Uusi työ

Arvatkaapa mitä! Allekirjoitin tänään uuden työsopimuksen! Ensi viikolla aloitan osa-aikaisena media-assistenttina Hoivaklinikka Oy:llä.

Hoivaklinikka on henkilökohtaisten avustajien välitysfirma, ja sain kesän alussa idean hakea heille töihin. Lähetin avoimen ja intoa puhkuvan työhakemukseni, ja se kannatti, sillä tänään allekirjoitimme sopimukset. Aiempi työni on antanut minulle varmuutta ja kykyä luottaa omiin taitoihini. Nykyisessä työssä määräaikainen sopimus kuitenkin päättyy keväällä, ja teen sielläkin tunteja vain osa-aikaisesti, joten päätin yrittää hakea toista työtä siihen rinnalle. Lisäksi on hyvä, että on jo jotain kiikarissa, kun sopimus tulee päätökseen. 

Olen itse tiennyt tästä jo tovin, mutten halunnut julkistaa asiaa ennen kuin on nimet paperissa. Nyt kaikki on viimein virallista, ja näin ollen ensi viikolla kun kesäloma päättyy, niin alkaa sekä vanha että uusi työ. Olen niin innoissani! Sain tämän paikan aivan omilla ansioillani ja omilla taidoillani. Kannattaa heittäytyä ja antaa itsensä elämän vietäväksi - lopulta se palkitsee kyllä.

Ja tiedättekö mitä? Ensimmäistä kertaa koko aikuisiässä pystyin laittamaan asumistuen tauolle. Se se vasta on jotakin, sillä voin vihdoin avata säästötilin!

Vanhoilla kulmilla

Kävin tänään Vuosaaressa. En ollut käynyt siellä melkein kahteen vuoteen eli en sen jälkeen, kun muutin sieltä pois.

Asuimme siellä kymmenen vuotta. Kävin vanhan kerrostalon pihalla, kuljin puistossa, jossa kävimme koiran kanssa kävelyillä. Kiersin rannan ja pysähdyin pannukakulle kahvila Kampelaan. Se oli vakiopaikkani Vuosaaressa asuessa - meiltä käveli rantaan muutamassa minuutissa. Kävimme siellä paljon varsinkin kesäisin. Aamukahveilla, iltakahveilla ja itse yritin pitää parhaani mukaan huolta siitä, että gluteeniton pannari pysyy listalla.

Kaikki tuntui Vuosaaressa niin tutulta. Se suolaisen meren tuoksu, joka löi vasten kasvojani. Muistin missä kohdassa heitin miestä lumipallolla, ja missä opetin Taistolle temppuja. Kävelin ohi paikasta, jossa kävimme piknikeillä, ja sen baarin ohi, jossa harrastimme viimeisen vuoden pubivisailua. Puristin vasemman käden nyrkkiin ja tunsin, ettei vihkisormus enää ole siinä. 

Viime kesänä en ollut vielä valmis käymään Vuosaaressa, ja ohuesti harmittaa, ettei Taisto päässyt enää käymään tutuilla lenkkipoluilla. Poismuuttaessani ajattelin, etten ikinä palaa, mutta todellisuus on, että sinne minä kaipaan takaisin. Haluan takaisin kotiin.

Toiselle sijalle!

Olen tässä tämän vuoden puolella alkanut aktiivisemmin harrastamaan lavarunoutta, ja nyt eilen osallistuin ensimmäistä kertaa poetry slam -kisailuun.

Poetry slam on leikkimielinen kisa, jossa viisi tuomaria yleisöstä pisteyttää esityksiä. Kierroksia käydään kolme, ja jokaisella kierroksella puolet kilpailijoista putoaa pelistä pois. Itse tulin ensimmäisellä kierroksella ykköseksi, toisella ja kolmannella kierroksella toiseksi, eli koko kisassa sijotuin hopealle. Yhteensä meitä oli 12 kilpailijaa ja kisa käytiin aivan Helsingin keskustassa, Tavastian kesäterassilla.

Sääntöjä on vain muutama - jokaisen kilpailijan pitää tietysti esittää pelkästään omia tekstejä ja esitys ei saa kestää yli kolmea minuuttia, tai muuten tulee sanktiota pisteissä. Olen kerran aiemmin ollut katsomassa poetry slam -kisoja, ja tykkäsin kisan ideasta. Paikalla ei ole mitään arvovaltaista raatia, vaan tuomaristoon voi ilmoittautua kuka tahansa matti meikäläinen, ja näin ollen jokaisella on myös aivan oma näkemyksensä pisteiden ja arvioinnin suhteen. 

Lavarunous ja runous ylipäätään on kyllä vienyt sydämeni aivan täysin, ja tunnen aina aivan äärimmäistä rauhaa esiintyessäni. En voi vieläkään uskoa, että sijoituin toiseksi! Aivan uskomatonta ja olen niin kiitollinen ihmisille, jotka minua tähän kannustavat! En ole ikinä ollut hyvä missään tai kilpaillut mistään, joten on kiva saada arvostusta asiassa, jossa koen olevani hyvä.

Sijoitukseni ansaitsin näillä kolmella tekstillä.

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Jos oisin nyt raskaana
Tehtäis siitä ilmoitus sossuun
Wilmassa ois eka merkintä
Vaik ekaluokkaan on viel
sen seitsemän vuotta
Kannattaa varmaan ilmottaa myös
eläinsuojeluun

Jos oisin nyt raskaana
Sä kertoisit kuinka musta ei oo siihen
Ja sen jälkeen
Kertoisit kaikille muille
Kuinka musta ei oo siihen

Et tiputtaisin kuitenkin sen vauvan
Ihan niin kuin lapset ei ois
Kautta aikojen putoillu sängyistä
Tai kiipeilypuista
Ja ihan hyviä ihmisiä niistä tuli silti
Mut mä tiputtaisin mun vauvan
Kun se vahingossa potkasee jalkansa
Sektiohaavasta läpi

Mut voin kertoo
Et jos mä saisin nyt vauvan
Niin sä et näkis sitä ikinä
Suojellakseni
haalisin meidän ympärille
vaan hyviä ihmisiä

Ja jos mä saisin nyt vauvan
Ois se rakastetumpi ku ykskään
Siinä salissa syntyny

Odotetumpi, halutumpi, toivotumpi

Ja siit tulis kaunis, itsepäinen, kaunopuheinen

Siit tulis vahva
Vahvempi ku betoniseinä
Koska senkin pitäs joka päivä
todistaa kaikille
Et sen äiti
On ihan oikee äiti

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä ehtii paljon

matkalla sinun luo

Sammuneita sieluja,

syttymättömiä tähtiä

Silmiä, jotka loistavat,

huulia, joita ei enää hymyilytä

Vieressä kaksi vanhusta,

kertovat kuinka tässä 

ei ollut taloja silloin 60-luvulla

Vastapäätä mies ja moppi,

mies, joka joi litran piimää

ja nainen, jolla sylissään koko naapuruston murheet

Tässä ehtii paljon,

raiteet liikkuvat

Vajoan maiseman kauneuteen,

elän ja hengitän

Kyytiin nousee nuori mies,

ison sohvatyynyn kokoinen heliumpallo käsissään

Se on kirahvin mallinen

Siis pallo, ei mies

Tässä ehtii paljon,

matkalla sinun luo

Odotatko minua vielä

-----------------------------------------------------------------------------------------------------------

Halusin kirjoittaa rakkausrunon,

oikein sellaisen tahmaisen ja tarttuvan

Mutta te kaikki tiedätte jo rakkaudesta,

niin mitä siitä puhumaan

Jos puhutaankin sitten onnesta

Avoimen rehellisesti ja kiertelemättä

Onnea on olla haavoittuvainen ja 

itkeä sylissäsi

Onnea on, että olen sinulle kaunis ja ihana

Onnea on, että et vain vilkaise ja katso,

vaan koet minut kokonaan

Et pelkästään kuuntele ja hymähdä,

vaan kuulet, mitä kielelläni on kerrottavana

Maailmassa ei ole tarpeeksi vahvoja sanoja 

kuvailemaan sinua ja minua

Rakkaus on väkevää, sanotaan, 

mutta me olemme niin paljon enemmän

Intohimo on palavaa,

vaan sekin sanana 

tuntuu kanssasi laimealta

Onnea on herätä keskellä yötä 

kun suukotat otsaani 

vaikka kesken unien herättäminen ei ole kovin kohtealiasta

Onnea on, ettei tämän tarvitse olla rakkausruno, 

koska kerrankin minä riitän

Suomenlinna

Kävin viikonloppuna viettämässä kesäpäivää Suomenlinnassa. En ollut käynyt siellä vuosikausiin, sillä mukulakivien vuoksi siellä on vaikea liikkua. Aika kuitenkin kultaa muistot, ja päätin lähteä kokeilemaan löytyisikö sieltä reittejä ilman kiveyksiä.

Lauttamatka Kauppatorilta Suomenlinnaan ei kestä kauaa ja lautan kyytiin pääsee helposti myös pyörätuolilla. Merituuli oli ihanan raikas, ja vaikka päivä oli kuuma, niin saarella oli juuri sopiva. 

Minua ei kiinnosta Suomenlinnassa niinkään ne museot tai muut nähtävyydet, vaan enemminkin se luonto ja maisemat. Minusta siellä on ihanaa vain kävellä ympäriinsä ja valokuvata kaikkea kaunista. Kiertelin saarella siellä täällä, ja välillä palasin samoja hiekkateitä takaisin hetken matkaa, jotta sain välteltyä mukulakiviä mahdollisimman pitkään. Ihan tarkalleen en edes tiedä missä kaikkialla tuli pyörittyä, mutta menin ainakin kirjaston ja kirkon ohi, näin sukellusvene Vesikon ja lopulta päädyin herkuttelemaan cafe Valimon terassille. 

Nyt on Suomenlinna taas hetkeksi nähty. Siellä on kaunista, mutta ei se ole ikinä ollut
itselleni mikään pakollinen kesäperinne - eikä siitä tullut sellaista vieläkään.

Mä oon viimeinkin vapaa

"Osaan pitää puoliani nykyään

Aion pitää puheen ja maljan nostaa

Sille, et mun elämä on ilman sua parempaa

Hyvät juhlavieraat, nyt kuunnelkaa

Kun mä kerron teille miltä tuntuu olla vapaa

Mun rajoja ei ylitä kukaan

Ei enää koskaan kertaakaa

Ja kyl mä nään, et sua harmittaa

Ku mä oon viimeinkin vapaa"

Bee - Maljapuhe

Tämä kappale löysi tässä taannoin tiensä soittolistalleni, ja herätti minussa ajatuksia. Ymmärsin, että viimein olen vapaa. En tarkoita ketään henkilöä, vaan ehkä enemmänkin itseäni, kaikkia odotuksia ja ihmisten mielipiteitä. Olen viimein vapaa tekemään mitä haluan, ajattelemaan ja sanomaan mitä haluan. Olen vapaa olemaan minä.

Olen tehnyt tätä matkaa nyt 36 vuotta. Aina ollut sidottuna johonkin tai jonnekin. Aina yrittänyt täyttää kenkiä, jotka on jalkaani väkisin laitettu. Olen aina pyrkinyt mukautumaan ja muovautumaan haluntunlaiseksi. Ironisinta ehkä on se, että minulle on aina sanottu kuinka vahva olen. En oikeasti ole ollut, vaan hyvinkin hauras, mutta olen ottanut sen roolin, koska minusta tuntui, että minun odotetaan olevan vahva. Vasta nyt voin sanoa olevani. Seison omalla tontillani ja hoidan sen, tuli vastaan mitä tahansa. En ole ikinä ollut luovuttaja, mutta vasta nyt olen vahva. 

Vaikka viime talvena ollut parisuhde oli erittäin lyhyt, oli se itselleni sitäkin merkityksellisempi. Sain siitä niin paljon irti ja opin itsestäni niin paljon uutta, että kaikkea on vaikea edes selittää. Minua kehuttiin ja arvostettiin pyyteettömästi. Minuun uskottiin. Ja mikä tärkeintä, sain itkeä tuntematta olevani heikko. Opin päästämään irti kontrollin tarpeesta, joka liittyy tunteisiin ja sain luvan tuntea aivan kaikki tunteet. Vaikka emme enää seurustele, on hän pysyvä osa elämääni. En usko siihen, että asiat tapahtuvat sattumalta, joten varmasti sillä on jokin merkitys, että tulimme toistemme elämään. Ehkä mies lähetti hänet turvaamaan elämääni, en tiedä, mutta toistemme riesoiksi aiomme ainakin jäädä.

Ja olen huomannut, kun olen avannut itseni elämälle, niin myös niitä hyviä asioita on alkanut tapahtumaan. Kun on avoin mahdollisuuksille, niin on voi saavuttaa asioita. Minä uskon minuun ja ystäväni uskoo minuun. Ja se riittää. Yksi hyvä ystävä on lopulta aina parempi kuin 100 piittaamatonta, ja pakko myöntää, että miehen kuoleman jälkeen olen tiputtanut elämästäni ihmisiä, jotka vain ottavat, mutta eivät anna mitään. Nyt minulla on ympärillä kourallinen ihmisiä, mutta tiedän, että meillä kaikilla on molemminpuolinen kunnioitus. 

Olen vapaa myös sen kannalta, että parina viime vuonna minulla on ollut aivan täydelliset avustajat. Juuri sellaiset ihmiset kuin minä tarvitsen, sellaiset, jotka tekevät arjestani turvallista ja mahdollistavat kaikki päähänpistoni. Olen huomannut, että minusta on tullut tarkempi sen suhteen, että kenet otan palkkalistoilleni, eikä siinä ole mielestäni mitään väärää. Olen vain tullut tietoisemmaksi siitä, millaiset ihmiset täydentävät elämääni. 

Minusta on mihin vain. Enkä suostu enää uskomaan mitään muuta. 

Ei lisättyä sokeria

Kokeilin tuossa alkukesällä uutta reseptiä, ja nyt viikonloppuna innostuin leipomaan uudelleen. 

Kyseessä on siis suklaa-banaanikaurakeksit, joihin ei ole lisätty ollenkaan sokeria. Paitsi itse lisäsin kyllä hieman vaniljasokeria. Nämä sopii siis hyvin kahvipöytään, välipalaksi, tai kuten itse teen, napostelen näitä aamupalaksi aamukahvin kanssa. Helppoja ja herkullisia, mutta miksi tyytyä valmiiseen reseptiin, kun sitä voi itse vähän muokata.

Ensimmäisellä kerralla lisäsin taikinaan maapähkinävoita, koska maapähkinä, suklaa ja banaani on täydellinen yhdistelmä. Viikonloppuna sain kuitenkin idean kokeilla samaisia keksejä kookoshiutaleilla - ja sehän toimi! Tein taikinasta ns. pohjan, jonka jälkeen sekoitin puolikkaaseen maapähkinävoita ja toiseen puolikkaaseen kookoshiutaleita.

Nämä kannattaa muotoilla pellillä juuri sellaiseksi kuin haluaa, sillä ne eivät muuta uunissa muotoaan. Olen miettinyt tuota leivinjauheen funktiota, mutta silti laittanut sitä, kun alkuperäisessä ohjeessa oli. Suklaahoput voi halutessaan korvata vaikka rouhituilla pähkinöillä tai kuivatuilla marjoilla. 

Suklaa-banaanikaurakeksit 20kpl

3 kypsää banaania

50 g voita

2 dl kaurahiutaleita

1 dl Virtasalmen vaaleaa glut. jauhoseosta

2 tl leivinjauhetta

100 g tummasuklaahippuja

(2 tl vaniljasokeria)

Lisäksi 

1 rkl maapähkinävoita

1 dl kookoshiutaleita

Muussaa banaanit ja sulata rasva. Sekoita ainekset yhteen ja jaa taikina puoliksi. Lisää toiseen puolikkaaseen maapähkinävoita ja toiseen kookoshiutaleet. Sekoita kumpikin tasaiseksi. Tee pellille kasoja ja painele ne lusikalla kekseiksi. Ei kovin ohueksi. Kookosversioihin laitoin vielä pinnalle hieman koristeeksi kookoshiutaleita.  Paista 175 asteessa 15-20 minuuttia.

20 vuotta sitten

Tänä syksynä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun muutin pois kotoa. Lähdin maailmalle heti 16 vuotiaana peruskoulun jälkeen ja muutaman mutkan kautta päädyin lopulta Helsinkiin. Aloitin opinnot ammattikoulussa, opettelin elämään omaa elämää ja luomaan uusia ihmissuhteita. Opettelin hoitamaan Kelan hakemukset ja omat raha-asiat sekä opettelin arkea avustajien kanssa, sillä siihen asti oli ollut vain äiti. Olin oikeastaan aika tyhjän päällä, ja vieraana vieraassa ympäristössä, mutta ei se menoa haitannut.

Osa vanhoista kuvista on hävinnyt ja nuorena minulla oli myös vaihe, jolloin en liiemmin viihtynyt kameran toisella puolella. 18 vuotta täytettyäni menin heti ottamaan huulilävistyksen, ja se on myös sitä aikaa, josta alkaa olemaan jo kuviakin. 

Helsingissä asuin ensin puolisen vuotta Katajannokalla, sieltä muutin Lauttasaareen ja viisi vuotta siellä asuttuani muutin miehen kanssa saman katon alle Vuosaareen. Ensimmäinen oikea kotini oli mielestäni Lauttasaaressa, koska sinne ehdin oikeasti kotiutua. Minulla oli 52 neliöinen kaksio ja muistan vielä, että vuokra oli silloin 750 euroa. Jo silloin asuin pupujen kanssa, ja parhaimmillaan tuossa kaksiossa oli kolme pupua yhtä aikaa! 

Opintojen ohella aloin pitämään ensimmäistä blogiani, jonka perustin oikeastaan ystävääni varten, joka muutti silloin Australiaan. Halusin, että hänellä on jokin väylä, josta hän voi nähdä tekemisiäni, ja innostuin tästä hommasta näköjään vähän enemmänkin. Lisäksi opettelin tekemään mitä erikoisempia kynsiä ja vielä nykyäänkin kynteni ovat aina laitetut. 

Vaikka nuoruuden sanotaan oleva parasta aikaa, niin kyllä itse koen, että olen juuri nyt siellä missä pitääkin. Löysin itseni ja oman ääneni vasta kolmenkympin tällä puolen, uskallan tuoda ilmi mielipiteitäni enkä ole niin vietävissä. Olen paljon tasapainoisempi, ehkä jopa onnellisempi kuin aiemmin.

On vaikea uskoa, että tuosta kaikesta on jo kaksikymmentä vuotta. Muistan kuin eilisen, kun äiti ja isä toivat minut kaupunkiin ja äiti kysyi, että jos hän jäisi yöksi. Sanoin, että et varmasti jää, ja sinne minä jäin, yksin suureen kaupunkiin täynnä tarmoa ja elämännälkää. Aika hyvin olen mielestäni luovinut kaikki nämä vuodet, vai mitä sanot?

Sitten opintojen ja muun jälkeen kuvioihin tuli poikaystävä, joka muuttui kihlatuksi ja lopulta aviomieheksi. Veitimme yhdessä 12 tapahtumarikasta vuotta matkustellen, kokkaillen, riidellen, nauraen ja itkien. Teimme, elimme ja olimme yhdessä joka päivä. Elämäni koki mullistuksen 2023 syksyllä, kun mieheki yllättäen menehtyi ja olinkin taas yksin täällä suuressa kaupungissa. En ehkä niin täynnä tarmoa tai odotuksia, kuin silloin nuorena, mutta sitäkin kovemmin valmis taistelemaan omasta elämästä ja sen pysyvyydestä. Tiesin, että minun oli jatkettava ja jaksettava. 

Nyt, melkein kaksi vuotta miehen kuoleman jälkeen, olen löytänyt rauhan. Uskon, että asiat tapahtuvat syystä, ja sille on jokin syy, miksi minä olen yhä täällä. Elämä lipuu eteenpäin ja minä siinä mukana. Tulee uusia ihmisiä, uusia kohtaamisia. Tulee uusia tarinoita, joita kertoa seuraavan 20 vuoden päästä. 

Ei ole väliä mitä kantaa, vaan miten kantaa

Joskus vuosia, vuosia sitten eräs viisas nainen opetti minulle, että "ei ole väliä mitä kantaa, vaan miten kantaa". Ja tiedättekö, se on todellakin totta. Viime aikoina, kun olen lakannut mollaamasta itseäni, hyväksynyt ulkomuotoni ja kantanut itseni ylpeydellä, niin olen saanut "olet kaunis" -kommentteja enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja mikä parasta - olen uskonut ne.

Minä olen kaunis. Sinäkin olet kaunis. Eikä sillä ole mitään tekemistä painon, hiusten värin, ripsien pituuden tai minkään muunkaan kanssa. Pääasia on siinä, miten kannat itsesi. Valovoimaisuus lähtee sisältä. Olen oivaltanut, etten elämässäni tule koskaan saamaan mitään muuta kroppaa kuin tämän mikä minulla jo on. Se on hieman pyöreä ja pehmeä, mutta mitä sitten. Se on kuitenkin juuri minun, ja minulla on velvollisuus olla parjaamatta sitä. Minulla on oikeus pukea se kauniisiin vaatteisiin ja kertoa itselleni, että tänäänkin sinä näytät hyvältä.

Ja minulla on myös oikeus olla ylpeä asioista mitä teen. Esimerkiksi runoistani. Minä osaan, minä pystyn. Minä riitän. Muutos ei tietenkään tapahdu yhdessä yössä, enkä ole yksin näihin ajatuksiin päätynyt. Mutta kun on ihmisiä, jotka uskovat sinuun, niin lopulta on pakko alkaa uskoa itsekin.

Tämä kesä on kyllä ollut sääolojen puolesta varsin poikkeuksellinen. Olen vasta yhtenä päivänä päässyt käyttämään kesämekkoa, ja silloinkin meinasi tulla kylmä. Siksi tämänkertainen asu sisältääkin takin, vaikka onkin olemukseltaan kesäinen. 

Olen vasta nyt viime vuosina alkanut syttyä shortseille ja tänä kesänä tavoitteenani olisi löytää farkkushortsit. Niitä etsiessä löysin kuitenkin toiset, jo kauan kaivatut shortsit mustien kaveriksi, eli metsänvihreät shortsit. Nämä sopivat ihanasti mustien, kuviollisten sukkahousujen kanssa.

Yhdistin asuun mustan yläosan ja koska ulkona oli viileää, niin mukaan pääsi myös toinen uusi suosikkini - kukallinen farkkutakki. Vielä vuosi sitten en olisi voinut kuvitellakaan omistavani sinistä farkkutakkia, mutta siinä se nyt on ja minä rakastan sitä! Se on ollut ehdottomasti tämän kesän käytetyin vaate, koska ulkona on kokoajan niin viileää.

Asun viimeisteli tottakai luottoasusteeni, eli jättimäinen kukkahuivi. Viihdyn tässä kokonaisuudessa ja se on hyvin minua itseäni. Siisti ja asiallinen, mutta samalla rento ja rempseä.

Farkkutakki: SheinCurve

Shortsit: Zalando/Kaffe

Sukkahousut: Lindex

Kengät: Zalando/Anna Field

Huivi: kirpparilta