinnekin toivotetaan tervetulleeksi. Löysin tämän kyltin jo alkukeväällä Finnmarilta, mutta vasta heinäkuussa keksin kuinka saan sen oveen ripustettua. Kokeilin ensin kaksipuoleista teippiä ja vaikka mitä, mutta tämä naruvuritys on ollut oikein toimiva. Laitoin parvekkeelle tunnelmavalotkin jo heinäkuun puolella, kun illat alkoivat olla niin hämäriä. Tahtoisin löytää vielä sellaisia paperilyhtyjä koristeeksi parvekkeelle, sillä viimevuuotiset haalistuivat auringossa ihan käyttökelvottomiksi. Syksymmällä sitten laitan vielä lisää lyhtyjä ja kynttilöitä - ja tietysti callunoita.

Makkarin oveen löysin Clas Ohlsonilta tuollaisen naulakon vaatteille. Ostohetkellä ajatukseni oli, että laitan siihen iltaisin aina puolikäyttöiset vaatteet roikkumaan sen sijaan, että jättäisin ne sohvalle, mutta päädyinkin lopulta siihen, että laitan siihen aina kauden kauneimmat yksilöt esille. Tarvitsisin tuohon naulakkoon vielä jonkun kauniin henkarin ja sänkyyn keltaiset lakanat. Niistä haaveilen nyt.