Oletko koskaan miettinyt missä suru fyysisesti tuntuu? Itse oksensin sinä iltana kun pääsin kotiin. Seuraavat päivät itkin, vaikka en olisi edes ajatellut tapahtunutta, niin kyyneleet vain valuivat poskilleni taukoamatta. Rinnassa tuntui ahdistus, kuin norsu olisi istunut rintakehän päällä. Olin mielummin unessa kuin valveilla, ruoka ei mennyt alas, oli vaikea hengittää. Olin hetken kuollut itsekin.
Alkupäivien jälkeen suru muuttui fyysiseksi kivuksi. Minua sattui lonkkaan, johon ei ollut sattunut aikoihin. Sanoinkin, että suru meni lonkkaan, jotenkin tunsin sen siellä ja se hellitti vasta muuton myötä.
Odotin koko ajan päänsärkyä tai migreeniä, sillä yleensä reagoin päälläni stressiin. Sen sijaan koin muistinmenetystä ja puheen puuroutumista. Saatoin sanoa aivan vääriä sanoja, tai täysin epäkelpoja lauseita. Tuntui, että puhekeskukseni oli rikki. Pienimmätkin asiat piti kirjoittaa paperille, sillä en muistanut mitään sovituista asioista tai käydyistä keskusteluista.
Päivää ennen hautajaisia sain pienoisen paniikkikohtauksen, kun olin hakemassa hautajaiskukkia. Hautajaispäivänä sykkeeni hakkasi pilvissä ja olin sellaisessa "pakene tai taistele" -tilassa koko päivän.
Ehdottomasti pahinta oli silti hetkellinen pureskelutaidon menetys. Ruoka vain pyöri suussa, sillä tuntui kuin ala- ja yläleuka eivät kohtaisi. Ne eivät vain sopineet yhteen. Siihen varmasti vaikutti niska-hartia alueen jännitys ja ehkä myös jännitin leukoja nukkuessani.
Usein ajatellaan, että suru on emotionaalinen tai henkinen prosessi, mutta oman kokemukseni perusteella sanoisin, että se on melko fyysinen kokonaisuus. Ehkä kohdallani se henkinen suru on vasta matkalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti