Muistelulaatikko

Kasasin meidän häiden jälkeen tavaroita vanhaan matka-arkkuun. Sitä on ollut välillä kiva availla ja muistella samalla hääpäivää. Häämuistojen lisäksi siellä on kaikki häämatkan pääsyliput ja muut lipukkeet.

Tein nyt samalaisen muistelulaatikon miehestä. Kokosin ikivanhaan matkalaukkuun hänen tavaroitaan, viimeisenä päällä olleet vaatteet, kengät, lemppari villasukat ja peruskoulun päiväkirjat. Miehen vihkisormuksen ripustin kaulaani, mutta kaikki muu on tuolla. Viimeisen silauksen antoi häistä säästynyt kuivatettu ruusu, joka miehellä oli puvussaan. Löysin sen häälaatikosta ja siirsin miehen tavaroihin. Lopuksi suihkutin laukun sisään pari suihkausta miehen partavettä, sillä ajattelin, että se tuoksuisi aina kun laatikon avaa. 

Minulle oli myös tärkeää laittaa arkkuun mukaan tuttuja tavaroita. Olisin halunnut raahata sinne kaikkea kassikaupalla, mutta siinä oli paljon rajoituksia, että mitä sinne saa laittaa. Kävin katsomassa miestä vielä arkussa, jolloin häneltä leikattiin talteen hiustupsu. Pitkät hiukset oli miehelle aina ylpeyden aihe ja minä pidin niistä myös. Olen kuullut, että hiuksista voi esimerkiksi teettää koruja, mutta nyt toistaiseksi ne säilyvät muistelulaatikossa. 

Mies puettiin arkkuun omiin vaatteisiin ja kainaloon laitettiin minun villahuivini. Halusin, että tuoksuni on hänen mukana taivasmatkalla ja vastaavasti haluan tulevana talvena käyttää hänen huiviaan. Lisäksi laitoin pari valokuvaa meidän alkuajoilta sekä ruusun. Olisin halunnut mukaan vielä pienen, pienen posliinisen patsaan, joka on tehty meidän koirasta. Sitä ei kuitenkaan sallittu, kun se ei olisi maatunut. Ehkä vien sen sitten hautakiven reunalle. 

Tällainen tavaroiden läpikäyminen ja muistolaatikon pakkaaminen on mielestäni hyvä tapa muistella miestä. Onneksi meistä on olemassa myös paljon valokuvia, niistä saa lohtua ja turvaa. On lohdullista katsella kuvia ajasta kun kaikki oli hyvin ja olin onnellinen. 

Sillä en tiedä tuleeko sellaista aikaa enää. 

Uusi koti

Kaiken muun myllerryksen keskellä muutin kuun vaihteessa toiseen asuntoon. Miehen kuoltua minulla ei ollut yksin varaa asuntoomme, ja toisaalta, ei ehkä muutoinkaan olisi ollut kovin järkevää jäädä sinne. 

Niinpä muutin 82 neliöstä 53 neliöön. Neljästä huoneesta kahteen, idästä länteen. Uusi asuntoni on ihana, mutta kaikki on vielä niin sekaisin, ettei tämä tunnu kodilta. Ehkä se ei tule ilman miestä ikinä tuntumaankaan. Kaksi huonetta, kylppäri, vaatehuone sekä jättimäinen parveke on kuitenkin ihan riittävä minulle, koiralle ja pupulle.

Olen nyt asunut täällä viikon. Ensin teimme porukalla vähän pintaremonttia, sillä osa seinistä oli maalattu sinertäviksi ja loput olivat täynnä jälkiä. Kaikki seinät maalattiin valkoiseksi sekä makuuhuoneeseen ja olohuoneeseen kumpaankin maalattiin yksi tehosteseinä. Sävy on Tikkurilan Keisarinna eli sellainen haalean vanha roosa. 

Seinistä tuli täydelliset, ja sen urakan jälkeen oli aika siivota. Kaikki näytti päällisin puolin siistiltä käydessäni katsomassa tätä asuntoa, mutta karu totuus kuitenkin paljastui kun kaappeihin tutustui hieman lähemmin. Esimerkiksi jääkaapin alta ei oltu siivottu varmaan 10 vuoteen ja kylppärin lattiakaivosta löytyi perunankuoria. Itse olen hieman siistimpi kuin edellinen asukas, joten siivottavaa siis riitti. Onneksi minulla oli ihmisiä auttamassa, itse en olisi jaksanut enkä pystynyt. 

Nyt opetellaan Taiston kanssa täällä uutta elämää ja arkea, ja yritetään löytää tavaroille paikkoja. Näytän teille sitten, kun on valmista. 

Suruaika

Yritän pienin palasin avata surua auki. Se tekee hyvää paitsi itselleni, niin ehkä myös jollekin toiselle samassa tilanteessa olevalle. Minusta tuli leski vain 34-vuotiaana eikä kenenkään näin nuoren pitäisi joutua käymään läpi kaikkea, mitä minä olen läpi käynyt. Itse jouduin turvautumaan kriisipäivystyksen apuun heti seuraavana päivänä ja pakko kyllä myöntää, etten ehkä olisi tässä ilman heitä. 

Kuolema toi minut täysin uusien asioiden äärelle. On niin paljon mitä en tiennyt, paljon mihin en ollut varautunut. Olen esimerkiksi valinnut meille hautapaikan. Ja nimenomaan meille, sillä minut laitetaan sinne myös kun aika koittaa. Jotenkin tämä kaikki juurruttaa minut nyt yhä vahvemmin tänne Helsinkiin eikä paluuta entiseen ole.

Hautapaikkakatselmus oli itselleni täysin uusi asia, sillä olin aina ajatellut, että ne paikat vain määräytyy jotenkin. Tai oikeastaan en tiedä olinko edes ajatellut. Tuntui ihan siltä kuin menisi jotain yksiötä etsimään. Onnekseni sain juuri sellaisen paikan kuin halusinkin - ison puun kainalosta. Malmin hautausmaalla on kaunista ja siellä on varmasti hyvä olla. Siitä tulee minullekin kuin toinen koti, onhan rakkaani siellä.

Suruaika ja suruajan pukeutuminen on nykymaailmassa katoava käsite, mutta itse olen siihen kasvanut ja koen sen tärkeäksi. Suruaika vaihtelee eri kulttuureissa 6 kuukaudesta 12 kuukauteen. Suruaikana lesken tulee pukeutua mustaan eikä pukeutumisella saa herättää huomiota. Toisin sanoen asu on tumma ja vaatimaton.

Itse pukeuduin täysmustaan hautajaisiin asti ja sen jälkeen niin pitkään, kun se tuntuu hyvältä. Vähitellen voin lisätä mukaan mustapohjaisia kukkakuoseja, valkoista sekä farkkua. Missään räikeässä minua tullaan tuskin hetkeen näkemään.

Kuoleman jälkeinen syyllisyys on pahinta. Olisiko minun pitänyt huomata jotain jo aiemmin sillä viikolla? Oliko merkkejä siitä, että ilmarinta uusiutuisi taas? Miksi en tullut sairaalaan heti aamulla, niin kuin aina ennenkin? Miksi en tehnyt mitään? Toki järjellä ajateltuna tiedän kaikkiin vastauksen enkä oikeasti olisi voinut tehdä mitään. Silti syyllisyys seuraa minua joka askeleella.

Lisäksi on vaikea tietää, kuka nyt olen. En ole enää vaimo, en rakastettu. Mikä on roolini, kun nimikään ei tunnu oikealta tai omalta. Oikeastaan mikään ei tunnu oikealta. En tiedä kuka tai mikä olen ilman miestäni. Ilman meitä. Mitkä ovat minun ajatuksiani, mitä minä haluan tai mistä minä tykkään. Onko minulla haaveita, tai ovatko ne edes minun haaveitani. Ajoittain tuntuu, että olen tulossa hulluksi. 

Hautajaisten jälkeen iski tietynlainen tyhjyys ja epäluulo siitä, että onko Ville ollut ikinä edes olemassa. Olenko aina vain kuvitellut hänet? Onko kaikki muutkin vain kuvitelleet hänet? En osaa kunnolla selittää tätä tunnetta, mutta jotenkin hullunkurinen olo minulla on. Epätodellinen ja epäuskoinen. 

Olen käynyt nyt haudalla joka viikko, se antaa minulle rauhaa. Eilen kun kävin, oli haudalle jo tuotu tekonurmi, joten pääsin laittamaan pienen syysistutuksen. Ostin myös lyhdyn, sillä yritän saada haudan kauniiksi ennen talvea. Talvella en välttämättä pääse paikan päälle joka viikko, mutta joku voi edes viedä kynttilän puolestani lyhtyyn. Hautakiven hankinta siirtyy ensi kesälle, mutta onpahan ainakin aikaa miettiä millaisen haluaa. Siitä kun tulee minunkin kiveni.

Rakkaudella, vaimosi

Kuolema ei ole ikinä aiemmin koskettanut minua näin läheltä. Tällä kertaa se vei minulta paitsi aviomieheni ja parhaan ystäväni, kuolema vei minulta myös osan itsestäni. Olit osa minua.

Kun yritin kirjoittaa tätä puhetta, niin kaikki kirjoittamani tuntui niin väärälle. Ajattelin, että kirjoitan ikään kuin suoraan Villelle, kunnes tajusin, ettei ollut mitään sanottavaa, sillä me puhuimme aina niin, että kaikki on varmasti sanottu. Ei ollut keskenjääneitä asioita tai lauseita. Oli vain elämä, jota elimme joka päivä. Yhteisiin vuosiin mahtui enemmän kuin monilla koko elämään, ja haluaisin kertoa kaikki ne tarinat, mutta siihen meillä ei taida olla nyt aikaa.

Ville oli rauhallinen, joskus ehkä liiankin, kun minulla oli jo kiire. Villeä kiinnosti tasa-arvo ja ihmisten yhdenvertaisuus, hän oli kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnallisista asioita. Hän tiesi loputtoman määrän kaikkea, mitä muut eivät tienneet ja mielipiteiden tuli perustua aina faktoihin. Ville tykkäsi keskustella, pohtia ja kyseenalaistaa, ja hän oli valmis kaivamaan tietoa, vaikka siihen menisi koko viikko. Villellä oli myös loppumaton palo elokuvia ja musiikkia kohtaan, ja ne olivat myös suuri osa yhteistä elämäämme. Illat kului useasti laadukkaiden - ja vähemmän laadukkaiden - sarjojen parissa, ja Helsingissä järjestettävä vuosittainen elokuvafestivaali oli Villen lempiaika vuodesta.

Monet tunsivat Villen raskaan musiikin ystävänä, jolla on pitkät hiukset ja joka pukeutuu bändipaitoihin. Mutta todellisuudessa Ville oli herkkä ja tunteellinen ihminen, joka päästi vain harvat oikeasti lähelle. Ville inhosi small talkia, minkä vuoksi hän oli isommassa porukassa mielummin hiljaa - paitsi jos joku puhui jostain todella kiinnostavasta. Hänen mielestään ei ollut mitään typerämpää keskustelua kuin sää eikä hän kestänyt jos joku sanoi itsestäänselvyyksiä, kuten "ulkona on aika kylmä kun tuulee".

Minun lisäkseni Ville rakasti hyvää ruokaa, ja se oli iso osa meidän hyvää arkea. Tänään täällä muistotilaisuudessakin tarjoillaan vain Villen suosikkeja, ja vaikkei lasagne ehkä ole se perinteisin valinta tällaiseen tilaisuuteen, niin se oli ehdottomasti eniten Villeä. Ville ei koskaan ollut tavallinen tai tyytynyt helpoimpaan ratkaisuun, vaan hän tiesi mitä halusi - varsinkin syödessä.

Jos olimme koko päivän kotona pyjamassa niin panostimme edes ruokaan. Ja jos vain oli jokin outo ruoka tai maku jota olisi mahdollista maistaa, niin hän taatusti halusi sitä maistaa. Kaupasta hän toivoi aina, että "tuo jotain jännittävää" ja se jäi sitten minun päätettäväkseni, että mikä sillä kerralla oli riittävän jännittävää. Ville myös tykkäsi etsiä ja esitellä uusia reseptejä, jotka tein aina parhaani mukaan. Ihan tavallista voikkuleipää Villen lautasella kuitenkin harvemmin nähtiin.

Yksi muistorikkain kokkauskerta on alkuaikojemme ensimmäinen paahtopaisti, jonka Ville nimesi ihanasti rakkauspaistiksi. Koko paisti meinasi kuitenkin jäädä laittamatta, sillä väittelimme koko illan siitä, että kumman äidin tapa on oikeampi. Kastikkeeseen tarkoitettu punaviini kului väittelyn aikana, ja itse paistikin valmistui vasta yömyöhään. Yökukkuminen oli muutenkin meidän juttumme. Vaikka olimme jo käyneet nukkumaan, niin puhuimme sängyssä joka ilta. Joskus tunnin, joskus koko yön. Rakastin niitä hetkiä, ja kuuntelin Villen rauhoittavaa ääntä mielelläni, oli aiheena sitten maailman poliittinen tilanne, videopelit tai koiramme Taiston päivälenkki.

Ville oli omalla tavallaan hauska ja meillä oli usein hauskaa yhdessä. Nauroimme asioille, joita kukaan muu ei olisi ymmärtänyt. Meillä oli rakkautta, naurua, intohimoa, lempeyttä ja toki niitä riitojakin. Kuten moni täällä varmasti tietää, niin meidän oli tarkoitus muuttaa erilleen. Virallista eroa ei oltu missään vaiheessa ottamassa, mutta omat osoitteet ja oma tila oli se mitä tarvitsimme löytääksemme toisemme uudelleen. Ihan näin paljoa omaa tilaa en edes minä olisi tarvinnut, sillä toiveena kuitenkin oli, että kaikki kääntyy vielä parhain päin. Nyt sitä toivoa ei enää ole, mutta haluan uskoa, että tälläkin oli joku merkitys. Ehkä Ville yritti ottaa välimatkaa minuun, jotta tämä olisi minulle helpompaa, sillä Ville kuitenkin tiesi, mitä hänelle oli tulossa eteen. Kävin Villen kuoleman jälkeen lääkärin kanssa keskustelun, jossa selvisi, ettei Ville ollut kertonut minulle kuinka vakava tilanne todella oli. Tai ehkä hän ei halunnut myöntää sitä itselleenkään.

Tiesin, että Ville pelkäsi kuolemaa. Hänelle oli jo varhain nuorena iskostunut mieleen, että perussairaus vie hänet liian aikaisin ja siitä ajauksesta hänen oli vaikea päästää irti. Siksi emme ikinä oikein suunnitelleet pitkän aikavälin asioita, vaan elimme hetkessä, sillä Ville sanoi, ettei aikaa kuitenkaan ole. Häntä olisi esimerkiksi kiinnostanut opiskelu avoimessa yliopistossa ja hän olisi halunnut matkustaa Amerikkaan. Aina kuitenkin kun aloitin keskustelun haaveista, hän vastasi, ettei ole aikaa. 

Ville oli minulle kaikkeni. Hänellä oli tapana vaikeissa tilanteissa etsiä minun katseeni, jolloin tiesin, että nyt minua tarvitaan. Tuona päivänä se sama katse tavoitti minut, mutta tällä kertaa en osannut tehdä mitään. Näin vain kuinka hän hiipui pois ja kädestä pitäessäni sain pari viimeistä hentoa puristusta Villeltä. Minusta pahimmalta tuntui silloin yöllä jättää Ville sinne sairaalahuoneeseen, sillä ajaus siitä, etten näkisi häntä enää, sai minut musertumaan.

Me olimme aina tiimi. Ei ollut sellaista päivää, jolloin emme olisi olleet yhdessä tai vähintääkin viestineet puhelimella, jos olimme eri paikoissa. Me olimme aina yhtä. Vuosien aikana hitsauduimme yhteen ja rakastin Villessä aina eniten sitä turvallisuuden tunnetta. Minun ei tarvinnut ikinä pelätä, ei peitellä tunteitani. Hän hyväksyi minut juuri tällaisena, täydellisen epätäydellisenä ja minä hänet. 

Ville opetti minulle asioita, joita ilman en pärjäisi, hän teki minusta rohkeamman ja sai minut elämään. Hetkittäin minusta tuntuu, että haluaisin lähteä Villen luo, mutta samalla kuulen hänen äänensä korvissani. Villemäisen matalalla ja rauhallisella äänellä hän sanoisi, että "älä nyt viitsi". Yritän alati etsiä häntä ympäriltäni tuulen kohinasta ja ihmisvilinästä, sillä haluan uskoa, että hän kulkee tätä matkaa kanssani vieläkin. En tiedä voinko koskaan päästää irti, rakastunko enää ikinä tai tulenko enää olemaan onnellinen, mutta olen ikuisesti kiitollinen siitä pohjattomasta rakkaudesta, jota Villeltä sain. 

Kuka nyt rakastaa minua?

Kuka nyt kertoo onko aamukahvi vielä kuumaa?

Kenelle soitan kaupasta, että paljonko maitoa olikaan jäljellä? 

Kuka vastaa maantieto- tai politiikkakysymyksiini ilman, että tunnen itseni tyhmäksi?

Kuka nyt maistaa chilin tulisuutta, että montako niitä laitetaan? 

Tai kuka kertoo tykkäänkö jostain uudesta ruoasta?

Kenelle kerron kotiin tullessa kaikki ulkona tapahtuneet kommellukset?

Kenelle nyt kiukuttelen kun ahdistaa, on nälkä tai huono päivä?

Kenen kanssa vietän kaikki juhlapyhät ja kissanristiäiset?

Kuka sanoo minulle hyvää yötä, vaikka olisin juuri kiukutellut monta tuntia?

Kenelle puhun yöllä kun ei tule uni?

Tai kenet herätän kun luulen, että leivänpaahdin on tulessa?

Kenelle tuon kaupasta herkkuja?

Kenelle valitan tiskaamattomista tiskeistä?

Kuka neuvoo minulle kaikki uudet osoitteet?

Kuka nyt suunnittelee ja selvittää kaiken, johon en itse jaksa keskittyä?

Kuka nyt rakastaa minua? 

Festariputkessa

Takana on ehkä tämän kesän paras viikonloppu! Tämä kesä on ollut suoraan sanottuna aivan pas**, mutta palataan siihen joskus toiste, sillä nyt on aika puhua festareista.

Viime viikon "festariputki" alkoi torstaina Helsingin Taiteiden yössä. Roope Salminen ja Koirat vetivät AllasSeaPoolilla aivan huikean setin, ja tykästyin myös Aarnikotkien vetoon. Ilta oli niin huippu, etten tiennyt voiko enää paremmaksi mennä.

Seuraavana päivänä alkoi se todellinen festariputki, sillä Tapiola festivaali järjestettiin nimensä mukaisesti Espoon Tapiolassa. Kyseinen festivaali järjestettiin tänä vuonna vasta toista kertaa, mutta itselläni ainakin tämä meni suosikkifestareiden joukkoon. Kävin nimittäin tänä vuonna myös ensimmäistä kertaa Flow'ssa, todetankseni vain, ettei se ole ihan minun juttuni. 

Ensi kesänä menen varmasti Tapiolaan ja luultavasti myös Tikkurila festareille, sillä siellä on 10-vuotisjuhlavuosi. Odotan siis jotain huikeaa spektaakkelia. Joskus olisi kyllä myös supersiistiä käydä festareilla kesän jokaisena viikonloppuna, mutta ensinnäkin se tulisi todella kalliiksi ja toisekseen - se olisi todella rankkaa, kun jo nämä muutama päivä vei mehut aivan täysin! Tosin, se on sellaista hyvää väsymystä.

Festareilla on aina tärkeää panostaa asuun, ja tällä kertaa olin perjantaina keltaisessa kesäasussa. Silloin oli myös glitteriä poskilla, kun taas toisena päivänä glitterit päätyi hiuksiin. Pidin enemmän siitä hiuksissa, ja aion varmasti hyödyntää tätä joskus jossain juhlissa. Molempina päivinä asua piristi keltainen käsilaukku, joka oli myös Flow'ssa. Lauantaina menin mustalla, perusvarmalla asulla, sillä silloin ilma oli sateinen ja kolea, niin asun näyttävyys ei ollut se tärkein. Melkein heti tämän kuvan jälkeen laitoin päälle neulepaidan ja huivin, ilma oli niin kostean viileä.

Onneksi säästä huolimatta tunnelma oli katossa. Näin lähes kaikki artistit jotka halusinkin, mutta osassa joutui valitsemaan, kun oli päällekkäisyyksiä. Festariruoka on aina hyvää ja jotenkin se tunnelma on niin minua. Minä vain pidän siitä yhteenkuuluvuudentunteesta, siellä me kaikki, jokainen omana itsenään, olemme kuuntelemassa ja fiilistelemässä samaa asiaa - musiikkia.

Itse fiilistelin Erika Vikmanin, Juha Tapion, Apulannan, Elastisen, Käärijän, Abreun, Viivin, Gasellien, Samu Haberin sekä Reino Nordinin keikat. Yllättäjä oli ehdottomasti Apulanta, sillä he soittivat pääosin niitä vanhoja, nostalgisia biisejä. Pakko silti sanoa, että tällä kertaa Roope Salminen ja Koirat vei voiton.

Tuulinen kesäpäivä

Vaikka tuntuu, että kesä on takana päin, niin palataan kuitenkin hetkeksi yhteen kesän suosikkiasuun. Olen farkkuihminen henkeen ja vereen, ja kun löydän hyvät farkut, niin pidän niistä hyvää huolta. Nämäkin kyseiset farkut ovat olleet minulla varmaan 6 vuotta eikä niissä ole vielä mitään vikaa. Housujen pitää mielellään olla aina pillit, paitsi olohousujen, ja joustavat. En kestä epämukavia, joustamattomia housuja.

Tämän paidan sen sijaan löysin kesän alussa Moody Mondayn pop-up kirppikseltä. Kaupasta en olisi tätä ostanut, koska tuo väri ja kimallus oli aika iso riski, mutta kirpputorihinnalla se kannatti. Paita oli alunperin kauluspaita, mutta poistin siitä kauluksen. Olen ennenkin todennut, että kauluspaidat näyttää päälläni sellaiselta dracula-kauluksilta, eli ne eivät juuri imartele minua. Onneksi osaan muokata vaatteita tarpeen tullen ja näin sain tästä juuri täydellisen itselleni!

Pinkki glitterpaita ei ole ehkä se kaikista käytännöllisin vaate, mutta toisaalta, miksi arkisin pitäisi pukeutua vain mustaan tai harmaaseen. Aion nauttia tästä ihanuudesta ihan tavallisina päivinä ja pinkki paita piristää varmasti myös synkkiä talvipäiviä. Tähän asuun sopi hyvin viime syksynä ostetut pitsitossut sekä samaiselta alkukesän kirpputorilta löytynyt Betsey Johnssonin laukku. Täydellinen tuulisen kesäpäivän asu!

farkut - H&M

paita - Shein (Moody Monday - kirpputori) 

kengät - Anna Field

laukku - Betsey Johnsson (kirppis)

Uusi lenkkipolku

Olen tänä kesänä jotenkin tutkinut Helsinkiä laajemmin. Olen kiertänyt siellä täällä ja tutustunut alueisiin, jotka ovat jääneet aiemmin paitsioon.

Paljon on löytynyt kaikkea ihanaa ja kaunista, mutta suosikkini tällä hetkellä on tämä uusi lenkkipolku. Tämä löytyi jokunen viikko sitten täysin vahingossa eikä sinne pääse aivan koti-ovelta. Rastilan rantareitille päästäkseen täytyy ensin mennä yhden pysäkin verran metrolla, mutta se nyt ei ole matka eikä mikään. 

Tämä lenkkipolku on koiran kanssa ihanteellinen, sillä polku menee metsässä. Mielestäni mikä tahansa pinta on aina tassuille parempi kuin asfaltti, ja onhan metsä omillekin ajatuksille ja aisteille hyväksi. Polku menee lenkin ympäri, mutta yhdessä vaiheessa maasto oli sen verran jyrkkää, että oli parempi kääntyä takaisin. Edes takaisin kuljettuna siitä tuli ehkä sellaiset 3 kilometriä, plus tietysti matka metrolle ja kotiin. Juuri sopiva matka siis.

Metsässä oli paljon valokuvattavaa sekä hirveästi mustikoita, ja suunnittelinkin palaavani seuraavana päivänä mustikkaan. Siinä kaikessa rauhassa valokuvaillessani jyrähti ukkonen yhtäkkiä olan takana ja meille tuli Taiston kanssa hoppu, että ehditään kuivana takaisin! Ehdittiin, mutta loppumatka meni kyllä juoksuksi. Seuraavat päivät olivat sateisia, ja nyt mustikat on varmaan jo poimittu - tai voisihan sitä käydä tarkistamassa.

Joskus kannattaa poistua tutuilta poluilta, voi löytää parempaa tilalle.