Tällä viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun mieheni mehentyi. Kulunut vuosi on ollut melkoinen, niin hyvässä kuin pahassa. On ollut epätoivon pohjia ja uuden riemun löytämistä, mutta se tasapainoittelu niiden kahden välillä onkin ollut se vaikein osuus.
Kaipaan miestäni. Kaipaan niitä yhteisiä keskusteluja ja sitä, ettei tarvinnut olla yksin. Tosina hetkinä rakastan häntä, joinain hetkinä vihaan. Välillä itken itseni surusta uneen, toisinaan herään ahdistaviin uniin. Tunteiden koko kirjo on mahtunut tähän menetykseen, eikä se kaipuu kai milloinkaan helpota.
En unohda koskaan. Sain niin paljon ja pystyin toivottavasti myös antamaan saman määrän takaisin. Nykyään vieläkin tuntuu epätodelliselta, että tuo ihminen on ollut olemassa. Katson valokuvia ja mietin, että kuvittelinko sittenkin vain kaiken. Onneksi kuvat todistavat, etten ole tulossa hulluksi.
Puhun arjessani paljon miehestä ja mietin mitä hän tekisi tai sanoisi juuri nyt. Mietin kuinka uusi elämä eri asunnoissa olisi sujunut. Kuvittelen mielessäni hänen asuntonsa, mitä tavaroita olisi missäkin. Mietin kuinka helppoa olisi, kun olisi vielä toinen jakamassa vastuun koiran hoidosta. Kun olisi vielä se toinen, jolle kertoa aivan kaikesta.
Mutta elämän ei ole tarkoitus olla helppoa, sen ainakin olen oppinut. Olen tehnyt paljon itsepohdiskelua, johon on kuulunut myös itsensä syyttelyä ja armottomuutta. Edelleen mietin, olisinko voinut tehdä jotain toisin, olisiko jokin voinut hänet pelastaa. Vaikka samalla tiedän, etten olisi voinut tehdä mitään.
Kulunut vuosi on saanut minut miettimään monia asioita uusista näkökulmista. Teen asioita vähemmällä harkinnalla, koska koskaan ei tiedä paljonko aikaa on. Suhtaudun kuolemaan eri tavalla, samoin hautausmaihin. Haudalla käynti viikoittain rauhoittaa minua. Olen kiitollinen siitä, kuinka kauniin hautapaikan saimme ja vielä kun saisin hautakiven aikaiseksi, niin kaikki olisi hyvin. Haudan hoito on ollut myös terapeuttista, vaikkakin joskus uuvuttavaa. Useimmiten kuitenkin olen siellä levollinen. Haudalla tunnen oloni on omituisen kotoisaksi.
Olen myös suunnitellut omia hautajaisiani, mitä minulle puetaan arkkuun päälle ja mitä virsiä veisataan. Mies ei tätä vaihetta halunnut käydä läpi, joten minä päätin kaikesta, ja yllättäen haluan päättää myös omista hautajaisistani. Itsepäisyyteni jatkuu ilmeisesti hautaan asti.
Lisäksi olen oppinut pysähtymään ja ottamaan aikaa. Vaikka elämä loppuisikin huomenna, niin en haluaisi olla kuoleman väsynyt. Ihmisen on pakko huolehtia itsestään, jotta pystyy huolehtimaan muista. Tämä voi tarkoittaa koko päivän nukkumista, hemmotteluhoitoja kylpylässä tai kokonaista mutakakkua sohvan nurkassa. Mutta aikaa itselle on otettava, ihan meidän jokaisen. Myös suru tarvitsee aikaa. Aikaa olla ja mennä, aikaa elää ja muuttua.
Suru opettaa. Se kasvattaa ja herättää jollain tapaa myös eloon. Sen kanssa oppii elämään. Se ei mene pois, eikä sen kuulukaan, muutoinhan se tarkoittaisi, että olisin unohtanut.
Ja minä en unohda sinua koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti