Muutto kotiin

 

Muutan ensi kuun vaihteessa takaisin Vuosaareen. Löysin aivan unelma-asunnon, allekirjoitin vuokrasopimuksen ja helpotus valtasi mieleni. Pääsen viimein kotiin.

Tässä asunnossa olen selvinnyt yhdestä kuolemasta ja kahdesta erosta, viettänyt kolme joulua ja odottanut kolmesti kevättä. Olen löytänyt itseni ja naiseuteni, oppinut arvostamaan elämää ja itseäni sellaisena kuin se on. Tässä asunnossa aloin elää omaa elämääni, ja nyt minun on aika mennä eteenpäin.

Tämä vaaleanpunainen kaksio on palvellut tarkoitustaan. Se tuli juuri siihen hetkeen, kun elämä oli päälaellaan. Opettelin elämään yksin, mutta tässä kodissa tein myös paljon kompromisseja. Tiesin alusta asti, etten jää tähän, joten tein tästä vain paikan, jossa viihdyn. En tehnyt tästä koskaan kotia. 

Olen kevään mittaan käynyt katsomassa useampia asuntoja, mutta kaikissa oli jokin puutos tai vika. Tämä kyseinen asunto pyöri Oikotien ilmoituksissa viikkoja, ennen kuin tartuin siihen. Se ei jotenkin herättänyt minussa mitään, mutta lopulta ajattelin, että käydään nyt katsomassa, ei se mitään maksa. Mutta kun astuin ovesta sisään, niin rakastuin! Kaikki se valo ja avaruus jota kaipasin oli niiden seinien sisällä. 

Uudessa kodissani on 72 neliötä, kolme huonetta, vaaleanpunainen parveke sekä vastaremontoitu keittiö ja kylppäri. Vaaleat laminaattilattiat, pihan täydeltä syreenejä ja asunnon täyttää ihana valoisuus. Siellä ei ole vaatehuonetta, vaikka se oli yksi kriteereistäni, mutta jostain oli pakko luopua. Siellä kuitenkin on reilusti täyskorkeita kaappeja ja mahdollisuus tilan puolesta myös lisäkaappeihin, jos tarvitsee. 

Parasta siinä asunnossa on, että ensimmäistä kertaa minulla tulee olemaan koti, jossa huonekalujen järjestystä voi halutessaan muuttaa. Tähän asti kaikissa asunnoissa on ollut niin ahdasta, että huonekalut ovat mahtuneet järkevästi vain yhdellä tavalla. Parasta on myös se, että kylpyhuoneessa on ikkuna ja merenrantaan kävelee viidessä minuutissa! 

Tämä nykyinen asunto oli välipysäkki, joka auttoi minut uuteen alkuun. Miehen kuoleman jälkeen tämä oli kuitenkin parasta mitä saattoi olla, ja vaikka se on joidenkin mielestä ehkä julmasti ajateltu, niin tiedättekö sanonnan "ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin". Miehen menetys oli yksi elämäni traumaattisimmista asioista, mutta samalla tämä kaikki on opettanut minulle paljon elämästä ja itsestäni. Nyt minä tiedän kuka minä olen ja mitä minä haluan. Enkä suostu enää kompromisseihin uudessa kodissani tai elämässäni. 

Yhden tavan otan silti tästä asunnosta mukaani. Aion huolehtia siitä, että jatkossakin minulla on aina tuoreita kukkia ruokapöydällä.