Päähänpistosta toteutukseen

Sain syksyllä päähänpiston, joka toteutui eilen. Vietimme Bulevardilla, Helsingin Valkonauhan tiloissa aivan mahtavan runoillan ja olen todella ylpeä itsestäni! Olen todennut, että olen parhaimmillani, kun saan järjestää tilaisuuksia ja olla ihmisten kanssa.

Olen vuoden aikan tutustunut moniin runoilijoihin open mic - illoissa, ja sain ajatuksen, että jos me Valkonauhallakin järjestäisimme tällaisen illan. Sinne saisi tulla lukemaan omia tekstejään tai vain kuuntelemaan ja nauttimaan runoudesta. Niinpä kysyin lähtisiko helsinkiläinen runoilija ja juontaja Harri Hertell yhteistyöhön - ja kas, hän innostui!

Tämä päähänpistoni toi meille eilen tuvan täydeltä väkeä ja ihania runoja koko illan mitalta. Valkonauhan rusettia ilolla rinnassa kantaen emännöin illan ja itse luin ensimmäistä kertaa tekstejä omasta kirjastani. Se on julkaistu omakustanteisena vuonna 2013, mutta usein minusta tuntuu, etten ole enää se ihminen, joka tuon kirjan kirjoitti.

Ajattelin, että kirja on kuitenkin osa menneisyyttäni, ja vaikka kirjoitustyylini onkin melko erilainen nykyään, niin joku minussa on tuon kirjan luonut. Luin sieltä useamman runon, ja jokaisen kohdalla yhä enemmän ja enemmän ne tuntuivatkin yhtäkkiä ihan omalta. Olen pitkään ajatellut niiden olevan jotenkin huonoja tai kehnoja, mutta yllätyksekseni eivät ne olletkaan. Ehkä alan lukea niitä useamminkin. 

Ehkä minun olisi aika olla ylpeä kirjastani. Sillä jos en voisi kirjoittaa, jäisi aika paljon sanomatta.

Deitti-ilta ilman miehiä

Alunperin olin ajatellut viettäväni romanttisen viikonlopun hotellissa ystävänpäivän kunniaksi. Ruokaa huonepalvelusta ja leffoja pitkin päivää sängyssä maaten. Asiat kuitenkin menivät toisin, ja romantiikan sijaan vein itse itseni treffeille.

Loppujen lopuksi elämässä on tärkeintä tulla toimeen itsensä kanssa ja olla oman itsensä paras ystävä. Muistan kuinka Sinkkuelämässä Carrie vietti deitti-illan New Yorkin kanssa, ja siitä kumpusi idea tähän päivään. Ajattelin, että juuri nyt, kaiken tämän kuormituksen keskellä ansaitsen vähän hemmottelua ja laatuaikaa itseni kanssa.

Olisin halunnut laittaa ylle jonkun ihanan mekon, mutta pakkasukko oli eri mieltä. Tänään kuitenkin pitkästä aikaa minusta tuntui hyvältä. Olen taas vähitellen oma itseni, vaikka minua yritettiinkin huomaamattani painaa alas. Laitoin huulipunaa ja iskin silmää peilille - you go girl!

Vein itseni ehkä vähän liiankin hienolle illalliselle, mutta juuri tällaista arjen luksusta olin kaivannut. Brasserie Lionne oli kuin suora pudotus Pariisiin, ja nautin joka suupalasta haaveillen ja unelmoiden.

Loppuillasta osallistuin vielä kulttuuritehdas Korjaamolla open miciin, ja kävin lukemassa muutaman runoni. Viime aikoina on tullut osallistuttua enemmän vain poetry slameihin, joten oli kiva pitkästä aikaa käydä lukemassa ilman kilpailuasetelmaa. Ihan vain runouden ilosta. 

Minulla oli aivan mahtava treffipäivä - ja ihan ilman miehiä! 

Ystävänpäivän leivokset

Ylihuomenna on ystävänpäivä ja sen innoittamana leivoin Valkonauhan Kohtaamiskahvilaan vaaleanpunaisia kuppikakkuja.

Pohjan resepti on mummultani. Näin alkuvuonna hän on ollut paljon mielessä, sillä hänen kuolemastaan tuli kuluneeksi 10 vuotta. Niiden vuosien aikana on ollut aika monta tilannetta, jotka olisin halunnut hänen näkevän. Välillä aina juttelen hänelle pilven reunalle, ja tiedän, että mummu kyllä kuulee. Useimmiten kyse on viherkasveista tai leipomisesta - ne kaksi yhdistivät meitä.

Reseptin nimi on Rakkauden pala, joten jo pelkästään nimensäkin vuoksi se sopii ystävänpäivään. Tämä on pellille tarkoitettu piirakkaohje, johon voi laittaa päälle esimerkiksi marjoja tai omenaa. Kerran nuorena keksin käyttää ohjetta muffinsseina ja kerroin tästä innoissani mummulle. Ja arvatkaapa mitä! Seuraavalla kerralla Rakkauden pala oli mummullakin muffinsseina!

Halusin tehdä nyt ystävänpäivän kunniaksi vaaleanpunaisia leivoksia, mutta punaiset maut eivät houkutelleet. Niinpä maustoin muffinssit sitruunan kuorella, ja kuorrutteeseen laitoin sitruunan mehua. Täydellisyyttä olisi vielä voinut hioa laittamalla muffinssien keskelle lemon curdia, mutta sitä minulla ei ollut. 

Valitsin näihin tällaiset suorakulmion malliset vuoat, sillä halusin niistä enemmän leivosmaiset kuin perinteiset kuppikakut. Ohje on sen verran vanha, että mittayksikkönä on käytetty kahvikuppia (kkp). Mikä tahansa kahvikuppi ei kuitenkaan käy, vaan sen tulee olla vanhanaikainen ja siro, hieman desilitraa pienempi kuppi. Mieluiten vielä kullatulla reunuksella ja kukkakuviolla, niin tulee parempi lopputulos.

Ystävänpäivän leivokset

4 kkp jauhoja (gluteeniton jauhoseos tai vehnä)

3 kkp sokeria

200 g voisulaa

4 tl leivinjauhetta

3 tl vaniljasokeria

3 munaa

1,5 kkp maitoa

1 sitruunan raastettu kuori

Kuorrute

150 g huoneenlämpöistä voita

300g tuorejuustoa

3 dl tomusokeria

1 sitruunan mehu

2 tl vaniljasokeria

elintarvikeväriä

Sekoita kaikki aineet keskenään ja jaa taikina muffinssivuokiin. Paista 200 asteessa n. 10-15 minuuttia. Vaahdota kuorrutteen voi kuohkeaksi, lisää vähitellen tomusokeri. Sekoita joukkoon sitruuna, tuorejuusto ja halutessasi väriä. Kuorruta ja koristele!

Tammikuun mielipaha

Tammikuu ei tänäkään vuonna ole suosikkikuukauteni. Miksi se onkaan aina vuoden ankeinta aikaa?

Itse aloitin tammikuun sairastelemalla, ja loppiaisena hain päivystyksestä hieman vauhtia. Sain elämäni pahimman migreenikohtauksen, ja se kipu oli pahempaa kuin mikään aiemmin kokemani. Koko päivän oli vähän särkenyt päätä, mutta migreenilääkkeet olivat (ja ovat edelleen) oireilevan vatsahaavan vuoksi kiellettyjen listalla. Ajattelin, että kokeilen uutta kohtauslääkettä jonka sain, jotta kipu hellittäisi ja saisin yön nukuttua.

Puoli tuntia nenäsumutteen ottamisesta tilanne lähti käsistä. Tuntui, että pää on täynnä painetta ja se halkeaa hetkenä minä hyvänsä. Kömmin sänkyyn, mutta mies oli vakaasti sillä kannalla, että kannattaisi lähteä päivystykseen. Soitin sairaanhoitajaystävälleni, että onko päivystyksessä jotain, mitä ne voivat antaa, etten lähde sinne turhaan. Olin varma, etten selviä päivystykseen asti - kipu oli niin järjetön. 

Pääsin melko nopeasti päivystävälle neurologille, sain lisää lääkkeitä ja olo alkoi normalisoitumaan. Päivystykseen mentäessä kipu oli 10, lähtiessä 4 ja seuraavana aamuna ei enää sattunut. Itse muistan kuinka nuorempana ihmettelin, että miten migreeni voi muka viedä jonkun päivystykseen asti. Sehän on vain päänsärky. Nyt voin todeta, että se ei todellakaan ole vain päänsärkyä. Se on pahimmillaan jotain niin kauheaa, ei sitä voi edes kuvailla enää kivuksi.

Alkavan vatsahaavan ja tuon migreenikohtauksen lisäksi olin yhden viikon flunssassa, joka ei onneksi äitynyt pahemmaksi tällä kertaa, joten kaiken kaikkiaan tammikuu on ollut melko surkea. Tämä sairastelu on tietysti vaikuttanut myös jaksamiseen ja omaan mieleen. Muutaman viikon olin aika pohjalla, mutta onneksi huomenna on helmikuu ja ikkunasta on alkanut paistaa aurinko. 

Rakkausrintamalla sen sijaan sujuu edelleen hyvin. Hän on viime viikot melkeinpä asunut luonani, ja mietimme vakavasti jo yhteistä kotia. Päädyimme kuitenkin nyt sellaiseen väliaikaiseen ratkaisuun, että hän muutti minun naapuriin! Lähellä, mutta kummallakin on omaa aikaa ja tilaa.

Tämä ratkaisu tuntuu juuri täydelliseltä tähän kohtaan. Hän asui aiemmin esteellisessä asunnossa, joten nyt on kiva kun voin vierailla myös hänen luona. Ja eihän sitä tiedä, vaikka tämä tuntuisi meille hyvältä ratkaisulta pidemmänkin aikaa. En kyllä usko, sillä odotan yhteistä kotia ja arkea - ja erityisesti sitä koiranpentua joka on luvattu minulle muuton myötä!

Rakastamisen valinta

Täällä ollaan alkusuhteen huumassa ja ajattelin siitä hieman höpötellä teille. Tämä suhde on nimittäin taas saanut minut pohtimaan monia asioita.

Olen havainnut itsessäni todella suuren hylätyksi tulemisen pelon. Se on ollut minussa varmasti ennenkin, mutten ole osannut sanottaa sitä itselleni, vaan se on ehkä saanut minut käyttäytymään tietyllä tavalla edellisissä suhteissa. Mutta todettakoon, että minulla on siis todella suuri pelko siitä, että tulen hylätyksi, jätetyksi, enkä puhu nyt vain parisuhteesta. En tiedä mistä tämä alunperin kumpuaa, mutta toisaalta, olen myös tullut elämässäni aika monesti hylätyksi. Olen pettynyt useasti ja saanut näpeilleni. Ehkä se pelko on lopulta ollut tavallaan myös jonkilainen keino suojella itseään - jos ei heittäydy kokonaan, ei tule hylätyksi?

Tämän suhteen alussa minulla kesti kauan ennen kuin uskalsin tai annoin itseni täysin rakastua. Pidättelin itseäni, etten pettyisi. Yritin suojella itseäni, mutta lopulta mietin että miltä oikein suojaudun? Elämältä? Ymmärsin, että mitään ei saa, jos ei anna itsestään kaikkea. Puhuminen selvittää paljon asioita, ja olenkin avoimesti kertonut Janille mitkä asiat laukaisevat tämän pelkoreaktion minussa, jotta molemmat ovat kartalla asioista. Rakastan tällaista aikuista suhdetta, missä asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä ja molemmat voivat olla juuri sellaisia kuin ovat. Ei salailua, ei esittämistä, ei tunteiden pienentämistä. 

Se oli viimeinen pisara, kun Jani sanoi kertoneensa minusta läheisilleen, silloin en voinut enää olla rakastumatta. Se tunne siitä, että hän ei häpeile tai piilottele minua, vaan kaikki on täysin avointa ja läpinäkyvää. Se tunne siitä, että olen täysin riittävä ja hyväksytty juuri tällaisena - keskeneräisenä ja epätäydellisenä. Ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin minä olen turvassa, kaikilla tasoilla. Minun ei tarvitse ahdistua, ei olla epävarma tai miettiä negatiivisesti. Voin vain olla sataprosenttisesti läsnä omana itsenäni.

Hykätyksi tulemisen pelko on minussa varmasti ainiaan, mutta enää se ei näyttäydy samalla tavalla. Se ei ole yhtä vahvasti läsnä, vaan osaan puhua sille, että ei ole hätää, minua ei hylätä. Ja jos hylättäisiinkin, niin siitäkin selviää. 

Rakastan häntä tänään enemmän kuin eilen, mutta vähemmän kuin huomenna. Löydän joka päivä uusia tapoja rakastua häneen, uusia tapoja kertoa kuinka paljon rakastan, kuinka onnellsieksi tämä kaikki tekee minut. Haluan tuntea näin loppuelämäni jokaisena päivänä. Ja jos joskus tulee eteen vaikea hetki, valitsen hänet silti, sillä lopulta rakkaus on valinta, jonka teet joka päivä. 

Rakastua ja hullaantua voit hetkessä, mutta rakastamisen valinta on sinusta itsestäsi kiinni. 

Vuosi 2025 - yhtäkkiä elämä oli puolellani

Vuosi alkaa olla lopuillaan. Tämä vuosi on ollut täynnä suuria tunteita, isoja päätöksiä, pettymyksiä ja onnistumisia. Tänä vuonna kasvoin omaksi itsekseni enemmän kuin koskaan aiemmin. Uskalsin päästää irti monista epävarmuuksistani, aloin luottaa itseeni ja kas - yhtäkkiä elämä oli puolellani.

Tänä vuonna muistan nauraneeni, mutta muistan myös ne kyyneleet, sillä lopetin niiden pidättämisen. Muistan auringonsäteet ihollani, sadepisarat huivin hapsuissa ja tuulenpuuskat punaisissa hiuksissani. Minä koin ja näin, minä elin. Ja elän edelleen. 

Vuonna 2025 sain unelmieni työpaikan, jossa pääsen toteuttamaan itseäni ja sain sieltä myös jatkosopimuksen, hyvä minä! Olen ylpeä itsestäni, sillä tämän työn sain täysin omilla ansioillani ja osaamisellani. Vuonna 2025 vietin elämäni ensimmäisen palkallisen kesäloman, olin sinkku ja deittailin, kunnes loppuvuodesta osui oikeaan. Tapasin paljon mielenkiintoisia ihmisiä, opin uutta, leivoin paljon ja aloitin lavarunouden, joka veikin sitten mukanaan. Rakastan sitä tunnetta mikrofonin takana ja sitä yhteisöllisen hyväksyvää ilmapiiriä. Jokaisen teksti on arvokas ja hyvä juuri sellaisena kuin se on. 

Vuonna 2025 opettelin olemaan välittämättä muiden mielipiteistä ja elin enemmän itselleni. Jouduin tänä vuonna myös luopumaan koirasta, harjoittelin ulkoiluttamaan pupua, matkustin ja aloin säästämään koiranpentua varten. Tänä vuonna yritin enemmän katsoa tulevaisuuteen sen sijaan, että murehtisin menneisyyttä. Tänä vuonna löysin viimein rauhan, niin itsestäni kuin ympäriltänikin. Opettelin tietoisesti puhumaan avoimemmin asioistani ja ajatuksistani, sekä aloin pitämään parempaa huolta omasta hyvinvoinnistani.

Vuonna 2025 löysin puuttuvat palaset itsestäni, hyväksyin itseni tällaisena kuin olen ja aloin arvostamaan elämää. Opin ymmärtämään, että kaikki on oikeastaan aika hyvin juuri nyt. 

Ja sitten lopulta löysin rakkauden.

En tiedä mitä tuleva vuosi tuo tullessaan, mutta en oikein myöskään uskalla toivoa mitään. Ainut mitä toivon on se, että tärkeät ihmiset pysyisivät elämässäni - sillä he ovat lopulta se asia joka merkitsee eniten. Ja heistä olen eniten kiitollinen.

Joulu

Se olisi taas yksi joulu takanapäin, ja voisin jopa sanoa, että minulla oli paras joulu pitkiin aikoihin. Kiitos siitä miehelle. Tapasin Janin, uuden miesystäväni, marraskuun alussa. Hän ajaa invataksia, ja toi minut eräänä iltana keskustasta kotiin. Olen tässä miettinyt mihin iskin silmäni silloin kun tavattiin, koska äiti sitä niin ihmetteli, että miten voi yhdellä kotimatkalla rakastua!

Tykkäsin hänen silmistä ja iloisuudesta, mutta ennen kaikkea siitä, että minusta tuntui heti siltä, että hän näki minut. Olisin jo samana iltana halunnut antaa suukon poskelle, jos olisin uskaltanut, sillä halusin jäädä myös hänen mieleen, mutta toisaalta niin kai jäinkin, koska aloimme melko pian ensitapaamisen jälkeen viestittelemään ja tapailemaan. Yllättävän äkkiä kaikki vain tuntui menevän oikeaan suuntaan, joten mitä sitä jarruttelemaan. Ei kai tässä iässä enää tarvitse odotella?

Jani on herkkä ja empaattinen, komea, hauska ja hassutteleva. Meillä on sellainen tietynlainen yhteys, hän puhuu ja pussaa, ja ennen kaikkea - hänen seurassa minun on äärettömän hyvä ja helppo olla oma itseni. Hän saa minut nauramaan ja tiedän, että hän pitää minut turvassa. 

Vietimme joulun yhdessä ja aattona kävimme vanhempieni luona, ja pakko myöntää etten edes muista milloin olisin viettänyt viimeksi joulun siellä. Päivä oli pitkä, kun lähdimme heti aamutuimaan ja palasimme vasta puolilta öin, mutta oli ihana nähdä sukulaisia, erityisesti papaa. 

Kotipuolessa oli kaikki ennallaan ja aatto kului rauhallisesti herkutellen, mutta joulupäivänä tulikin sitten vipinää, kun miehen lapsi tuli käymään. Laitoin kotonakin vielä joulupöydän, tosin osan ruoista sain äidiltä mukaan, niin pääsin vähän helpommalla. Katselimme rauhassa koko perheen elokuvia ja poika availi innoissaan lahjoja, jotka joulupukki oli vahingossa jättänyt tänne. Aivan kertakaikkisen ihana joulu, vaikka Tapaninpäivän iltana laitoinkin jo kuusen ja muut koristeet varastoon. Tänä vuonna joulu sentään tuntui joululle.

Haudan kävin laittamassa joulukuosiin jo ennen pyhiä, koska tiesin, että olemme aaton reissussa. Kanervat olivat aivan mädäntyneet kun on satanut niin paljon, joten revin ne pois ja laitoin kukkapenkkiin vain havuja. Sekä tietysti ne ruusut, niin kuin joka joulu.

Pikakelauksella

En ole paljoa ehtinyt kirjoitella tänne marraskuisen työreissun jälkeen. Paljon on kuitenkin tapahtunut, joten otetaanpa pikakelaus taaksepäin.

Tänä vuonna olen laittanut kotiin joulua oikein olan takaa. Ostin vihreän joulukuusen valkoisen tilalle, ja se löysi paikkansa olohuoneen ikkunan edestä. Olen tykännyt viime vuosina laittaa kuusen jo itsenäisyyspäivänä, mutta tänä vuonna myöhästyin siitä, koska tilaamani kuusi oli väärän kokoinen. Niinpä etsin uuden kuusen käsiini ja viikkoa myöhemmin se koristi olohuonettani. Lisäksi laitoin valoja vitriinien päälle ja pöydälle punaisen pöytäliinan kynttilöineen. 

Tänä vuonna joululla on ihan eri merkitys, sillä en ole yksin. Siltä samaiselta marraskuiselta työreissulta tarttui nimittäin mukaan eräs henkilö, joka sulostuttaa arkeani nykyään melko tiiviisti. Olen löytänyt rinnalleni rakkaan ihmisen, jonka kanssa lähden viettämään jouluaattoa lapsuudenkotiini. En muista milloin viimeksi olisin ollut siellä jouluna. Ihanaa päästä äidin joulupöytään!

 

Joulutunnelmaa olen hakenut myös eläinlääkäristä. Neponen alkoi sairastelemaan reilu viikko sitten, mutta lopulta onneksi selvittiin suurinpiirtein säikähdyksellä. Se lopetti yhtäkkiä syömisen, ja se on pupuille todella vaarallista. Päivystykseen päästyämme suusta löytyi pieni haava, ja lääkäri sanoi sen johtuvan hampaista. Saimme kotiin kipulääkkeitä ja ajan hammaslääkärille, mutta lopputulema oli se, että hampaissa ei ollut mitään vikaa. Haava oli ilmeisesti tullut oksasta tai heinästä, mutta nyt Neponen on jo taas oma itsensä!

Joulukuun alussa osallistuin jälleen poetry slameihin, mutta tällä kertaa en menestenyt. Tärkeintä itselleni kuitenkin oli päästä mikin taakse, sekä saada tutustutettua rakas runouteni maailmaan. 

Näin joulun alla on tullut käytyä paristi kirkossakin, sekä seurakunnan avoimessa olohuoneessa. Kävimme siellä murusen kanssa iltahartaudessa, ja Martat tarjoilivat tilaisuudessa myös joulupuuroa. Lisäksi kävin lähikirkossa laulamassa Kauneimpia joululauluja sekä Johanneksen kirkossa kuuntelemassa Ylioppilaskunnan laulajien perinteisen joulukonsertin. Huomaan itsessäni samaa rauhattomuutta, kuin viime joulunakin. Se on jonkinlainen tunne siitä, että pitää päästä kirkon tai hautausmaan rauhaan. 

Olen huomannut itsessäni, että näin aikuisena uskosta on tullut itselleni tärkeämpi. Minut on kasvatettu kristillisin arvoin, mutta vasta nyt alan tuntea, kuinka sekin puoli on oikeasti osa elämääni. Ehkä nuorempana asia ei ole tuntunut yhteisöllisesti hyväksyttävältä tai se on tuntunut hieman nololta. Itse löydän uskosta rauhaa. Asia ei juuri vaikuta arkiseen elämiseeni, mutta itselleni saan siitä turvaa. Turvaa, että tapaan kaikki rakkaani vielä taivaassa. Turvaa, että joku suojelee juuri minua. Ja yhteisöllisyyttä yhteisöstä, johon haluan kuulua. 

Tänä jouluna olen rakastettu. Tänä jouluna uskon löytäväni rauhan. Tänä jouluna joulu tuntuu joululta.

Työmatkalla

Olin tällä viikolla elämäni ensimmäisellä työreissulla! Tampereella järjestettiin apuvälinemessut, jossa olin töissä kaikkina kolmena päivänä.

Majoituin Sokos hotelli Ilveksessä. Menin Tampereelle jo keskiviikkona, sillä torstaina messut alkoivat aamulla yhdeksältä ja minun oli oltava siellä paikalla hyvissä ajoin. Keskiviikkona ehdin käymään syömässä ja pienellä kävelyllä koskella, mutta menin joka ilta aika aikaisin nukkumaan. Etukäteen minua hieman jännitti, että miten tulen jaksamaan pitkät työpäivät ja vähäiset yöunet, mutta yllättävän kivuttomasti se meni. Messupäivien jälkeen menin aina heti hotellille ja aikaisin sänkyyn.

Reissu opetti minulle myös uutta itsestäni. En tiennyt, että oikeasti tykkäisin niin paljon asiakastyöstä, mutta sehän oli aivan mahtavaa! Minun tehtäviini kuului kuvata ihmisiä meidän kuvausseinällä ja päivittää sosiaalista mediaa. Oli kiva keskustella ihmisten kanssa, pyytää heitä kuvaan ja monet halusivat yhteiskuvaan myös minun kanssa. Tapasin paljon vanhoja tuttuja, mutta tuli myös uusia tuttavuuksia, ja pääsin keskustelemaan somesta tuttujen ihmisten kanssa, kuten Arja Ahtaanluoman sekä Peltsin ja Osmon kanssa. 

Tiedättekö, ennen kaikkea minä olen itsestäni ylpeä. Sitä ei suomalaiset monesti sano ääneen, mutta nyt minä sanon. Olen parissa vuodessa kavunnut pois Kelan tukiviidakosta, ja teen leipäni nykyään itse. Kukaan ei enää halua nähdä tiliotettani, että paljonko mitäkin tukea pitäisi maksaa, vaan olen tavallinen, verokortilla töitä tekevä aikuinen. Ja se saa minut sopimaan jotenkin paremmin joukkoon. Koen olevani hyväksytympi, kun minulla on töitä. Ihan jo jos miettii deittailumaailmaa, niin "joo, en mä käy töissä" ei ole kovin inspiroiva aloitus. Sen sijaan, '"hei, mä teen työkseni.. " avaa paljon enemmän keskusteluja. 

En tarkoita, että työn pitäisi määritellä ihmistä, ja jokaisella on omat syynsä miksei pysty tai halua niitä ansiotuloja tienata, mutta tähän asti työelämä on tuonut itselleni ainakin elämään pelkkää hyvää. Rahallisen korvauksen lisäksi olen tavannut kosolti uusia ihmisiä, saanut mahtavia kokemuksia ja tilaisuuksia sekä oppinut paljon uutta, jotta voin tehdä työni aina vain paremmin. Työ on myös tuonot arkeeni rakennetta ja sisältöä.

Työllä ei välttämättä rikastu, mutta onko kaikki rikkaus rahallista?