Tällä viikolla tuli kuluneeksi kolme vuotta miehen kuolemasta. Samana päivänä olisi ollut 12. hääpäivämme.
Aiempina vuosina päivän ympärille on kertynyt ahdistusta ja voimattomuutta. Odottelin tuota tunnetilaa saapuvaksi nytkin, mutta yllättäen se ei tullutkaan. Oikeastaan mieli oli aika rauhaisa - päivä lipui ohi kuin mikä tahansa maanantai.
Mies tulee aina olemaan osa tarinaani, mutta ehkä viimein olen löytänyt oman paikkani ja merkitykseni. Ehkä viimein en ole enää niin hauras, vaan suru elää muistoissa. Aina silloin tällöin näen unia, joissa en ehdi sairaalaan riittävän ajoissa tai olen unohtanut järjestää hautajaiset. Alitajuisesti tulen käymään tapahtunutta läpi varmasti lopun elämääni, mutta enää en koe olevani vain leski.
En ole kääntänyt pelkästään uutta lehteä, vaan aloittanut ihan kokonaan uuden kirjan uusine kansineen. Ja sitä tarinaa minä kirjoitan nyt joka päivä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti