maanantai 26. heinäkuuta 2021

Anna sen soida!




Takana on ehkäpä tämän kesän parhaat kolme päivää. Päätä särkee ja sielua väsyttää, mutta oli se sen arvoista. Otin siis kolmen päivän irtioton Tikkurila Festivaaleilla, kuunnellen musiikin ilosanomaa ja nauttien kesästä. Liput oli viime kesälle, mutta koska mitään ei järjestetty, niin kaikki huvi siirtyi tälle vuodelle. Ihmisistä kyllä huomasi, että on jäänyt yksi kesä välistä. Festarikansa oli kertakaikkisen lumoutunut ja eläväinen - ehkä jopa enemmän kuin aiemmin.

Olin ostanut lipun 2019 syksyllä Stockmannin hulluilta päiviltä. Siitä asti olen odottanut tätä tajunnanräjäyttävää viikonloppua enkä voinut uskoa todeksi, kun porteista viimein pääsi sisään. Torstaina havahduin kesken juhlinnan miettimään, että onko minulla nyt tarpeeksi hauskaa. Tästä on maksettu ja tätä on odotettu, pitäisikö tuntua jotenkin erilaiselta. Perjantaina kuitenkin jätin ennakko-odotukset ja onnistumispaineet kotiin, sillä ei festareita voi suorittaa. Ei vaikka niitä olisi odottanut kuinka kauan.

















Huomasin itsessäni myös muutoksen siinä, että millainen festarikävijä minusta on tullut. Yhtäkkiä olen yli kolmekymppinen, pukeudun sen mukaisesti enkä jokaisen artistin kohdalla ryntää eturiviin. Minusta on tullut aikuinen. Juominen ei ole ikinä ollut minulle se festareiden tärkein juttu, niin kuin ei tänäkään vuonna, mutta tällä kertaa kuitenkin tunnelma ja seura meni yllättäen artistienkin edelle. 

Pidän Tikkurila Festareiden alueesta, sillä se on mukavan pieni eikä siellä voi eksyä. Siellä ei hukkaa kaveria, vaikka menisi eri suuntiin ja se on jo hieman sellainen kotoisa paikka. Asiat olivat samoilla paikoilla kuin viime kerrallakin, joten se oli vähän kuin kotiin tulisi. Festareilta odotin eniten Sannia, Ellinooraa, Lauri Tähkää ja Olavi Uusivirtaa. He kaikki täyttivät odotukseni, mutta yllättäjiäkin löytyi. Näin ensi kertaa livenä Vesalan, joka oli erittäin hyvä ja Arttu Wiskari puolestaan viihdytti hauskuudellaan. Parasta tässä viikonlopussa ei kuitenkaan ollut artistit, vaan uudet ihmiset ja kohtaamiset. Sain tältä matkalta mukaani paljon rakkautta, iloa, naururyppyjä ja toivottavasti ystäviä elämänmittaiselle matkalle. Ehkä tämäkin on sitä aikuisuutta.

Tähän loppuun on pakko lainata Elastisen perjantaisia sanoja, sillä en löydä osuvampaa ilmaisua itsestäni. Se kiteyttää kaiken oleellisen.

"Vaik' mikä pandemia tulis, älä enää pysäytä musiikkii!"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti