Uusia, tulevia suosikkkeja

Palataanpa hetkeksi viikon takaisiin I love me -messuihin. Ne järjestetään vuosittain Helsingin messukeskuksessa ja nämä messut keskittyvät kauneuteen sekä hyvinvointiin.

Itse olen käynyt näillä messuilla jo joitakin vuosia, vaikkakaan en välttämättä aivan joka vuosi. Pitkään ajattelin, että I love me -messut eivät ole minua varten, koska en ole riittävän kaunis. Nykyään minusta on kuitenkin ihanaa laittautua ja mennä etsimään omaa suosikkikosmetiikkaa tai löytää uusia, tulevia suosikkeja. Tällä kertaa pukeuduin pinkkiin - pinkit sukkahousut, musta tyllihame, vaaleanpunaiset kynnet sekä uusi, ihana vaaleanpunainen laukkuni. Löysin tämän Tommy Hilfigerin pikkulaukun Vintedistä tässä syksyllä, ja nyt vasta pääsin ulkoiluttamaan sitä ensimmäistä kertaa.

Messuilla oli tänä vuonna mielestäni enemmän ihmisiä kuin aiempina vuosina. Sieltä myös puuttui paljon sellaisia pisteitä, joita on ollut aiemmin. Onneksi kuitenkin tärkein oli paikalla, eli Flow Cosmetics. Ostan heiltä joka kerta jotakin uutta testattavaksi, ja usein niistä on muodostunut ihan jokapäiväisiä käyttötuotteita. Tällä kertaa ostin ruusufinni-iholleni suositellut  Ceramides & Probiotics Cream -kasvovoiteen sekä Hyaluron & Probiotics -hyaluronihapposeerumin. Ostin nämä matkakokoina kokeiluun, jos ihoni ei tykkääkään.

Lisäksi hakusessa oli hiusväri, joka löytyi Vivahde Hairin pisteeltä. Ostin kaksi eri punaisen sävyä, sillä niitä voi kuulemma tarvittaessa sekottaa keskenään sopivan sävyn saavuttamiseksi. Messuilta löytyi myös muutama uusi geelilakka sekä biotiinia hiusten ja kynsien tueksi. Tarkoitus oli löytää messuilta vielä huultenrajauskyniä sekä yhtä tiettyä hiuslakkaa, mutta ne jäivät uupumaan.

Tuleeko sinun käytyä I love me -messuilla?

Pienen pupun tarmoa

Nuori herra Neponen on asunut meillä nyt vuoden päivät. Vuoteen on mahtunut yltiöpaljon söpöilyä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, paljon irtokarvaa ja harjausta sekä lisää vauhtia. Sitä ei nimittäin Neposelta puutu.

Neponen asuu omassa aidatussa yksiössään, ja vapaalla jalalla sitä on vahdittava silmä tarkkana. Neponen liikkuu kyllä vapaana päivittäin, ja vaikka suurimmilta vahingoilta on vielä vältytty, niin kaikesta huolimatta se ehtii aina nakertaa milloin mitäkin. Minulla ei ole ikinä ollut tämän luontoista pupua, sillä Neponen on kyllä oikea taistelupari. Hirmuisen söötti, mutta voi luoja mikä temperamentti - kyllä on pieneen pupuun ahdettu paljon tarmoa! Toisaalta tykkään, että siltä löytyy omaa tahtoa ja luonnetta.

Neponen tykkää maailman eniten lelupallostaan, johon laitetaan herkkuja. Välillä se ravistelee tyhjää palloa merkiksi, että sitä olisi taas aika täyttää. Kun se saa pallon eteensä, niin se ei näe eikä kuule mitään muuta - pallo vie kaiken huomion. Toinen Neposen suosikki oli ehdottomasti ulkoilu, jota teimme kesällä paljon. Nyt talvella on tyytyminen olohuoneeseen, jossa se tykkää pötkötellä pitkin pituuttaan eri puolilla lattiaa, varsinkin sohvan alla.

Alkusyksyllä Neponen kävi kastraatiossa, sillä edellisille pupulle kehittyi loppuvaiheessa kasvain kivekseen, joten en halunnut ottaa sitä riskiä. Ja nuorena kun on parempi hoitaa nukutukset, niin tein sen heti kesähelteiden hellitettyä. Neponen on oppinut tulemaan jääkaapille rapinasta, ja se tietää myös mitä "ei" tarkoittaa, vaikka välillä isot korvat tuntuvatkin olevan vain koristeena. Se tietää missä sen nappuloita säilytetään, sen mielestä heinäsäkkeihin on hurjan kiva syödä reikiä ja mattojen tuhoaminen on parasta ikinä. Kaikesta huolimatta Neponen on juuri oikea kämppis minulle! 

Ihonhoitorutiini

En ole oikein koskaan ollut hyvä huolehtimaan itsestäni, vaan muut asiat ja ihmiset ovat aina menneet sen edelle. Tottakai olen osannut syödä, nukkua ja pitää itseni hengissä, mutta tässä tarkoitankin sellaista huolehtimista, joka vaatii vähän aikaa ja vaivaa, kuten ihonhoito.

Heräsin vasta viime keväänä tähän itsestäni huolehtimiseen ja se on onneksi jäänyt päälle. Talvella tuli panostettua uuden suhteen vuoksi, mutta jotenkin se opetti minut myös ajattelemaan, että miksi tekisin sitä kenenkään muun vuoksi. Vain minä voin huolehtia itsestäni parhaiten ja ihan itseäni varten. 

Hävettää myöntää, mutta minulla ei oikeasti ole ollut aiemmin viitsimistä, jaksamista eikä kiinnostusta ihonhoitoa kohtaan. Olen rasvannut kun on tuntunut kuivalta ja that's it. En ole ajatellut, että tuotteilla olisi oikeasti väliä. Loppukeväällä minulle sitten diagnosoitiin vaikea ruusufinnitulehdus, johon sain lääkevoiteet. Oireet olivat melko klassiset; kasvojen punoitusta, kuivuutta ja kutinaa. Pitkään peitin punoituksen meikkivoiteella ja kaikki muu nyt vain sai olla. Lopulta oli pakko mennä ihotautilääkärille, ja vähitellen sain oireet rauhoittumaan vaihtamalla päivittäiset tuotteet lääkärin suosittelemiin.

 Aika pian kuitenkin kävi ilmi, ettei ensimmäinen lääkevoide sopinut minulle enkä uskaltanut aloittaa uuden kokeilua enää kesän kynnyksellä, koska näitä rasvoja ei suositeltu käytettäväksi auringon kanssa. Pelkäsin myös, että tulee uusi reaktio ja kesä olisi pilalla. Nyt olen toisella lääkevoidekuurilla, joka sopii iholleni onneksi paremmin.

Päivittäisen kasvovoiteen lisäksi aloin käyttää kasvoilla teepuuöljyä, jolla sain oireet kesän ajaksi hallintaan. Se on eteerinen öljy, jolla on luonnostaan antiseptisiä ja antibakteerisia ominaisuuksia, ja sitä käytetään monesti juurikin iho-ongelmiin. Aluksi en pitänyt sen voimakkaasta tuoksusta, mutta nyt kun olen käyttänyt ruusufinnin hoitoon antibioottivoidetta, niin olen suorastaan ikävöinyt tuota teepuuöljyn tuoksua!

Jo ennen tätä käytin vain apteekkituotteita, lähinnä Aco -sarjalta, mutta ihoni on parantunut huomattavasti näiden uusien tuotteiden myötä. Puhdistan kasvot La Roche-Posayn Lipikar Syndet AP+ -suihkuvoteella, joka puhdistaa tehokkaasti myös meikin ja tarvittaessa sillä voi pestä koko kehon. Näppärä tuote siis esimerkiksi reissatessa! Lisäksi käytän Avenen Thermal Spring Water -kasvovettä, joka on steriiliä lähdevettä ja sillä on ihoa rauhoittava, kosteuttava ja tulehdusta lievittävä vaikutus. Voiteena käytän La Roche-Posayn Toleriane Rosaliac -voidetta, johon sekoitan aina kaksi tippaa teepuuöljyä, paitsi tietysti nyt tällä hetkellä käytän vain antibioottivoidetta. Tuo kosteusvoide on sellaisenaan myös erittäin hyvä meikin alle, eikä siitä jää sellaista tahmaista oloa.

Kesällä piti terästäytyä myös aurinkosuojan kanssa, sillä uv-säteily on pahinta ruusufinnille. Ihotautilääkäri suosittelikin Eucerinin Sun Actinic Control -aurinkovoidetta, jossa oli suojakerroin 100. Pakko myöntää, etten edes tiennyt niin korkeita kertoimia olevan olemassa! Mutta se kyllä teki työnsä, en palanut kesällä kertaakaan.

Ja asia mistä olen ehkä eniten ylpeä - pesen nykyään meikit pois aina ennen nukkumista. Ylipäätään olen ylpeä siitä, että minulla on jokin ihonhoitorutiini, ja että sillä on ollut vaikutusta. Olen parantanut myös käsien ja jalkojen rasvaamista, mutta niiden tilanne nyt alkujaankaan ei ollut niin kriittinen kuin kasvoilla. Lämpimät, ruusuntuoksuiset jalkakylvyt ovat jotain, mitä pitäisi jaksaa tehdä useammin.

Kaikenkaikkiaan voisin kuitenkin sanoa, että melko hyvä parannus entiseen! Toki vieläkin tulee päiviä, kun se kasvovoide jää välistä, mutta ei saa olla myöskään liian ankara itselleen - tässäkään asiassa.

Gluteeniton pinsa

Tänä viikonloppuna hieman hemmottelin itseäni - eilen kävin sushilla ja tänään tein kotona herkullista ruokaa. Kokeilin ensimmäistä kertaa pinsaa, joka on jo sosiaalisessa mediassa tainnut tulla ihan trendiruoaksi. 

Pinsa on eräänlainen focaccian ja pizzan yhdistelmä. Normaali pinsapohja tehdään venhäjauhoista, soijajauhoista sekä riisijauhoista. Itse tein pohjan kuten gluteenittoman focaccian, sillä Virtasalmen viljatuotteen vaalea jauhoseos on jo valmiiksi sekoitus eri jauhoja. Maustoin taikinan valkosipulilla ja kuivatuilla yrteillä, jottei siitä tulisi ihan pelkästään focaccian makuinen. Pinsa on kaunis tarjottava esimerkiksi illanistujaisiin, sillä itselleni ainakin ruoan visuaalisuus on myös tärkeää.

Taikinasta tuli kaksi sopivan kokoista pinsaa ja tämä riitti hyvin kahdelle hengelle. Täytteinä voi käyttää melkeinpä mitä vain haluaa - italialaisia kinkkuja ja makkaroita, juustoja, pestoa, tuoreita yrttejä, rucolaa, kirsikkatomaatteja, katkarapuja, artisokan sydämiä, oliiveja... lista lienee loputon. Itselläni oli toisessa pohjalla ensin vihreää pestoa ja sitten uunin jälkeen laitoin siihen Milanon salamia, mozzarellaa, aurinkokuivattua tomaattia seä tuoretta basilikaa. Toiseen puolestaan laitoin punaista pestoa, ilmakuivattua kinkkua, vuohenjuustoa, balsamicokastiketta ja pistaasipähkinöitä. 

Ihanan erilainen uutuus ja erittäin herkullinen. Täytteitä vaihtelemalla saa juuri sellaisen pinsan kuin haluaa. Näin myös ohjeita joissa pohja laitettiin täytteineen vielä uuniin, että juusto sulaa, mutta itse halusin pitää tämän jotenkin mahdollisimman kaukana pizzasta. Ehkä pinsani ei sitten ole aito ja alkuperäinen, mutta suosittelen silti kokeilemaan!

Gluteeniton pinsa kahdelle

4 dl vettä

2 tl kuivahiivaa

2 tl suolaa

2 tl sokeria

2 tl oliiviöljyä

2 valkosipulinkynttä

2 tl Provencalen yrttisekoitusta

n. 4,5-5 dl Virtasalmen Viljatuotteen vaaleaa jauhoseosta

Haluamiasi täytteitä

 

Lisää kuivahiiva kädenlämpöiseen veteen ja sekoita hyvin. Lisää , hienonnettu valkosipuli, yrttiseos, sokeri, suola sekä öljy, ja sekoita. Lisää jauhot osissa ja vaivaa tasaiseksi. Jaa taikina puoliksi ja muotoile kaksi ovaalinmallista pinsapohjaa. Ne saavat jäädä n. 2cm paksuisiksi. Peitä pelti kelmulla ja pyyhkeellä, ja anna kohota 1-2 tuntia. 

Painele kevyesti sormenpäillä pieniä kuoppia taikinaan. Levitä pinnalle esimerkiksi pestoa ja paista pohjia 200 asteessa 15 minuuttia. Täytä paistamisen jälkeen pinsapohjat haluamillasi täytteillä ja nauti!

Saako voida hyvin?

Nykyään yhä useammin, jos minulta kysytään mitä minulle kuuluu, vastaan, että pelkkää hyvää. Samalla sekunnilla koen syyllisyyttä siitä, että saako näin vastata. Saako voida hyvin?

Tänään vietetään maailman mielenterveyspäivää ja halusin ottaa asian esille. Olen sairastanut keskivaikeaa masennus- ja ahdistuneisuushäiriötä parikymppisestä asti, ja vasta nyt voin aidosti sanoa, että minulle kuuluu hyvää. Päivittäin minua muistuttaa elämänilosta sängyn vierellä tämä mielialapilvi, jonka sain joululahjaksi kun muutin tähän asuntoon. Ensimmäisen vuoden se oli suu mutrullaan, kunnes eräänä joulukuisena päivänä viime vuonna käänsin sen ympäri. Eikä sitä sen jälkeen ole tarvinnut kääntää.

Näihin vuosiin on mahtunut paljon lääkekokeiluja, terapiayrityksiä, omaa itseinhoa ja parempia jaksoja. Vielä tänäänkin käytän mielialalääkkeitä, enkä ole niitä lopettamassa, mutta ne eivät yksin ole tuoneet minua tähän pisteeseen. Olen tehnyt itseni kanssa valtavan työn vuosien aikana, käsitellyt kipeitä asioita niin yön yksinäisyydessä kuin seurassakin. Terapiasta en ole koskaan kokenut sen suuremmin hyötyä, vaan omat keinoni ovat liittyneet kirjoittamiseen, asioiden hyväksymiseen ja itsemyötätuntoon. 

Silloin parikymppisenä minua pelotti poistua kotoa, koska olin varma, että lähin mahdollinen puu kaatuu päälle tai metrossa joku ampuu minut. On ollut kausia, jolloin olen vain halunnut maata x-asennossa keittiön lattialla välittämättä mistään tai kenestäkään. On ollut kausia, kun olen nukkunut, jottei tarvitse tuntea olevansa niin eloton. On ollut hetkiä, jolloin olen halunnut luovuttaa.

Mielenterveys ei ole yksiselitteinen käsite, enkä todellakaan tiedä, vaikka joku murtaisi minut taas heti huomenna. Mutta viimeisen vuoden aikana nämä lamakaudet ovat lyhentyneet, jopa hävinneet. Ennen puhuttiin viikoista tai kuukausista, nyt enää vain päivistä. Edelleen kova ahdistus lamauttaa minut, jos eteen tulee jokin hankala asia, johon en ole osannut varautua. Mutta pääsen sieltä pois aiempaa nopeammin, pystyn järkeistämään asiat itselleni. Pystyn luottamaan ajatukseen, että kaikki kyllä järjestyy.

Vuosien aikana olen ymmärtänyt, ettei ole hölmöjä selviytymiskeinoja - on vain selviytymiskeinoja. Itse esimerkiksi lievitän ahdistustani sillä, että yritän aina ajatella askeleen edelle. Minulla on aina ruokaa kaapissa niin, että selviän seuraavat kaksi viikkoa, jos on pakko. Huolehdin raha-asiat niin, ettei ne ahdista. Suunnittelen ja olen niskan päällä. Kunnes tulee jokin äkillinen, odottamaton tilanne. 

Ennen nuo tilanteet veivät minut alhon toiseen päähän. Luovuin kaikesta toivosta, ja olin varma, ettei mikään palaa ennalleen. Joskus sen saattoi laukaista jo pelkästään se, että valkoiset sukat oli pesty väripyykissä. Saatikka sitten ne tilanteet, kun oli oikeasti joku huonosti, joku oli kuollut tai muuta vastaavaa. 

En sano, että olen parantunut masennuksesta, enkä oikein tiedä uskonko siihen, että siitä voi ikinä parantua. Mutta haluan kertoa, että sen kanssa voi oppia elämään ja pärjäämään. Masennuksen kanssakin voi olla onnellinen eikä sen tarvitse määritellä kaikkea. Kyllä, minulla on diagnoosi, mutta olen niin paljon muutakin.

Itse löysin ison avun lusikkateoriasta, johon tutustuin viime talvena. Perusajatuksena on, että jokaisella ihmisellä on käytössä lusikoita eli voimavaroja. Terveellä, keskiverto aikuisella lusikoita voi olla lähes rajattomasti, mutta jos on jokin perussairaus, painii mielenterveys- tai päihdeongelmien kanssa tai on iäkkäämpi, niin niitä voimavaroja eli lusikoita on rajoitetummin. Jokainen päivän toiminto, kuten aamutoimet, ruokailu, kotityöt, opiskelu, harrastukset, liikunta, työt ja sosiaaliset suhteet kuluttavat eri määrän näitä lusikoita. Ja loppujen lopuksi, jos sinulla on vain se 12 lusikkaa päivää kohden, niin ei siinä ihan kauheasti jaksa.

Tämän ymmärtäminen ja sisäistäminen toi itselleni merkittävän eron arkeen. En enää yritä tehdä kaikkia kolmen lusikan vieviä toimia yhtenä päivänä ja toisaalta pidän myös päiviä, jolloin käytän vain pakolliset lusikat, eli aamutoimet ja ruokailun. Näiden avulla opin jäsentelemään voimavarojeni käyttämistä, mutta myös niiden rajaamista, että ei ole pakko suorittaa. Lisäksi nykyään olen hyvin paljon tarkempi unestani, koska tiedän, että perussairauteni vuoksi tarvitsen paljon enemmän unta palautuakseni kuin ihan tavallinen kanssaeläjä. Pitkän osan elämästäni olen häpeillyt sitä ja kokenut olevani laiska, mutta enää en altistu näille väitteille, vaan tiedän, että unen tarpeeni on todellinen.

Itsemyötätunto tai armollisuus itseä kohtaan on jotain, mitä olen työstänyt miehen kuolemasta asti. Vähitellen alan antamaan itselleni periksi ja ymmärrän, että olen juuri tämän kokoinen ja näköinen, enkä tule muuksi muuttumaan. Alan ymmärtää, että minun ei tarvitse kestää muilta ihmisiltä mitä vain eikä siinä ole mitään pahaa, että minulla on omia mielipiteitä ja näkemyksiä. Olen alkanut oppia mistä minä oikeasti pidän ja nautin, miettimättä mitä muut ajattelevat. Olen alkanut pukeutumaan niin kuin minä haluan enkä niin kuin oletan, että minun halutaan pukeutuvan. Ja ennen kaikkea, olen alkanut huolehtimaan itsestäni - huolehdin ihostani, yritän syödä hyvin ja olla onnellinen. Lopulta kuitenkin myös sen hyväksyminen on tärkeää, että joskus voi olla paha mieli, joskus voi epäonnistua. Kaikki tunteet kuuluvat elämään.

Muista huolehtia itsestäsi, sillä sinä olet se tärkein. Ja jos et jaksa, apua saa ja pitää pyytää - kukaan ei ole täällä yksin.

Valkonauhatyö 120 vuotta

Viikonloppuna juhlittiin 120 -vuotiasta Valkonauhaliittoa. Olin mukana juhlassa, koska olen ollut paikallisyhdistyksen jäsen jo neljättä vuotta ja valkonauhatyö on lähellä sydäntäni. Juhlassa kuultiin puheita sekä kauniita musiikkiesityksiä, joista oma suosikkini oli ehdottomasti Finlandia-hymni säkkipillillä. En ole ehkä ikinä kuullut mitään niin mahtavaa!

Pukeuduin ihanan punaiseen mekkooni, ja sain ensimmäistä kertaa mahdollisuuden laittaa Valkonauhan rusetin rintaani. Itse löysin Valkonauhan koronan jälkeen, kun etsin maksutonta tekemistä Helsingissä. Heillä oli avointa kahvilatoimintaa, johon lähdin mukaan ja nykyään istun Helsingin Valkonauhan hallituksessa. Lauantaisessa Valkonauhaliiton juhlassa koin ääretöntä ylpeyttä siitä, että olen osana niin suurta historiaa. 

Valkonauhaliike syntyi Yhdysvalloissa 1870-luvulla naisten reaktiona yhteiskunnallisiin epäkohtiin sekä lasten ja naisten turvattomaan asemaan. Huolesta ja ahdingosta syntyi niin sanottu naisten ristiretki, jolloin naiset lähtivät marssien, laulaen ja rukoillen vastustamaan kapakoiden pitäjiä sekä alkoholin myyntiä. Liike toimikin alkuvuosina raittiusliikkeenä ja perusti päihteettömiä kahviloita, mutta he edistivät myös naisten äänioikeutta. Amerikkalainen WCTU tarjosi nimenomaan naisille väylän osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja politiikkaan aikana, jolloin naisten paikan katsottiin olevan vain kotona.

Toiminta laajeni nopeasti Yhdysvaltojen ulkopuolelle ja ensimmäinen kansainvälinen Valkonauhakokous järjestettiin vuonna 1891 Bostonissa. Vuonna 1896 liike rantautui Suomeen ja Turkuun perustettiin ensimmäinen Valkonauhayhdistys. Suomen Valkonauhaliiton perustamista alettiin organisoida syksyllä 1904, mutta Keisarillinen senaatti hyväksyi säännöt vasta Suurlakon jälkeen toukokuussa 1905. Historiasta muistamme, että Suomessa elettiin sortovuosia ja Venäjän keisari rajoitti monin tavoin kansalaistoimintaa. Se esti maassamme kansainvälisen järjestön toiminnan aloittamisen. 

Valkonauhan toiminta on aina perustunut kristilliseen arvopohjaan, ja ohjeena on ollut kultainen evankeliumi "tehkää toisille, niin kuin tahdotte itsellenne tehtävän". Liikkeen tunnuksena on alusta asti ollut äidinrakkaus, ja nimenomaan se, että äidinrakkaus ei rajoitu vain omaan kotiin vaan se kattaa koko yhteiskunnan. Alkuvuosina Suomessa valkonauhasisaret perustivat ympäri maata turvakoteja ja yömajoja naisille, lastenkoteja, tyttö- ja poikakoteja sekä aloitti nuorisokerhotoiminnan. Alkuaikoina toimintaan kuului myös eläinsuojelutyö. 

Liiton aloitteesta Suomeen saatiin myös ensimmäiset naispoliisit, jotka asemeltaan muistuttivat nykyajan sosiaalityöntekijöitä. Järjestön Valkonauha -lehti on ilmestynyt yhtäjaksoisesti vuodesta 1909. 

Valkonauhatyö muuttuu ja mukautuu aina yhteiskunnan tarpeiden mukaan. Helsingin paikallisyhdistys, joka on perustettu samana vuonna kuin valtakunnallinen Suomen Valkonauhaliitto, aloitti toimintansa rautatielähetyksellä. Valkonauhan naiset olivat rautatieasemalla vastassa nuoria tyttöjä, jotka muuttivat maalta kaupunkiin. Valkonauhan avulla tytöt saivat asunnon ja kunniallisen työn aikana, jolloin prostituutio oli vallassa. 

Myöhemmin on perustettu asuntoloita nuorille naisille, jotka kamppailevat päihdeongelmien kanssa sekä tarjottu naisille mahdollisuus oppia kotitaloustöitä, joka taas mahdollisti paremmat työpaikat. Nykyään Valkonauhatyö on enemmän yksilöterapiaa, ryhmätoimintaa esimerkiksi eronneille tai päihdeongelmasta toipuville naisille, sekä avointa kahvilatoimintaa. Mutta kuka tietää mitä seuraavat 120 vuotta tuovat tullessaan. Me sopeudumme ja puutumme rohkeudella yhteiskunnan epäkohtiin, kohtaamme ihmiset lempeällä rakkaudella ja avoimin mielin. Me olemme yhteisö, yksi iso perhe ja loputon turva. 

Syyskuun Helsinki

Rakastan syyskuuta ja sen valoa. Matalalla leijailevaa aurinkoa ja aamuyön usvaa. Syyskuussa on jotain todella valokuvauksellista.

Nyt kun ei ole koiraa, on ollut pakko keksiä muita keinoja, jotta lähtisi työpäivien jälkeen hieman ulkoilemaan. Tämä syyskuu on ollut ihana lämmin ja niinpä olen kierrellyt pitkin Helsinkiä, ja valokuvannut. 

Välillä olen vain jäänyt hetkeksi johonkin kadunkulmaan, ja katsonut mitä kameraan tarttuu. En niinkään lähde kuvaamalla kuvaamaan, vaan katson kameran läpi ja kokeilen, mistä voisi tulla hyvä kuva. Olen yrittänyt opetella rajaamista ja lisäksi olen alkanut kuvaamaan yhä enemmän arkkitehtuuria. Tämän postauksen kuvat on otettu syyskuun aikana Helsingin Bulevardilta, Pasilan konepajalta sekä Lapinlahden sairaala-alueelta. 

Valokuvaus rentouttaa itseäni, samalla kun tulee nautittua raitista ilmaa ja syksyn punastaa posket. Kauniiden kuvien ei aina tarvitse olla sisällöltään kauniita - myös kameranlinssiin osunut öinen hämähäkin seitti saa aikaan aika kivan lopputuloksen.