Elän itselleni

Rakastan työtäni ja työpaikkaani. Piste.

Silti tänä keväänä hain kouluun. Olen huomannut, että olen omimmillani ihmisten parissa, kuten tällä viikolla yhtenä päivänä, kun toimistolla oli tupa täynnä väkeä. Tai helmikuussa kun järjestin Bulevardilla sen runoillan. Minä kukoistan, kun saan olla ihmisten kanssa, vaikka kyllä mielestäni kukoistan tämän hetkisessä työssänikin (ja kyllä, suomalaisten pitäisi oppia kehumaan itseään, edes hieman). Teen työni kymppi plussana enkä hyväksy itseltäni vähempää. Minulla on aina uusia ideoita ja pää tulvii ajatuksia, miten meidän juttuja töissä voisi kehittää, miten voisin markkinoida paremmin.

Nautin kuvien ottamisesta, videoiden editoimisesta ja ylipäätään koko someprosessista. Mutta siitä puuttuu jotain. Olin ihan liekeissä marraskuussa apuvälinemessuilla, ihmisten keskellä ja siellä se ajatus alkoi kypsymään.

Minua on pidempään kiehtonut teologia, mutta yliopistomaailma ei houkuttele. Sitten yhtäkkiä tammikuussa se ajatus välähti päähäni - minusta tulee diakoni. Minulla on loputon halu auttaa ja olla mukana ihmisten elämässä, joten koen diakonin työn puhuttelevan itseäni, myös arvomaailmansa puolesta.

No ihan heti minusta ei diakonia tule, sillä jätin tämän kevään pääsykokeet välistä. Päätin, että työssä ja avoimen yliopiston kursseissa on nyt riittämiin. Mutta ken tietää, ehkä ensi keväänä pääsen sisään ja aloitan sen matkan. Tai sitten seuraavana keväänä, ei minulla ole kiire. 

Nyt kuitenkin olen erittäin tyytyväinen elämääni. Heinäkuiselle kolmen viikon kesälomalle en ole tehnyt mitään suunnitelmia, vaan aion nukkua jos nukuttaa ja nauraa jos naurattaa. Aion nauttia luonnon kauneudesta ja kesäilloista, kukkien tuoksusta ja metsän äänistä. Aion keskittyä omaan hyvinvointiini ja vähentää odotuksia sen suhteen, että Prinssi Hurmaava saapuisi elämääni. En luovu toivosta, mutta elän itselleni siihen asti kunnes hän löytää perille.