Lettuja korvessa

Viime viikolla teimme lämpimien syyspäivien kunniaksi pienen retken. Retkeily - niin kuin kaikki muukin - on jäänyt tänä kesänä vähän vähälle, mutta ainakin pääsimme metsään nyt tämän kerran. Suuntasimme täysin uusille poluille Sipoonkorven kansallispuistoon. Tuo Nuuksio alkoikin jo vähän kyllästyttää, niin onneksi Sipoonkorpeenkin saatiin nyt esteetön reitti. Emme tienneet paikasta muuta kuin, että pyörätuolilla pitäisi päästä ja jonkinlainen tulentekomahdollisuus löytyy. Lähdimme siis aivan ummikoina matkaan. On mahtavaa, että näitä esteettömiä luontoreittejä tehdään, mutta itse toivoisin niihin vähän vaihtelua. Että ei olisi vain parkkipaikalta nuotiolle, vaan siihen väliin voisi mahtua useampi mutka ja risteys, jotta se tuntuisi vielä enemmän retkeilyltä. Että olisi se pieni eksymisen vaara ja ilo siitä, kun löytääkin perille. Että voisi kerrankin vähän poiketa polulta.

Retkiseurueeseen kuului tietysti koko perhe karvatassua myöden ja reppuun pakattiin puolitoista litraa vettä, tulitikut, lettutaikina, nakkimakkaroita, retkiastioita ja tietysti trangia. Korvessa meitä odotti aivan tuntematon, ja se oli mukavan jännää. Esteetön reitti tuntui hieman pidemmältä kuin Nuuksiossa ja päätepysäkkikin miellytti meitä enemmän. Siellä odotti kaunis lampi, joka oli lähestulkoon varpaiden kastelun päässä, esteetön nuotikatos sekä pöytä, jonka ääreen pääsee myös tuolilla. Siellä pärjää siis pienessä sadekuurossakin kun voi vetäytyä katokseen ja onkiminenkin on mahdollista. Lisäksi tuo Sipoonkorpi ei taida olla niin suosittu kuin Nuuksio, joten kaiken tämän huomioon ottaen tästä tuli kyllä heti meidän suosikkikohde. Itse innostuin eniten tuosta pöydästä, joka mahdollistaa trangialla kokkailun ja syömisen paremmin.

Perille päästyämme aloin virittelemään trangiaa letunpaisto kuntoon ja mies sai hoitaakseen nuotion nakkeinneen päivineen. Eipä olisi tuo nuotio kyllä tainnut ilman vaimon neuvoja rakentua, mutta onneksi edes toisessa meissä on vähän partiolaisen vikaa. Letut paistui näppärästi kunhan tajusin laittaa liekin täysille ja tuo ruoanlaitto maisema oli kyllä mitä parhain. Kokkailua  helpotti eväsleipien napostelu ja taustamelusta huolehti tuo ikioma räyhäroopemme. Se luuli varmaan karhun tulevan varastamaan kaikki nakit, ja tiesi, että hienosta retkipaikan vartioinnista saa tietysti vähän lettua ja nakinpätkän. Senhän nyt tietää jokainen kunnon retkikoira.

Arvaatteko mikä mielestäni on parasta retkeilyssä, kaiken tämän lisäksi? Se kun herää seuraavana aamuna, ja tukka haisee edelleen nuotion savulle - tai savumakrillille niin kuin äiti sanoisi. 

Rakastan sitä tuoksua.