20 vuotta sitten

Tänä syksynä tulee kuluneeksi 20 vuotta siitä, kun muutin pois kotoa. Lähdin maailmalle heti 16 vuotiaana peruskoulun jälkeen ja muutaman mutkan kautta päädyin lopulta Helsinkiin. Aloitin opinnot ammattikoulussa, opettelin elämään omaa elämää ja luomaan uusia ihmissuhteita. Opettelin hoitamaan Kelan hakemukset ja omat raha-asiat sekä opettelin arkea avustajien kanssa, sillä siihen asti oli ollut vain äiti. Olin oikeastaan aika tyhjän päällä, ja vieraana vieraassa ympäristössä, mutta ei se menoa haitannut.

Osa vanhoista kuvista on hävinnyt ja nuorena minulla oli myös vaihe, jolloin en liiemmin viihtynyt kameran toisella puolella. 18 vuotta täytettyäni menin heti ottamaan huulilävistyksen, ja se on myös sitä aikaa, josta alkaa olemaan jo kuviakin. 

Helsingissä asuin ensin puolisen vuotta Katajannokalla, sieltä muutin Lauttasaareen ja viisi vuotta siellä asuttuani muutin miehen kanssa saman katon alle Vuosaareen. Ensimmäinen oikea kotini oli mielestäni Lauttasaaressa, koska sinne ehdin oikeasti kotiutua. Minulla oli 52 neliöinen kaksio ja muistan vielä, että vuokra oli silloin 750 euroa. Jo silloin asuin pupujen kanssa, ja parhaimmillaan tuossa kaksiossa oli kolme pupua yhtä aikaa! 

Opintojen ohella aloin pitämään ensimmäistä blogiani, jonka perustin oikeastaan ystävääni varten, joka muutti silloin Australiaan. Halusin, että hänellä on jokin väylä, josta hän voi nähdä tekemisiäni, ja innostuin tästä hommasta näköjään vähän enemmänkin. Lisäksi opettelin tekemään mitä erikoisempia kynsiä ja vielä nykyäänkin kynteni ovat aina laitetut. 

Vaikka nuoruuden sanotaan oleva parasta aikaa, niin kyllä itse koen, että olen juuri nyt siellä missä pitääkin. Löysin itseni ja oman ääneni vasta kolmenkympin tällä puolen, uskallan tuoda ilmi mielipiteitäni enkä ole niin vietävissä. Olen paljon tasapainoisempi, ehkä jopa onnellisempi kuin aiemmin.

On vaikea uskoa, että tuosta kaikesta on jo kaksikymmentä vuotta. Muistan kuin eilisen, kun äiti ja isä toivat minut kaupunkiin ja äiti kysyi, että jos hän jäisi yöksi. Sanoin, että et varmasti jää, ja sinne minä jäin, yksin suureen kaupunkiin täynnä tarmoa ja elämännälkää. Aika hyvin olen mielestäni luovinut kaikki nämä vuodet, vai mitä sanot?

Sitten opintojen ja muun jälkeen kuvioihin tuli poikaystävä, joka muuttui kihlatuksi ja lopulta aviomieheksi. Veitimme yhdessä 12 tapahtumarikasta vuotta matkustellen, kokkaillen, riidellen, nauraen ja itkien. Teimme, elimme ja olimme yhdessä joka päivä. Elämäni koki mullistuksen 2023 syksyllä, kun mieheki yllättäen menehtyi ja olinkin taas yksin täällä suuressa kaupungissa. En ehkä niin täynnä tarmoa tai odotuksia, kuin silloin nuorena, mutta sitäkin kovemmin valmis taistelemaan omasta elämästä ja sen pysyvyydestä. Tiesin, että minun oli jatkettava ja jaksettava. 

Nyt, melkein kaksi vuotta miehen kuoleman jälkeen, olen löytänyt rauhan. Uskon, että asiat tapahtuvat syystä, ja sille on jokin syy, miksi minä olen yhä täällä. Elämä lipuu eteenpäin ja minä siinä mukana. Tulee uusia ihmisiä, uusia kohtaamisia. Tulee uusia tarinoita, joita kertoa seuraavan 20 vuoden päästä.