Viimeinen kuukausi

Kesäkuun viimeinen päivä. Huomenna alkaa heinäkuu ja samalla viimeinen kuukausi tässä asunnossa. En tunne yhtään kaihoa tai kaipuuta, tunnen vain odottavaa iloa ja innostusta.

Olen pakannut jo lähes kaiken ja samalla pyyhkinyt kaappeja puhtaaksi. Kun on perussiisti ihminen, niin muuttaminen on aika helppoa, sillä ei tarvitse mitään sen suurempaa muuttosiivousta. Kaikki muu on oikeastaan pakattu, paitsi keittiön välttämättömyydet ja vaatehuone on helppo lopuksi vain vetää kestokasseihin.

Minulla alkaa parin viikon päästä kesäloma, enkä halua viettää sitä pakatessa. Siksipä minulla on kaikki valmiina kun heinäkuun viimeinen viikko koittaa ja saan avaimet uuteen kotiini. Odotan jo, että pääsen siivoamaan siellä ja vähän maalailemaan. Ajattelin laittaa saman tehosteseinävärin kuin täällä - vanha roosa. Makkarin iso seinä ja olohuoneesta ehkä kaksi seinää, sillä olen tykännyt tästä väristä kovasti ja se sopii sisustukseeni.

Olohuoneen kattolamppu pitää uusia, sillä nykyinen on sinne liian pieni. Lisäksi haluan uuden, pyöreän ruokapöydän. Vihdoin minulla on koti, jonne mahtuu pyöreä ruokapöytä! Sohvan eteen ehkä myös sohvapöytä, sellaistakaan minulla ei ole ikinä ollut. Lisäksi sinne mahtuu paljon lisää viherkasveja, enemmän tauluja ja verhojakin tarvitaan lisää. 

Kaikkea ei tietysti voi hankkia kerralla, mutta pala palata siitä rakentuu minulle täydellinen kotipesä. Klassinen, vähän vaaleanpunainen ja ennen kaikkea kodikas.

Muutto kotiin

 

Muutan ensi kuun vaihteessa takaisin Vuosaareen. Löysin aivan unelma-asunnon, allekirjoitin vuokrasopimuksen ja helpotus valtasi mieleni. Pääsen viimein kotiin.

Tässä asunnossa olen selvinnyt yhdestä kuolemasta ja kahdesta erosta, viettänyt kolme joulua ja odottanut kolmesti kevättä. Olen löytänyt itseni ja naiseuteni, oppinut arvostamaan elämää ja itseäni sellaisena kuin se on. Tässä asunnossa aloin elää omaa elämääni, ja nyt minun on aika mennä eteenpäin.

Tämä vaaleanpunainen kaksio on palvellut tarkoitustaan. Se tuli juuri siihen hetkeen, kun elämä oli päälaellaan. Opettelin elämään yksin, mutta tässä kodissa tein myös paljon kompromisseja. Tiesin alusta asti, etten jää tähän, joten tein tästä vain paikan, jossa viihdyn. En tehnyt tästä koskaan kotia. 

Olen kevään mittaan käynyt katsomassa useampia asuntoja, mutta kaikissa oli jokin puutos tai vika. Tämä kyseinen asunto pyöri Oikotien ilmoituksissa viikkoja, ennen kuin tartuin siihen. Se ei jotenkin herättänyt minussa mitään, mutta lopulta ajattelin, että käydään nyt katsomassa, ei se mitään maksa. Mutta kun astuin ovesta sisään, niin rakastuin! Kaikki se valo ja avaruus jota kaipasin oli niiden seinien sisällä. 

Uudessa kodissani on 72 neliötä, kolme huonetta, vaaleanpunainen parveke sekä vastaremontoitu keittiö ja kylppäri. Vaaleat laminaattilattiat, pihan täydeltä syreenejä ja asunnon täyttää ihana valoisuus. Siellä ei ole vaatehuonetta, vaikka se oli yksi kriteereistäni, mutta jostain oli pakko luopua. Siellä kuitenkin on reilusti täyskorkeita kaappeja ja mahdollisuus tilan puolesta myös lisäkaappeihin, jos tarvitsee. 

Parasta siinä asunnossa on, että ensimmäistä kertaa minulla tulee olemaan koti, jossa huonekalujen järjestystä voi halutessaan muuttaa. Tähän asti kaikissa asunnoissa on ollut niin ahdasta, että huonekalut ovat mahtuneet järkevästi vain yhdellä tavalla. Parasta on myös se, että kylpyhuoneessa on ikkuna ja merenrantaan kävelee viidessä minuutissa! 

Tämä nykyinen asunto oli välipysäkki, joka auttoi minut uuteen alkuun. Miehen kuoleman jälkeen tämä oli kuitenkin parasta mitä saattoi olla, ja vaikka se on joidenkin mielestä ehkä julmasti ajateltu, niin tiedättekö sanonnan "ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin". Miehen menetys oli yksi elämäni traumaattisimmista asioista, mutta samalla tämä kaikki on opettanut minulle paljon elämästä ja itsestäni. Nyt minä tiedän kuka minä olen ja mitä minä haluan. Enkä suostu enää kompromisseihin uudessa kodissani tai elämässäni. 

Yhden tavan otan silti tästä asunnosta mukaani. Aion huolehtia siitä, että jatkossakin minulla on aina tuoreita kukkia ruokapöydällä.

Kesäkoti

Tänä keväänä en jaksanut laittaa yhtään hyötykasvia kasvamaan, sillä päätin, etten laita parvekkeelle mitään. Ajattelin myös, että jos mieli muuttuu, niin aina voi ostaa valmiita taimia.

Mieli ei muuttunut, ja jossain kohtaa ajattelin jopa, etten laita edes yhden yhtä kesäkukkaa. Sain kuitenkin syntymäpäivälahjaksi hortensian ja se näytti niin kivalle, että päätin laittaa tasan yhden istutuksen. Rakastan tuota näkymää olohuoneesta parvekkeelle, joten on ihanaa, kun sieltä pilkottaa värikkäitä kukkia.

Parvekkeen pöytäryhmän siirsin aivan toiseen päähän ja parvekkeen toisesta puoliskosta tein Neposelle kesäkodin. Askartelin sen kompostikehikosta ja koiran vanhasta häkistä. Sieltä löytyy puun oksia, tunnelia, suojaa ja ennen kaikkea tilaa. Lisäksi asensin pesähäkin päälle aurinkosuojakankaan, joka antaa myös uv-suojaa.

Kuumimpina hellepäivininä otan pupun sisälle, sillä parvekkeella tulee silloin ihan sietämättömän kuuma. Muutoin Neponen on kyllä viihtynyt kesäkodissaan ja tömistää aina ihmiset pois kun olisi siivouksen aika. Sen mielestä siivous on täysin turhaa - kunhan vain voikukkia riittää, niin kaikki on hyvin! 

Elän itselleni

Rakastan työtäni ja työpaikkaani. Piste.

Silti tänä keväänä hain kouluun. Olen huomannut, että olen omimmillani ihmisten parissa, kuten tällä viikolla yhtenä päivänä, kun toimistolla oli tupa täynnä väkeä. Tai helmikuussa kun järjestin Bulevardilla sen runoillan. Minä kukoistan, kun saan olla ihmisten kanssa, vaikka kyllä mielestäni kukoistan tämän hetkisessä työssänikin (ja kyllä, suomalaisten pitäisi oppia kehumaan itseään, edes hieman). Teen työni kymppi plussana enkä hyväksy itseltäni vähempää. Minulla on aina uusia ideoita ja pää tulvii ajatuksia, miten meidän juttuja töissä voisi kehittää, miten voisin markkinoida paremmin.

Nautin kuvien ottamisesta, videoiden editoimisesta ja ylipäätään koko someprosessista. Mutta siitä puuttuu jotain. Olin ihan liekeissä marraskuussa apuvälinemessuilla, ihmisten keskellä ja siellä se ajatus alkoi kypsymään.

Minua on pidempään kiehtonut teologia, mutta yliopistomaailma ei houkuttele. Sitten yhtäkkiä tammikuussa se ajatus välähti päähäni - minusta tulee diakoni. Minulla on loputon halu auttaa ja olla mukana ihmisten elämässä, joten koen diakonin työn puhuttelevan itseäni, myös arvomaailmansa puolesta.

No ihan heti minusta ei diakonia tule, sillä jätin tämän kevään pääsykokeet välistä. Päätin, että työssä ja avoimen yliopiston kursseissa on nyt riittämiin. Mutta ken tietää, ehkä ensi keväänä pääsen sisään ja aloitan sen matkan. Tai sitten seuraavana keväänä, ei minulla ole kiire. 

Nyt kuitenkin olen erittäin tyytyväinen elämääni. Heinäkuiselle kolmen viikon kesälomalle en ole tehnyt mitään suunnitelmia, vaan aion nukkua jos nukuttaa ja nauraa jos naurattaa. Aion nauttia luonnon kauneudesta ja kesäilloista, kukkien tuoksusta ja metsän äänistä. Aion keskittyä omaan hyvinvointiini ja vähentää odotuksia sen suhteen, että Prinssi Hurmaava saapuisi elämääni. En luovu toivosta, mutta elän itselleni siihen asti kunnes hän löytää perille.