Mä oon kolmekymppinen!

Tänään täytän 30 vuotta. Tämä on se päivä, jota minun ei joidenkin oppien mukaan olisi kuulunut nähdä. Olen perussairaudestani johtuen kuullut elämäni varrella useita väitteitä ja olettamuksia, että elinikäennusteeni olisi maksimissaan 25 vuotta. Nuorena luin myös artikkeleita aiheesta, mutta nykyään tietoa on onneksi enemmän ja toivon, ettei lapsille enää jaella tällaista informaatiota. Eihän kukaan täällä tiedä kauanko elää. Tässä kuitenkin nyt istun, hengitän ja kirjoitan teille.

Voisin kertoa tarinan jos toisenkin tämän kolmenkymmenen vuoden ajalta, mutta sen sijaan ajattelin kertoa millainen on kolmekymppinen Anna. Olen maalla kasvanut, sittemmin helsinkiläistynyt nuori nainen ja asun aviomiehen, koiran sekä kanin kanssa. Tämän hetkisenä tukikohtana toimii neljä huonetta ja keittiö, lasitettu parveke sekä kävelymatka merenrantaan. Olen äärettömän lapsirakas, aina auttamassa muita, mutta turhaa kärsivälliyyttä minulle ei ole suotu. En ole koskaan syönyt Hesburgerissa muuta kuin juustoaterian ja pelkään, että hämähäkki tai kärpänen munii korvaani. En ole ikinä kävellyt tai kontannu, mutta en siltikään esittele itseäni vammaisuuden kautta. Ensisijaisesti olen vaimo, bloggaaja, koiranomistaja, parvekepuutarhuri, runoilija, intohimoinen kokki ja mitä vielä. Pyörätuoli pitää minut vain liikkeellä ja hyvä niin - vierivä kivi kun ei sammaloidu.

Henkiseti tämä kolmenkympin rajapyykki on hieman haastava, kun ympäristöpaineet on niin suuret. Tähän ikään mennessä ihmisellä pitäisi kaikkien normien mukaan olla jo omistusasunto, vakituinen työ, ainakin kaksi lasta ja perheauto. Lisäksi pitäisi harrastaa spinningiä, joogaa ja lenkkeilyä, ja mieluiten niitä kaikkia yhtäaikaa. Kuuluisi syödä kaikkien mahdollisten buumien mukaan ja ennen kaikkea mahtua tietyn kokoisiin vaatteisiin. Minä en ole mitään näistä, enkä tule koskaan olemaankaan. En ikinä nuorena suunnitellut elämääni näin pitkälle, kun ei sen pitänyt näin mennä, joten mitä minun kuuluisi näin kolmeymmentä vuotiaana tavoitella?

Tässä iässä haaveet ainakin on hieman eri luokkaa kuin vaikkapa 10 vuotta sitten. Nuorempana haaveilin suuresta tähteydestä, laulajanurasta ja siitä, että julkaisisin läjäpäin menestyksekkäitä runoteoksia. Nyt sitä unelmoi kaikenlaisesta vakaudesta, isommasta kodista ja toisesta koirasta. Haaveilen keittiöstä, jossa olisi iso tiskiallas, asunnosta jossa olisi kodinhoitohuone ja mankeli sekä koirasta, joka täydentäisi laumaamme. Kaikenlaiset urahaaveet liittyy pitkälti journalismiin ja kirjoittamiseen, mutta en tiedä olenko mikään uraohjus. Haluaisin myös joskus olla kaunis, mutta ehkä seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana onnistun kaivamaan itsetuntoni jostain maanrakosesta tai ehkä vihdoin opin, että sillä ei oikeasti ole mitään väliä.

Vielä en osaa sanoa miltä tämä kolmekymppisyys tuntuu, mutten ainakaan herännyt vanhana ja kurttuisena. Ehkä tämä vuosikymmen on kaikille uusille jutuille, seikkailuille ja itsensä löytämiselle. Koskaan ei ole liian myöhäistä päästää irti menneisyyden haamuista, ja vaikka se onkin vaikeaa, niin ehkä se hetki on juuri tässä. Olen kuullut useita lupauksia siitä, että kolmenkympin jälkeen elämä on kaikin puolin parempaa. En tiedä mitä se tarkoittaa, mutta jään innolla odottamaan! Nyt kuitenkin lähden viettämään ja juhlistamaan tätä virstanpylvästå, ja kerron sitten myöhemmin kuinka tämän päivän kulutin. Tähän loppuun haluan siteerata erästä Samuli Putron biisiä, sillä jotenkin se soi päässäni juuri tänään, vaikken ole edes kuunnellut sitä aikoihin.

Elämällämme on tarkoitus
Ja joka hetkessä kauneutta
Emme ole automaatteja
virhelyöntejä ruudulla

Elämällämme on tarkoitus
Jokaisen tarina on arvokas
Emme ole tyhjänpantteja
Tuhkaa korulippaassa