Kasvukaudelle puhtia

 Kevät alkaa tosissaan heräillä talvihorroksesta ja sehän tietää vain yhtä asiaa eli vuosittaista multien vaihtoa viherkasveille! Tuntuu, että olin tosi myöhässä asian kanssa, mutta tässä nyt oli yksi keuhkokuume ja ero ensin hoidettavana. Onneksi vielä ehtii.

Kasvit eivät edelleenkään viihdy tässä asunnossa kovin hyvin, sillä täällä on olohuoneessa vain yksi ikkuna. Vähitellen olen alkanut oppimaan, että mitkä kasvit täytyy ihan todella pitää ikkunalla ja mitkä voi sitten olla vähän kauempana. Tänä talvena kuoli taas useampi yksilö, ja kasvien kokonaismäärä tuntuu nyt kovin vähältä. Miten 25 kasvia riittäisi kenellekään? 

Yritin Prismasta katsella uusia asukkaita, mutta mikään ei oikein iskenyt. Päätin sitten, että ehkä ensi viikon kevätmessuilta löytyy kasvi - tai pari.

Muutin kasvien järjestystä nyt sen verran, että toinen anopinkieli muutti vitriinin kulmaan apostolinmiekan kanssa, sillä ne kumpikin pärjäävät vähemmällä valolla. Isompi apostolinmiekka muutti tv:n kylkeen, jotta fiikus pääsi ikkunalle. Eron jäljiltä oli ehkä myös ihan tarpeen järjestellä kotia konkreettisesti uusiksi. Kovin suuri muutos se ei ollut, mutta muutos kuitenkin.  

Yritän taas kasvattaa jättifiikusta, ja toivon, että tämä uusi paikka olisi mieluinen. Talvella se aika paljon pudotteli lehtiä, mitä se nyt yleensäkin talvisin tekee, mutta nyt niitä putoili poikkeuksellisen paljon, joten ajattelin kokeilla vaihtaa sen ikkunan lähelle. 

Mullan vaihdon yhteydessä vein tietysti kaikki kasvit taas suihkuun ja uuden mullan lisäksi laitoin jokaiselle ravinnetikkuja, jotta kasvukausi lähtisi onnistuneesti käyntiin. Kasvit ovat aina kaiken tämän jälkeen niin ihanan virkeitä ja ryhdikkäitä, että ei voi kuin ihastella!

Kel' onni on, se onnen kätkeköön

Tasan kuukausi sitten kirjoitin hieman erilaisemman tekstin. Onnellisemman, toiveikkaamman. Nyt on kuitenkin todettava, että uusi suhde on tullut päätökseen. Eroon ei liity minkäänlaista draamaa tai yltiöpäistä riitelyä. Ainoastaan järkisyistä tehty päätös, sillä joskus on kuunneltava järkeä, eikä tunteita. 

Joten tässä minä nyt sitten taas olen, yksin. Yritän kasata itseni uudelleen ja uudelleen, toivoen, että elämällä olisi vielä minulle jotain hyvääkin tarjottavana. Kai sitä täytyy vain rakentaa mahdollisimman hyvä elämä omalle itselle ja olla toivomatta ihmeitä. 

Vaikka tämä uusi suhde oli lyhyt, oli se minulle hyvin merkityksellinen. Myös tämä ihminen on minulle erittäin merkityksellinen, ja toivonkin, että voimme tai ennemminkin, että osaamme olla ystäviä tästä eteenpäin. Sain häneltä paljon sellaista, mitä kukaan muu ei ole elämääni tuonut. Meillä on hyvin samanlainen ajatusmaailma ja meillä on aina hauskaa yhdessä. Hän sai minut taas kirjoittamaan runoja, ja pyrkimään elämässä eteenpäin. 

Tuntuu jotenkin, ettei tätä suhdetta tai kaikkea tapahtunutta ole oikeus surra. Ei ole oikeutta olla apea tai allapäin, niin kuin vaikka silloin kuin mies kuoli. Silloin se oli jotenkin hyväksytympää. Kirjoitin uutenavuotena Instagramiini, että "en toivo tältä vuodelta mitään, jos vain saan pitää sinut". Sillä kannalla olen edelleen, hieman vain eri merkityksessä. En ole hänelle vihainen, enkä aio katkeroitua. Hyvä ystävä on lopulta lähes yhtä tärkeä matkakumppani elämässä.

Ja jos joskus minua vielä jokin onni potkaisee, niin taidanpa toimia vanhan ja viisaan sanonnan mukaan. Kel' onni on, se onnen kätkeköön - sitten ei tarvitsisi ainakaan selitellä kellekään, jos käy näin. 

Taistelun arvoinen

Tänään tulee kolme kuukautta siitä, kun deittisovellukseen kilahti viesti. Sen jälkeen ei ole mennyt päivääkään, ettemmekö olisi olleet jollakin tavalla tekemisissä. 

Itse asiassa laitoin itse ensimmäisen viestin. Miehen profiili tuli vastaan ja siinä oli jotakin kiinnostavaa. Profiilikuvan kiltit silmät kiinnittivät huomioni, sekä tekstissä maininta, että etsinnässä olisi keskustelutaitoinen nainen. Vastasin kirjoitukseen ja kas - hän vastasikin takaisin. Aika pian juttelimme netissä tunti tolkulla ja se mikä minua hämmensi eniten oli se, että jo kolmantena päivänä tutustumisesta hän oli maininnut minusta parhaalle ystävälleen. Olin otettu.

Alusta asti olen arvostanut hänen suhtautumista pyörätuoliini. Jo heti kun kerroin, oli hänen vastauksensa, että "eihän se muuta sinua ihmisenä mitenkään". Olin pakahtua jo pelkästään siitä. En tiennyt, että tällaisia ihmisiä voisi olla olemassa, kun useimmiten vastauksena on ollut jotain, mikä ei ole painokelpoista tähän yhteyteen. 

Tutustumisen edetessä viestit vaihtuivat tuntikausia kestäviin puheluihin ja lopulta ihan treffeille asti. Vietmme ensitreffejä Tampereella eli puolivälissä kummankin luota. Istuimme kahvilla kuusi tuntia ja juttelimme. Hän tuijotti minua aivan ihanan ihastuneesti lähes koko tuon ajan, mutta ensimmäinen suukko säästettiin vielä myöhemmäksi. 

Seuraavat treffit olivat viikkoa ennnen joulua Helsingissä, jolloin sain myös sen kauan kaivatun suukon. Tai oikeastaan aika monta. Olin aivan hurmioitunut - ja olen edelleen. Hän on saanut minussa esiin uusia puolia. Tai ehkei nyt aivan uusia, vaan sellaisia toivottuja puolia. Olen nimittäin alkanut puhumaan tunteista. Olen aina ollut sellainen, että annan muiden puhua, kuuntelen mielelläni. Mutta nyt on kovin avartavaa, kun joku haluaa huolehtia minusta ja kuunnella minua. Eikä pelkästään kuunnella, vaan hän on myös ihan aidosti kiinnostunut mielipiteistäni, ajatuksistani ja tunteistani.

Välillä minulle iskee epäusko ja pelko siitä, että jos tämä onni ei kestäkään. Tuntuu, että se on niin suuri käsiteltäväksi, etten osaa ottaa sitä vastaan. Mietin, että hän voisi saada kenet vain, miksi hän ottaisi minut. Onnellisuus. Miksi se pelottaa? En vieläkään voi käsittää, miten juuri minulle on käynyt näin hyvin. Olen aina ennemminkin pelännyt pahinta, kuin tuudittautunut hyvään. Jotenkin tuntuu, että on parempi varautua, ettei tule sitten niin suurena shokkina.

Mutta miten voisi oppia luottamaan elämän hyvyyteen? Että jos oikeasti ne huonot asiat olisikin omalta kohdalta nyt takanapäin, ja viimein valo loistaisi minullekin. Että nyt olisi minun vuoroni. Nyt haluaisin vain takertua tähän onneen ja autuuteen. Uskoa siihen, että kaikki menee hyvin. Ainakin aion taistella tästä onnesta, jos tarve vaatii. Ainut mutka meillä koko aikana on ollut välimatka, enkä vielä tiedä kuinka se ratkaistaan. Onneksi meillä ei kuitenkaan ole kiire mihinkään, ja uskon, että sekin asia ratkeaa kun sen aika on. Mutta nyt minun pitää vain luottaa ja antautua.

Kaikki muu onkin sitten jonkun toisen käsissä.

Akvaariotreffit

Vietimme murusen kanssa ihanat tammikuiset treffit Linnanmäen Sea Lifessa. Treffipaikka oli täysin miehen idea, mutta enpä minä juuri vastustellut - menen hänen kanssaan mielelläni treffeille vaikka igluun. 

En ollut käynyt Sea Lifessa ainakaan kahdeksaan vuoteen, ja huomasin kyllä eron itsessäni. En tiedä johtuiko se seurasta vai aikuistumisesta, mutta olisin jaksanut ihastella kaloja vaikka kuinka pitkään. Tutkin mitä kaikkia tuttuja kasveja akvaarioissa oli, lumouduin värikkäistä ja kauniista kaloista. Suosikkini oli ehdottomasti ensimmäisessä kuvassa näkyvä keltainen pippuripallokala. Sen kanssa koin jonkinasteista yhteenkuuluvuudentunnetta!

Akvaariossa oli vaikea saada onnistuneita valokuvia, sillä kohteet olivat melko liikkuvaisia, mutta sen sijaan sain sieltä todella kauniita videoita. Ne valot ja kalojen liikkeet, veden liplatus ja rauhallinen tunnelma - se kaikki oli niin täydellistä. Siellä me haialtaan alla pussailtiin ja yritettiin saada hai kuvaan. 

Tämä taas opetti, että joitain asioita kannattaa kokeilla uudestaankin - niistä voi vaikka tykätä. Meillä oli ihanat tammikuiset akvaariotreffit. Kiitos rakas. 

Mitäköhän keksitään ystävänpäivänä?

Elämä on runo

Kuten jotkut teistä ehkä jo tietävätkin, niin minä kirjoitan runoja. Ja nyt viimeisen vuoden aikana olen myös rohkaistunut esittämään niitä!

Olin viime keväänä Helsingin Tekstin talolla Open mic -illassa, eli kuka vain sai nousta lavalle viideksi minuutiksi esittämään tekstejään. Eilen oli samanlainen tilaisuus ravintola Ilveksessä, ja ilmoittauduin mukaan heti mainoksen nähtyäni. Sain esiintymispaikan numero 11, ja sitten piti enää vain ratkaista mitkä runot lausun. 

Lavarunous on vienyt sydämeni silloin, kun Juho Kuusi oli TalentSuomi -ohjelmassa, ja valloitti koko Suomen sanoillaan. Minuun hiipi jo silloin ajatus, että "minäkin haluan", mutta rohkeus puuttui. Viime keväänä repäisin sen laastarin ja voi vitsi, kuinka kivaa ja voimaannuttavaa se olikaan!

Eilisessä illassa oli vielä aivan eri merkitys, sillä murunen pääsi myös paikalle. En edes ajatellut sen olevan arki-iltana mahdollista, mutta arvostan sitä, että hän teki sen vuokseni. Olin niin otettu, kun hän pyyhki kyyneleitään, kun saavuin takaisin pöytäämme. Se on parasta, kun omat tekstit aiheuttaa toisissa tunteita. Silloin olen onnistunut. 

Eilen luin yhden vanhemman runon, yhden melko uuden ja yhden aivan uunituoreen. Itseasiassa viimeistelin sen vasta juuri ennen kuin astuin lavalle! Minulla on haave toisen kirjan julkaisusta, ja olen aloittanut jo kolmannenkin. On aikoja, jolloin en kirjoita, ja sitten on aikoja, jolloin tuntuu, että koko elämä on runoa.

Lavarunopiireissä on aina sellainen ihanan lämmin ja hyväksyvä ilmapiiri. Ehkä siksi siellä lavalla onkin niin hyvä olla ja ehkä siksi tuntuu, että olen löytänyt aika ison osan itseäni. Tätä haluan jatkaa, tätä haluan tehdä. Tässä teille vielä eilisen esityksen runot, videon illasta löydätte Instagramista sekä TikTokista. 

Ota kynä ja kirjoita

Kirjaimet on vähän kuin piirtämistä

Ei sen vaikeampaa

Vokaaleja konsonanttien väliin

Ja toisinpäin

Pisteitä, pilkkuja ja muita välimerkkejä

Sisällytä siihen tunnetta, tarina ja taidetta

Leiki sanoilla ja merkityksillä,

luo ilmaisuja, joista voit olla ylpeä

Mutta ennen kaikkea

kirjoita niin, ettei kukaan pysty tunnistamaan

Niin, että kerrot, mutta et kuitenkaan

Älä valehtele, älä kerro totuutta

Puhu, mutta älä suoraan

Kerro, mutta älä kaikkea

Tunne, mutta niin, että se on hyväksyttävää

Kirjoita niin, että olet joku muu

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä ehtii paljon

matkalla sinun luo

Sammuneita sieluja,

syttymättömiä tähtiä

Silmiä, jotka loistavat,

huulia, joita ei enää hymyilytä

Vieressä kaksi vanhusta,

kertovat kuinka tässä

ei ollut taloja silloin 60-luvulla

Vastapäätä mies ja moppi,

toinen, joka joi litran piimää

ja nainen, jolla sylissään koko naapuruston murheet

Tässä ehtii paljon,

raiteet liikkuvat

Vajoan maiseman kauneuteen,

elän ja hengitän

Kyytiin nousee nuori mies,

ison sohvatyynyn kokoinen heliumpallo käsissään

Se on kirahvin mallinen

Siis se pallo, ei mies

Tässä ehtii paljon,

matkalla sinun luo

Odotatko minua vielä

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Halusin kirjoittaa rakkausrunon,

oikein sellaisen tahmaisen ja tarttuvan

Mutta te kaikki tiedätte jo rakkaudesta,

niin mitä siitä puhumaan

Jos puhutaankin sitten onnesta

Avoimen rehellisesti ja kiertelemättä

Onnea on olla haavoittuvainen ja

itkeä sylissäsi

Onnea on, että olen sinulle kaunis ja riittävä

Onnea on, että et vain vilkaise ja katso,

vaan koet minut kokonaan

Et pelkästään kuuntele ja hymähdä,

vaan kuulet, mitä kielelläni on kerrottavana

Maailmassa ei ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvailemaan sinua ja minua

Rakkaus on väkevää, sanotaan,

mutta me olemme niin paljon enemmän

Intohimo on palavaa,

vaan sekin sanana

tuntuu kanssasi laimealta

Onnea on herätä keskellä yötä

kun suukotat otsaani

vaikka kesken unien herättäminen ei ole kovin kohtealiasta

Onnea on, ettei tämän tarvitse olla rakkausruno, koska kerrankin minä riitän

Pappakoiran vaatekaappi

Koko blogihistorian yksi suosituimmista julkaisuista oli juttu Taiston vaatteista. Sen julkaisusta on jo melkoinen tovi aikaa, joten ajattelin vähän pävitellä ajatuksiani asiasta.

Taisto tarvitsee edelleen vaatteita, joten mikään ei sinänsä ole muuttunut. Sillä ei ole lämmittävää pohjavillaa, vaan kylmyys ui heti liiveihin, eli alkusyksystä loppukevääseen meillä pukeudutaan jokaiselle ulkoilulle. Ne kesän ensimmäiset, vaatteettomat lenkit ovat Taiston mielestä ihan parhaita, kun taas itsestä koira näyttää jotenkin alastomalle aina pitkän talvikauden jälkeen.

Taiston vaatekaappiin kuuluu nykyään eniten huppareita, sillä ne ovat koiran suosikkeja. Huppareita tarvitaan välillä myös kotonakin, koska ikä tekee tekee tehtävänsä ja välillä paleltaa. Lisäksi löytyy neuleita ja kolme takkia - talvitakki, kevyempi välikausitakkki sekä sadetakki. 

Kovimpia talvipakkasia varten Tastolle on myös ommeltu fleecehaalari, jossa on huomiotu Taiston tassujen herkkyys pukemisen kannalta. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, ettei kyseisen haalarin vetoketju mene kiinni, mutta toisaalta, onneksi ei ole ollut kovia pakkasiakaan. Haalarin kanssa toimii fleecetossut, jotka eivät todellakaan kuulu Taiston suosikkeihin, muttei myöskään hurjat pakkaset, joten mielummin se ottaa muutaman askeleen niillä kuin ilman. Tänä talvena tosin tossuiltakin on vielä vältytty. 

Olen tykännyt todella paljon Hurtan takeista, joista meillä löytyy tuo pitkäkauluksinen talviversio sekä se astetta kevyempi. Talviversiossa eli Hurtan Extreme Warmerissa on aivan supermahtava kaulus, jonka saa kiristettyä korvein yli "pipoksi", ettei korvat palellu. Lisäksi se on reilun mallinen sivuilta ja takaa, joten se suojaa hyvin tuulelta. Takin alle laitan usein pitkille lenkeille fleecepaidan, jota kutsun pappafleeceksi, koska sen kuviointi on kuin suoraan miesten pitkistä kalsareista. Pimeällä asun viimeistelee valopanta, joka on kyllä aivan ehdoton talvella. 

Nykyään koiran vaatteissa tulee aika vähän hutiostoksia, kun on oppinut tietämään millaisista vaatteista koira pitää ja mitkä sille istuu. En esimerkiksi osta ollenkaan vaatteita, joissa on tarra- tai nepparikiinnitys, sillä ne eivät pysy vauhdissa mukana. En myöskään enää osta vaatteita vain, koska ne näyttävät näteiltä, vaan menen ehdottomasti käytännöllisyys ja mukavuus edellä. Taisto ei pidä kauheasti nelilahkeisista kokoasuista ja huppareissa yritän aina valita väljän mallin, jotta niissä on mukava olla ja liikkua.

Näiden vuosien aikana Taisto on oppinut pujottamaan itse etutassut huppareihin ja se osaa myös peruuttaa paidoista pois, kun vain joku pitää helmasta kiinni. Taiston viluisuuden iän myötä huomaa myös siinä, että parin viime talven aikana sen on saanut peitellä nukkumaan. Pentuna se ei tykännyt moisesta, vaan luuli sitä heti leikiksi, mutta nykyään se on yksi iltarutiineistamme - koiran peittely omaan petiin. 

Paljon tapahtuu odottamattakin

Viime vuosi oli niin tapahtumarikas, että on ehkä aika tehdä pieni summa summarum. Tein jo kuvakoosteen Instagramin puolelle, mutta jotenkin tuntuu, että asiaa olisi hyvä avata vähän enemmän.

Viime vuoden alussa sain ensimmäisen työpaikkani! Olen opetellut työelämää toiselta puolen, sillä työnantajanahan olen toiminut avustajille jo yli vuosikymmenen.

Alkukeväällä Taisto täytti pyöreät 10 vuotta ja itse kävin kirurgisessa pienoperaatiossa, joka jännitti aivan järjettömästi. Onneksi äiti oli täällä pari viikkoa, kun minä kipulääketokkurassa parantelin haavojani. Samalla sain myös elämäni ensimmäisen positiivisen sairaalakokemuksen - minut kohdattiin ihmisenä.

Keväällä vietin miehen syntymäpäivää haudalla. Kutsuin sinne muitakin, juotiin lasilliset kuohuviiniä ja syötiin salmiakkitikkarit, koska ne olivat miehen suosikkeja. Loppukeväästä tein myös haudalle kunnon kukkapenkin ja nyt tulevana keväänä olisi tarkoitus saada viimein hautakivi paikoilleen.

Kevään aikana sain myös ystävän useasti yöpymään sohvalleni, ja ne hetket olivat aivan parasta. Me kun ehdimme lyhyessäkin ajassa kokea hurjan paljon.

Loppukeväästä vietin 35-vuotissynttäreitäni kolme päivää. Lisäksi loppukeväällä pääsin ensimmäistä kertaa parvekkeelleni ja sain sisustettua sen kesäkuntoon.

Kesällä kävin kotipuolessa ja töiden puolesta pääsin kesän aikana kahdesti merelle. Ne olivat kyllä kesän parhaat retket, sillä olin ollut viimeksi moottoriveneen kyydissä joskus lapsena.

Kesään kuului myös paljon ulkoilua Taiston kanssa, kesäteatteria, keikkoja ja museoita. Värjäsin hiukset vuosien tauon jälkeen, ja muutoinkin löysin itseni ja naiseuteni.

Syksyn taitteessa innostuin farkkutakeista ja vietin 10. hääpäivää haudalla. Vietin aikaa kaverin lasten kanssa, kävin mustikassa ja vaihdoin parvekkeen järjestystä.

Syksy ja alkutalvi oli Taistolle vaikeaa aikaa, ja olemme käyneet normaalia enemmän eläinlääkärissä. En voi vieläkään sanoa, että koira olisi täysin oma itsensä, mutta elämme päivä kerrallaan.

Syyskuussa piipahdin Tallinnassa ja lokakuussa meille muutti Neponen. Olen edelleen sitä mieltä, ettei koti ole koti ilman pupua.

Marraskuussa tapasin uuden ihmisen ja loppuvuosi menikin sitten pitkälti treffaillessa. Puspus. Tältä vuodelta en odota mitään, sillä niin paljon tapahtuu odottamattakin.

Viime vuoden aikana opin taas hiljalleen luottamaan elämään, opin paljon uutta omasta hyvinvoinnista ja sain kotia sisustettua paremmaksi. Aloitin myös kunnolla vapaaehtoistyön Helsingin Valkonauhan somevastaavana, ja koen vahvasti kuuluvani valkonauhasisarten joukkoon. 

Vuonna 2024 sain paljon ja annoin itsestäni kaiken. Kiitos kaikille, jotka olitte mukana seikkailuissa.

Kello neljän aamukahvi

Kello neljän aamukahvi -blogi täyttää tänä vuonna 10 vuotta! Tarkalleen vasta helmikuussa, mutta haluan juhlia tätä virstanpylvästä kanssanne koko vuoden. 

Tämä blogi on avioliiton lisäksi pitkäjänteisin asia, mitä olen ikinä tehnyt tai mihin olen panostanut. Olen hieman sellainen, että aina aloitan, mutta sitten kyllästyn. Blogi puolestaan on pitänyt otteessaan ja aion jatkaa tästä eteenpäinkin. Muistan vielä sen yön, kun miehen kanssa pohdimme uudelle blogille sopivaa nimeä. En halunnut sen olevan mikään tavallinen tai yksinkertainen, vaan halusin sen kuvastavan minua. Vuosien aikana minulta on useasti kysytty, että olenko todella niin aamuvirkku, että juon aamukahvini aamuyöllä kello neljä? Voi miten väärässä nämä ihmiset ovat olleetkaan, sillä blogin nimi viittaa iltapäivään, ei aamuyöhön. 

Tiedän, ettei minulla ole tähtitieteellisen paljoa seuraajia, mutta se ei koskaan ole ollut kirjoittamiseni tarkoituskaan. Jos edes yksi ihminen saa blogistani itselleen lohtua, inspiraatiota tai löytää täältä vaikka uuden suosikkireseptinsä, niin olen tyytyväinen. Teen tätä ilosta, en paineen tai suorittamisen takia. En ole ikinä tehnyt tietoista hakukoneoptimointia tai seurannut kävijämääriä tavoitteellisesti. Minä vain kirjoitan ja valokuvaan, ja jaan ajatuksiani teille. Olen aina rakastanut kirjoittamista sen kaikissa muodoissa, enkä usko, että se tulee muuttumaan.

Ennen tätä blogia minulla oli toinen blogi, joka keskittyi enemmän kädentaitoihin ja ruokaan, sekä hääblogi. Olen siis pitänyt erilaisia blogeja vuodesta 2010 asti, mutta lopulta halusin paikan, jossa ei ole rajoja. Ei kategorioita tai aikatauluja. Halusin vain tyhjän pohjan, johon kirjoittaa kaikesta mitä mieleen tulee. Ja niin olen tehnyt. Välillä kerron teille ajatuksiani, kun taas välillä intoilen uudesta reseptistä tai sisustuksesta. Viime vuosina olen ottanut mukaan myös hieman asujuttuja. Tarvitsen tällaisen väylän, johon puran mietteitäni, sillä pääni on täynnä sanoja. 

Itse huomaan, että olen kehittynyt valokuvaamisessa näiden vuosien aikana. Olen myös ymmärtänyt, ettei kaikkea tarvitse julkaista heti, vaan sopivan hetken tullen. Jos en saa jostakin jutusta hyviä kuvia, niin en julkaise väkisin. Olen oppinut hyödyntämään kuvatessa päivänvaloa ja näyttäydyn myös itse kuvissa enemmän. 

Kirjoitustyylini saa usein kehuja. Sitä kuvaillaan rempseäksi, humoristiseksi ja omalaatuiseksi, joskin hyvällä tavalla. Olen saanut viestiä ihmisiltä, joita en edes tunne, ja ilahdun aina kun blogini tavoittaa jonkun tuntemattoman. Ensimmäisen blogin perustin aikoinaan kun kaveri lähti Australiaan. Halusin jonkun keinon, jolla voin näyttää hänelle mitä kaikkea puuhastelen täällä maailman toisella laidalla. Vähitellen siitä tuli myös tärkeä väylä äidille pysyä mukana tekemisissäni. 

Ajattelin, että nyt tänä vuonna julkaisen joka kuukausi jokaiselta vuodelta suosituimman julkaisun. Saatan myös tehdä toisintoja, esimerkiksi joistakin resepteistä, mutta en lupaa vielä mitään, ettei tule stressiä. On ihan kiva palata menneeseen, mutta tykkään myös katsoa tulevaan. Mihin tämä blogi minut vielä vie - sitä ei voi kukaan tietää. Siihen asti tarjoan teille parasta osaamistani ja toivon, että te lukijat pysytte siellä seuraavat vuosikymmenetkin.

Kello neljän aamukahvi -blogissa on julkaistu kymmenessä vuodessa yhteensä 815 tekstiä, jotka ovat saaneet kaikkiaan 271231 katselua. En ole kovin hyvä seuraamaan analytiikkaa, mutta näin juhlavuuoden kunniaksi yritin kaivaa tietoja esiin. Blogissa on 995 kommenttia ja yhden julkaisun keskimääräinen katsojamäärä on siinä parin sadan molemmin puolin, mutta helmiäkin on. Paras katselupiikki on saavutettu 1.1.2022, jolloin yhtenä päivänä on ollut 7783 katselukertaa, wau! Kuukaudessa on keskimäärin 2000-3000 katselukertaa, mutta kiinnostaisiko sinua tietää koko blogihistorian suosituimmat postaukset? 

Kaikista suosituin on ollut joulukalenteri, jonka tein miehelle vuonna 2022. Se on kerännyt yhteensä mahtavat 16240 katselukertaa! Toiseksi suosituin on gluteeniton katuruoka -reseptini ja kolmanneksi viherkasveihin liittyvät petopunkit. Olin oikeastaan aika yllättynyt siitä, millaiset jutut ylsivät kolmen parhaan joukkoon. 

Kaikkien aikojen top 10

1. Joulukalenteri miehelle - 16240 katselua

2. Gluteeniton katuruoka - 2122 katselua

3. Petopunkki, uusi ystäväni - 1944 katselua

4. Liikkuvaisen pikkukoiran vaatekaappi - 1085 katselua

5. Viherkausi -  940 katselua

6. Rakkaudella, vaimosi -  860 katselua 

7. Kuka nyt rakastaa minua -  851 katselua

8. Suruaika - 600 katselua

9. Uusi koti - 566 katselua

10. Hautajaiset - 523 katselua