Olin eilen Juha Tapion konsertissa. Ja kyllä, tällä kertaa se oli oli konsertti, ei keikka, sillä kyseessä oli Elämänviivat -kiertue, jossa oli paikalla vain mies ja kitara. Riisuttu, koskettava ja niin erilainen elämys kuin festarikeikat.
Tämä oli ensimmäinen Juhiksen keikka sitten miehen kuoleman. Yleensä Juha Tapion livevedot luovat minuun elämänhalua ja paloa, mutta eilen sain osakseni ahdistusta, surua ja vuodattamattomia kyyneleitä. Aina aiemmin olen laitellut miehellä viestiä ja kuvia keikoilta, tai missä ikinä olinkin. Kotiin tullessa kerroin illan parhaat jutut ja söimme yhdessä iltapalaa. Nyt tulin tyhjään kotiin enkä voinut laittaa kenellekään viestiä.
Juha Tapion musiikki on kantanut minua läpi elämän, niin myös tämän suruajan kohdalla. Olen saanut siitä valtavasti lohtua ja voimaa, vaikkakin aika moni laulu on saanut uuden merkityksen. Sinä yönä kun mies kuoli ja nousin taksiin lähteäkseni sairaalasta kotiin, alkoi radiosta Juhiksen Älä lähde vielä pois. Vajosin lohduttomiin kyyneliin enkä voinut sen jälkeen pitkään aikaan kuunnella tuota laulua kotona. Hautajaispäivän kukkavihkoon lainasin Rakastettu -laulun kertosäettä, sillä omia sanoja ei ollut. Joskus iltaisin laitan Juhiksen soittolistan soimaan, jos uni ei tule.
Toivon, että saan Juhiksen musiikkiin ja keikkakohtaamisiin jossain vaiheessa sen ilon takaisin. Mutta eilen tuntui liian vaikealta ja hetkittäin olin jo pakenemassa pois paikalta. Purin hammasta ja jäin. Purin hammasta ja pidätin kyyneleitä.
"Monta syytä jatkaa vielä
kaartuvalla hiekkatiellä
Monta syytä kulkee elävien maassa
en tohdi pyytää, mutta kuulla
tahtoisin sen jonkun suulla
me tarvitaan sua täällä elävien maassa"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti