Pienen tytön haave

Ajattelin kertoa jostain, mistä en yleensä liiemmin puhu. Asiasta, joka saa minut lentämään taivaisiin. Asiasta, jota ilman en voisi olla. Se ei ole aina ollut itsestäänselvyys, siihen on kasattu paljon huonoja asioita, nimittelyä ja siihen on kohdistunut häpeilyä. Joskus se oli jotain, mitä tein vain ja ainoastaan yksin ollessani.

Nyt tämä asia on minulle jonkinlainen henkireikä, oma asia ja pako arjesta. Ilman laulamista tuskin kestäisin maailmaaa. Niin kammottavan kliseiseltä kuin se kuulostaakin, jokin aina liikahtaa sisälläni kun saan mikrofonin käteen. Biisin ajan tämä maailma on parempi paikka, sen hetken koen olevani riittävä.

Aina näin ei ole ollut. Pidin jo pikkutyttönä laulamisesta ja äidin siivotessa sain kuulla monia lauluja. Tämä tapa on periytynyt, itsekin laulan imurin huristessa. Kuitenkin, olin ehkä toisella luokalla kun sanoin äidille, että haluaisin laulaa koulun joulujuhlassa. Äiti neuvoi, että pitää kertoa opettajalle, ja jo siinä kohtaa ylitin itseni. Minulle opettaja oli aina jumalasta seuraava, hyvin auktoriteettinen hahmo, jota ei saisi turhaan vaivata. Opettaja kuitenkin ilahtui ideastani ja näin ollen kapusin liikuntasalin lavalle koko koulun ja kaikkien vanhempien ollessa paikalla. En vain muista tilannetta kovin hyvällä, ei siksi, että olisi jännittnyt, vaan siksi, että erään luokkatoverini käytös on piirtynyt niin vahvasti mieleeni. Muistan kuinka hän sanoi opettajalle, ettei aio tulla paikalle jos laulan siellä. Pakkohan hänen oli tulla ja koko sen ajan hän irvisteli minulle yleisöstä. Pienen tytön haave oli pilalla.

Vuosia lauleskelin yksin kotona, matkalla bussipysäkiltä kotiin, kuljeskellessani kauppakeskuksen käytävillä ja pari kertaa uskaltauduin karaokeenkin, kuitenkin aina jossain muualla kuin asuinkaupunkini baareissa. Pelkkäsin, että joku tuttu olisikin siellä samassa baarissa. Jokin vuosi sitten kaverin rohkaisemana keräsin itseni ja lähdin käymään eräissä bänditreeneissä. Ilmoitus laulajan paikasta oli ollut tiedossani jo pitkään ja ajatus kutkutti, mutta jokin esti minua menemästä paikalle. Ajattelin vain, että kaikki nauravat minut ulos sieltä enkä tahtoisi kokea sitä. Olin kuitenkin liian utelias ja päädyin menemään paikalle. He eivät heittäneet minua ulos, eivät nauraneet eivätkä pilkanneet. Yhtäkkiä olin osa bändiä, mikä tuntui aivan absurdilta. Vähitellen opin nauttimaan siitä, sain itsevarmuutta ja toinenkin haaveeni täyttyi - pääsin laulutunneille. Laulamiseni laajeni kotoa pienille esiintynmislavoille ja erilaisiin tilaisuuksiin. En voinut ymmärtää sitä.

Aluksi kai jotenkin vielä häpeilin asiaa, sillä en kertonut kovin monelle uudesta harrastuksestani. Edelleenkin on vaikea ottaa vastaan sitä keikoilta tulevaa positiivista palautetta, sitä kuinka kaikki kehuvat laulutaitoani. Lauluopettajani on aivan mahtava tyyppi, mutta siinäkin kesti, että opin uskomaan hänen sanaansa. Aluksi kyselin ja varmistelin, että puhuuhan hän totta eikä kehu vain koska hänelle maksetaan siitä. Nykyään aina tunnilta lähtiessäni olo on jotenkin kevyt ja innostunut, kun saa oppia tulemaan paremmaksi ja hämmästelen aina sitä, mitä kaikkea äänestäni saakaan esille oikeilla harjoituksilla.

Matka on ollut huima. Tänä päivänä laulan kokoajan ja jokapaikassa häpeilemättä ja miettimättä mitä muut ajattelevat. Ihan varmasti löytyy ihmisiä joiden mielestä en ole taidokas tai minun ei kuuluisi olla mikrofonin äärellä, mutta mitä sitten? Nautin niin suunnattomasti esiintymisestä, laulamisesta ja sen harjoittelemiseta, etten tiedä mitä tekisin, jos joku ottaisi minulta tämän kaiken pois. Laulaminen ja musiikki ylipäänsä on mahtava keino kanavoida ajatuksia ja haaveilen, että vielä joskus onnistun kirjoittamaan oman biisin. Haaveilen, että joskus vielä kuulen itseni radiosta. Varmaan naurahdit juuri luettuasi edellisen lauseen, mutta ihan totta puhuen, ei kai haaveilussa ole mitään pahaa?