Hautajaiset

 Ensi vuonna olisi ollut 10 hääpäivä. Odotimme kumpikin sitä, sillä tarkoituksena oli lähteä Pariisiin, aivan kuten häämatkalla. Vaikka viime aikoina päädyimmekin asumuseroon, oli minulla silti meille suunnitelmia. Ajattelin, että talven ja kevään aikana saamme asioita kuntoon, jotta voimme hääpäivänä uusia valat. Pieni ja intiimi tilaisuus vain meitä varten, vain meille kahdelle. Ei se rakkaus tietenkään koskaan mihinkään hävinnyt, se oli vain talviunilla ja tarvitsi hieman tilaa. Uskon, että omat osoitteet olisi tehnyt tehtävänsä. 

Sitä emme kuitenkaan koskaan saa tietää. Vihkivalojen ja Pariisin sijaan järjestin mieheni hautajaiset. Hän menehtyi 9. hääpäivänämme elokuun 24. päivänä. Olin ollut monissa hautajaisissa, mutten ikinä järjestänyt yksiäkään. Jokaisessa oppaassa ja esitteessä joita sain, sanottiin vain, että "vaikka suru on nyt suuri, niin käytännön asiat pitää järjestää". Se tuntui kohtuuttomalta. En tiennyt mitä tehdä tai miten ja listalla oli ainakin 50 eri asiaa.

Mies ei ikinä suostunut puhumaan hoitotahdosta tai hautajaisista. Näin jälkeenpäin ajattelen, että ehkä hän tiesi, että osaan järjestää kaiken, kun sen aika on. Halusin hautajaisista mahdollisimman paljon hänen näköiset. Hautaustoimistossa käytyäni tajusin kuinka kallista kuoleminen on. Jokaiselle pienellekin asialle tuli järjetön hintalappu, mutta toisaalta, hautajaiset on jotain mitä voi järjestää vain kerran. Onneksi sain rahallista apua, jotta saatiin miehen näköiset hautajaiset - ei mitään tavallista.

Valkoinen arkku ei tuntunut yhtään oikealta, vaan halusin tumman ja maanläheisen arkun. Halusin, että siunaustilaisuudessa soitetaan jotain muuta, kuin niitä perinteisiä urkumusiikkeja. Aloitusmusiikiksi valitsin Phil Gassin Koyaanisquatsin instrumentaaliversiona ja siunauksen jälkeen kanttori soitti Philip Glassin Mad Rushin. Mad Rush tosin oli lyhennetty, sillä alkuperäinen kestää yli 10 minuuttia. Pappi sanoi, että yksi virsi pitää myös olla, joten valitsin oman suosikkini, Sua kohti herrani.

Pidin siitä, että meille valikoitui sellainen maanläheinen pappi. Mies ei ollut uskonnollinen, mutta hän joskus sanoi minulle, että "viethän minut sitten kanssasi sinne taivaaseen". Tulkitsin sen niin, että hän halusi tulla siunatuksi ja siunaaminen oli myös minulle itselle tärkeä tilaisuus, jotta hän odottaisi minua siellä taivaassa. 

Kukkaseppele oli minulle sydämen asia. Vaikka se maksoi järjettömän määrän rahaa, niin halusin, että se on täydellinen, sillä se oli viimein asia minulta miehelle. Sen tuli olla sellainen, jota ei ole nähty, ei perinteinen eikä vaatimaton. Valitsin seppeleeseen samat värit kuin hääkimpussani eli punaista ja valkoista. Korttiin lainasin pari riviä Juha Tapion laulusta, sillä se sopi siihen hetkeen parhaiten. 

"Minä unen läpi vajoan

Joku jätti höyhenen huoneeseen

Ja niin kuin jostakin kaukaa

Mä kuulisin kuiskauksen:

Älä pelkää, älä pelkää,

Sinä et pääse putoamaan

Rakastettu on oikea nimesi

Ja tulee nimenäsi olemaan"

Hautajaispäivänä oli kaunis ilma, ja hautajaissaattue kappelista haudalle oli jotenkin niin kaunis. Kaikki kiire oli ohi, ja siinä hetkessä minut valtasi rauha ja tyyneys, joka kyllä kaikkosi myöhemmin. Hautajaisten jälkeen oli muistotilaisuus lähimmille, jossa tarjoiltiin miehen lempiruokaa - lasagnea. Kaikkea muuta kuin perinteistä muistotilaisuusruokaa. Vein edellisenä päivänä juhlapaikalle kuvia miehestä, sillä halusin, että niitä on esillä enemmän kuin yksi. Pöydissä myös kiersi valokuva-albumi, jonka kasasin hautajaisia varten. Ruoan ja kahvin välissä oli puheita ja muisteltiin miestä. Soitettiin Hectorin Mandoliinimies, joka oli miehelle tunnusomainen kappale. Halusin, että tilaisuus on helposti lähestyttävä, mutta arvokas.

Itse kävin muistotilaisuuden jälkeen vielä haudalla järjestelemässä kukat kauniimmin ja sytyttämässä kynttilän. Päivä oli onnistunut ja kaunis, vaikka mielummin olisin mennyt yhdessä sinne Pariisiin. Mielummin olisin vielä riidellyt monet riidat ja nauranut vedet silmissä.