11 vuotta, 2 kuukautta ja 16 päivää rakkautta

Tahdon kertoa teille Taiston tarinan. Sen matka ei ollut aina yksinkertainen tai helppo, mutta yhdessä me selvisimme.

Taisto löytyi Facebookin koiraryhmästä, kun etsimme miehen kanssa pentua. Kriteereinä oli ainoastaan suht pieni koira, rodulla ei ollut meille niin väliä. Taiston äiti oli rodultaan amerikankarvatonterrieri ja isä rottaterrieri. Näin ollen Taistolla oli vahva terrierin perusluonne, ja hentoinen, isältä peritty karvapeite. Terrieri oli itselleni silloin aivan uusi tuttavuus, enkä ehkä ihan tiennyt mihin ryhdyin. Vaikka koulutin Taiston, niin Taisto kyllä myös 11 vuoden aikana kasvatti minua. Taisto oli heti alusta asti arempi kuin pentueen muut yksilöt, mutten silloin kiinnittänyt siihen huomiota. Jälkeenpäin vain tullut ajateltua, että niinpä - kaikki palaset loksahtavat paikoilleen.

Se oli pääsiäisen aikaa kun pentu saapui. Se mahtui silloin istumaan omaan vesikuppiinsa, ja välillä harmittaa, kun silloin ei vielä ollut puhelimissa niin hyviä kameroita, niin ei tullut kuvattua jokaista asiaa. Taisto oli myös viimeinen linkki menneeseen elämääni. Nyt kaikki se on vain muistoissa.

Taisto oppi nopeasti sisäsiistiksi ja pentukoulutus oli muutoinkin helppo, sillä se oli helposti herkuilla motivoitavissa. Haasteita tuli siinä kohtaa, kun se löysi oman äänensä eli haukkumisen. Yritin vuosia kaikin mahdollisin tavoin kouluttaa sitä pois haukkumisesta, mutta lopulta vain totesin, että se oli sen ominaisuus, ei vika. Lujasta tahdosta huolimatta Taisto tiesi aina, että minä määrään kaapin paikan, ja muiden kanssa voi sitten neuvotella asioista. 

Taiston matkaan mahtui niin hyvää kuin huonoakin. Paljon haavereita, vatsavaivoja ja kipua. Taiston ensimmäisiä vuosia varjosti inhottava ripulikierre, joka vei meidät aina tiputukseen ja lääkäriin. Lopulta syy löytyi allergioista, ja vatsaongelmat helpottivat. Kerran Taisto putosi keskellä yötä sängystä, jolloin yksi kynsi irtosi kokonaan. Puolessa välissä elämäänsä siltä löytyi yllättäen sydänvika, sitten alkoi epilepsia ja paria vuotta myöhemmin lantio alkoi kipuilemaan. Viimeiset vuodet koira oli siis jatkuvalla lääkityksellä.

Taisto oli kuitenkin aina iloinen, kärsimätön, hellyydenkipeä ja energinen. Se inhosi vesisadetta ja märkää maata, mutta rakasti repiä pahvilaatikoita, kaivaa hiekkakuoppia ja syödä kurkkua. Taisto osasi mennä maahan, istua, pyöriä, kaivaa maata ja antaa tassun käskystä. Toki joskus istuminen, tassu ja pyörähdys tuli kaikki samaan aikaan, mutta toisaalta, ei kotikoiran tarvinnutkaan olla malliesimerkki, vaan suorittaa roolinsa arjen piristäjänä! Lisäksi se osasi etsiä nameja, jotka oli piilotettu kotiin, se tiesi, ettei kylpyhuoneeseen saa mennä, se osasi odottaa, kunnes sai luvan syödä ja se osasi olla hienosti yksin kotona. 

Taisto oli elämäniloinen pieni terrieri, joka nautti siitä kun oli rutiinit, ja se inhosi kaikkea uutta. Eli parasta oli kun ruoka ja ulkoilu tapahtuivat aina tietyllä kellonlyömällä, ei ollut mitään yllättävää eikä tarvinnut tutustua uusiin ihmisiin. Kun asiat pysyivät tuttuina ja turvallisina, niin koirakin oli tyytyväinen. Taiston myötä opin ymmärtämään reaktiivisia koiria sekä sitä, että moni asia niiden käyttäytymisessä johtuu pelosta. Opin, että kaikki koirat eivät ole lempeitä labradoreja, mutta ne eivät silti tarkoita mitään pahaa. Opin, ettei kuonokoppa satuta koiraa, vaan ennemminkin saattaa rauhoittaa sitä.

Pitkään olin itse aina hyvin varautunut, ja syytin itseäni, kun "koira ei osaa käyttäytyä". Kun opin ymmärtämään reaktiivisuutta, rentouduin myös itse ja vasta sitten itse asiassa aloin nauttia koiran omistajuudesta. Opin ennakoimaan tilanteita, joissa koiralla ei ollut hyvä olla ja saimme arjen paljon sujuvammaksi pienillä muutoksilla. En ollut epäonnistunut koiran kasvattajana, minun vain piti oppia ymmärtämään koiraani ja olla välittämättä muiden mielipiteistä. Minun piti löytää oma ääneni Taiston äänen rinnalle.

Taisto eli meillä alusta asti pupun kanssa, joten se tiesi, että puput ovat kavereita eikä saaliita. Se saattoi vähän nuolaista pupun korvaa tai tökätä kuonolla, muttei ikinä satuttanut. Taisto oli älykäs, ja oppi uudet asiat aina nopeasti. Se tosin ei ikinä tehnyt mitään miellyttääkseen ihmisiä, vaan se toimi sataprosenttisesti nameilla. Hassuimmat jutut mitä se osasi, niin se söi taitavasti haarukasta ja se tiesi, että vain sen oman viltin kanssa painiessa sai "purra" käsiä. Vuosien aikana se tottui olemaan valokuvattavana paikoillaan, ja minulle on hirveän arvokasta, kun on kuvia muistona. Arkistoista löytyy sadoittain niin niitä arkisia räpsyjä kuin harkitumpia otoksiakin.

Koirasta oli iso apu itselleni miehen kuoltua, sillä sen takia oli pakko jaksaa ja jatkaa. Oli joku, josta oli pakko huolehtia. Miehen kuoleman jälkeen Taisto oli kuukauden hoidossa, sillä koin, että niin on sille parempi. Sain järjestettyä hautajaiset ja hoidettua muuton pois alta ilman, että koira stressaantuu. Oli kuitenkin aika mahtavaa saada se hoidosta takaisin ja opetella uusi, yhteinen arki. Yhtäkkiä olimme kaksin uudessa, kummallekin vieraassa ympäristössä. Yhdessä me kuitenkin kotiuduimme tänne ja jatkoimme elämää.

Uuden elämän myötä koiran omistaminen toi esille myös uusia puolia. Yhtäkkiä olinkin yksin vastuusssa - myös taloudellisesti. Piti paljon tarkemmin suunnitella omat menot, kun koiran ulkoilut olikin vain minun varassa. Mutta toisaalta tuntuu, että myös lähennyin koiran kanssa, kun olin sen kanssa yksin. Paljon helpommin tuli mieleen, että minne kaikkialle koiran voi ottaa mukaan, opettelimme liikkumaan bussilla ja tekemään muutoinkin enemmän asioita yhdessä. Koirasta tuli vielä enemmän osa elämää ja minua. Se oli myös tietynlainen turva yksinasuessa. 

Viimeisinä aikoina kipinä Taiston silmistä loppui, ja tiesin, että kohta on luopumisen aika. Se katse, joka viimeisinä viikkoina koiran silmistä näkyi, ei ollut enää se kirkas ja iloinen tähtisilmä, vaan se oli ennemminkin hätääntynyt, apea ja surumielinen. Kävin viimeisellä viikolla vielä eläinlääkärillä, joka vahvisti omat ajatukseni todeksi - selän ja lantioseudun kivut olivat pahentuneet. Muutaman päivän lääkitsin koiraa kovemmilla kipulääkkeillä, mutta kun viimeisenä maanantaina iltapissalla takajalat menivät alta, niin tiesin, ettei ole enää järkeä jatkaa. Seuraavana päivänä Taisto hiipui syliini ja lähti miehen luo pilven reunalle. Siellä he voivat nyt yhdessä syödä loputtomasti nakkeja. 

Tulee varmasti aika, jolloin on uuden pennun vuoro, mutta ei kyllä ihan heti. On asioita, joita aion tehdä mahdollisen seuraavan koiran kanssa toisin, mutta on myös asioita, jotka aion opettaa seuraavallekin. Taisto oli minun mestariteokseni, täydellinen juuri omana itsenään. Ensimmäisen oman koiran paikkaa ei voi kukaan ottaa.

11 vuotta, 2 kuukautta ja 16 päivää rakkautta.

Kaikessa kummallisuudessaan

Kevätterveiset! Blogi on jäänyt viime aikoina vähän muun elämän jalkoihin, mutta olen päättänyt, etten ota siitä stressiä. 

Viime viikolla, ennen pääsiäistä, sain siivottua parvekkeen kevätkuntoon. Tänä keväänä se olikin melkoisen helppo homma, tavaroita vain järjestykseen, pölyt pöydiltä pois ja kunnon imurointi. Ikkunat on vielä pesemättä, mutta ehtiihän ne. Lähinnä halusin sen yleissiistiksi pääsiäistä varten, jotta voi nautiskella aamukahvit jo parvekkeen puolella.

En ole laittanut mitään kasvamaan tänä keväänä, vaan päätin mennä helpolla kaavalla ja ostan parvekkeelle pääasiassa kukkia kesäksi. Olisin halunnut tästä kotini läheltä sellaisen viljelypalstan, mutta niihin oli kahden vuoden jonotusaika. Parvekeviljelyssä ei jotenkin ole enää mitään uutta ja inspiroivaa, vaan ennemmin olisin kaivannut uusia haasteita sillä saralla. 

Kevään herättyä alkaa mielikin herätä, ja tekee taas mieli pukeutua kivasti. Miten sitä talvella aina verhoutuukaan pelkkiin tummiin oloasuihin. Rakastan kuitenkin vaatteita ja omaa tyyliäni, ja minulla on vaatehuoneellinen kaikkia kivoja asuja. Olen myös kaivannut jo farkkutakkejani, mutta vielä toistaiseksi on liian viileää.

Pääsiäisenä oli kaveri yökylässä, ja tein meille tietysti hyvää ruokaa sekä herkkuja. Olin suunnitellut, että olisimme menneet pääsiäisenä nuotiolle, mutta sääolosuhteet eivät olleet kovin suotuisat. Sen sijaan kävimme leffassa, nautiskelimme parvekkeella hieman punaviiniä ja puhuimme paljon. Ystävät ovat parhaita, ja varsinkin ne yhteiset keskustelut.

Huomenna jatkuu taas arki, ja ensi viikolla onkin jo vappu. Tämä kevät on kaikessa kummallisuudessaan kyllä ollut erittäin antoisaa aikaa. Olen todennut, että elämässä on vaikea saada mitään, jos ei laita itseään alttiiksi. Ja kun asettuu avoimeksi, voi tapahtua vaikka mitä! Muista siis heittäytyä, älä stressaa tulevaisuutta, vaan elä ja nauti elämästäsi juuri nyt. 

Itsetutkiskelua ja itsemyötätuntoa

Pidin eilen Helsingin Valkonauhalle työpajan, jossa työstettiin omia haaveita, voimavaroja ja itsetuntemusta. Työpajan tarkoituksena oli, että jokainen sai askarrella itselleen unelmien aarrekartan tai voimavarapuun.

Kävin itse syksyllä sellaisen hyvinvointikurssin, josta sain paljon työkaluja arkeen ja jaksamiseen. Siellä käytiin läpi myös tämä voimavarapuu -tehtävä, ja jotenkin koin, että halusin jakaa sitä eteenpäin. Sen tekeminen vaatii kuitenkin hieman itsetutkiskelua ja ajatustyötä, joten sen vuoksi otin työpajaan mukaan myös unelmakartan. Sen tekeminen on rennompaa, jos ei halua syvällisiä asioita.

Voimavara-ajattelu on työkalu arkeen ja oman jaksamisen tukemiseen. Mistä saan energiaa ja mikä sitä vie. Puun askartelu sai itselläni valtavasti oivalluksia aikaan ja sen tekeminen vei ikään kuin mennessään. Puussa on eri osioita - juuret, runko, oksat, lehdet ja putoavat lehdet, joista jokainen edustaa eri asioita. Itse laitoin puun juurelle myös myös puolukanvarpuja ja muita kuvastamaan sitä, että vaikka se puu välillä horjuu ja kaatuu jopa kokonaan, niin aina sieltä nousee myös jotain uutta. 

Koska olin jo tehnyt voimavarapuun, niin askartelin eilen työpajassa unelmakarttaa. Olin aloitellut sitä jo tammikuussa, mutta se oli pahasti kesken. Välillä erinnäisten projektien saattaminen loppuun voi olla hieman haastavaa, mutta aina tulee se hetki, kun lopulta onnistun. Työpajan ohjaamisen lomassa minulla oli aikaa tarttua tähän ja vihdoin sain sen valmiiksi.

Unelmakarttaan kerätään lehtileikkeistä sanoja, lauseita tai kuvia, joita haluaisit elämääsi. Asioiden visualisointi voi auttaa menemään kohti tavoitetta, mutta tavallaan tämä on myös todella terapeuttista tehdä tällaista. Voi pysähtyä sen äärelle kuka olen, mitä haluan ja minne olen matkalla. Olen tehnyt näitä elämässäni pari kertaa aiemminkin ja aina sieltä on asioita toteutunut.

Tällä kertaa unelmakarttaan päätyi unelmien lisäksi myös pieniä voimalauseita itselleni. Laitoin kartan vaatehuoneen oveen, jotta näen sen joka aamu, kun etsin itselleni vaatteita. Ja kuten ehkä huomaattekin, kartan alanurkka on tyhjää täynnä. Se ei kuitenkaan ole kesken, vaan tuntui vain jotenkin siltä, että se piti jättää avoimeksi jollekin. Jollekin, mistä en vielä tiedä. 

Kasvukaudelle puhtia

 Kevät alkaa tosissaan heräillä talvihorroksesta ja sehän tietää vain yhtä asiaa eli vuosittaista multien vaihtoa viherkasveille! Tuntuu, että olin tosi myöhässä asian kanssa, mutta tässä nyt oli yksi keuhkokuume ja ero ensin hoidettavana. Onneksi vielä ehtii.

Kasvit eivät edelleenkään viihdy tässä asunnossa kovin hyvin, sillä täällä on olohuoneessa vain yksi ikkuna. Vähitellen olen alkanut oppimaan, että mitkä kasvit täytyy ihan todella pitää ikkunalla ja mitkä voi sitten olla vähän kauempana. Tänä talvena kuoli taas useampi yksilö, ja kasvien kokonaismäärä tuntuu nyt kovin vähältä. Miten 25 kasvia riittäisi kenellekään? 

Yritin Prismasta katsella uusia asukkaita, mutta mikään ei oikein iskenyt. Päätin sitten, että ehkä ensi viikon kevätmessuilta löytyy kasvi - tai pari.

Muutin kasvien järjestystä nyt sen verran, että toinen anopinkieli muutti vitriinin kulmaan apostolinmiekan kanssa, sillä ne kumpikin pärjäävät vähemmällä valolla. Isompi apostolinmiekka muutti tv:n kylkeen, jotta fiikus pääsi ikkunalle. Eron jäljiltä oli ehkä myös ihan tarpeen järjestellä kotia konkreettisesti uusiksi. Kovin suuri muutos se ei ollut, mutta muutos kuitenkin.  

Yritän taas kasvattaa jättifiikusta, ja toivon, että tämä uusi paikka olisi mieluinen. Talvella se aika paljon pudotteli lehtiä, mitä se nyt yleensäkin talvisin tekee, mutta nyt niitä putoili poikkeuksellisen paljon, joten ajattelin kokeilla vaihtaa sen ikkunan lähelle. 

Mullan vaihdon yhteydessä vein tietysti kaikki kasvit taas suihkuun ja uuden mullan lisäksi laitoin jokaiselle ravinnetikkuja, jotta kasvukausi lähtisi onnistuneesti käyntiin. Kasvit ovat aina kaiken tämän jälkeen niin ihanan virkeitä ja ryhdikkäitä, että ei voi kuin ihastella!

Kel' onni on, se onnen kätkeköön

Tasan kuukausi sitten kirjoitin hieman erilaisemman tekstin. Onnellisemman, toiveikkaamman. Nyt on kuitenkin todettava, että uusi suhde on tullut päätökseen. Eroon ei liity minkäänlaista draamaa tai yltiöpäistä riitelyä. Ainoastaan järkisyistä tehty päätös, sillä joskus on kuunneltava järkeä, eikä tunteita. 

Joten tässä minä nyt sitten taas olen, yksin. Yritän kasata itseni uudelleen ja uudelleen, toivoen, että elämällä olisi vielä minulle jotain hyvääkin tarjottavana. Kai sitä täytyy vain rakentaa mahdollisimman hyvä elämä omalle itselle ja olla toivomatta ihmeitä. 

Vaikka tämä uusi suhde oli lyhyt, oli se minulle hyvin merkityksellinen. Myös tämä ihminen on minulle erittäin merkityksellinen, ja toivonkin, että voimme tai ennemminkin, että osaamme olla ystäviä tästä eteenpäin. Sain häneltä paljon sellaista, mitä kukaan muu ei ole elämääni tuonut. Meillä on hyvin samanlainen ajatusmaailma ja meillä on aina hauskaa yhdessä. Hän sai minut taas kirjoittamaan runoja, ja pyrkimään elämässä eteenpäin. 

Tuntuu jotenkin, ettei tätä suhdetta tai kaikkea tapahtunutta ole oikeus surra. Ei ole oikeutta olla apea tai allapäin, niin kuin vaikka silloin kuin mies kuoli. Silloin se oli jotenkin hyväksytympää. Kirjoitin uutenavuotena Instagramiini, että "en toivo tältä vuodelta mitään, jos vain saan pitää sinut". Sillä kannalla olen edelleen, hieman vain eri merkityksessä. En ole hänelle vihainen, enkä aio katkeroitua. Hyvä ystävä on lopulta lähes yhtä tärkeä matkakumppani elämässä.

Ja jos joskus minua vielä jokin onni potkaisee, niin taidanpa toimia vanhan ja viisaan sanonnan mukaan. Kel' onni on, se onnen kätkeköön - sitten ei tarvitsisi ainakaan selitellä kellekään, jos käy näin. 

Taistelun arvoinen

Tänään tulee kolme kuukautta siitä, kun deittisovellukseen kilahti viesti. Sen jälkeen ei ole mennyt päivääkään, ettemmekö olisi olleet jollakin tavalla tekemisissä. 

Itse asiassa laitoin itse ensimmäisen viestin. Miehen profiili tuli vastaan ja siinä oli jotakin kiinnostavaa. Profiilikuvan kiltit silmät kiinnittivät huomioni, sekä tekstissä maininta, että etsinnässä olisi keskustelutaitoinen nainen. Vastasin kirjoitukseen ja kas - hän vastasikin takaisin. Aika pian juttelimme netissä tunti tolkulla ja se mikä minua hämmensi eniten oli se, että jo kolmantena päivänä tutustumisesta hän oli maininnut minusta parhaalle ystävälleen. Olin otettu.

Alusta asti olen arvostanut hänen suhtautumista pyörätuoliini. Jo heti kun kerroin, oli hänen vastauksensa, että "eihän se muuta sinua ihmisenä mitenkään". Olin pakahtua jo pelkästään siitä. En tiennyt, että tällaisia ihmisiä voisi olla olemassa, kun useimmiten vastauksena on ollut jotain, mikä ei ole painokelpoista tähän yhteyteen. 

Tutustumisen edetessä viestit vaihtuivat tuntikausia kestäviin puheluihin ja lopulta ihan treffeille asti. Vietmme ensitreffejä Tampereella eli puolivälissä kummankin luota. Istuimme kahvilla kuusi tuntia ja juttelimme. Hän tuijotti minua aivan ihanan ihastuneesti lähes koko tuon ajan, mutta ensimmäinen suukko säästettiin vielä myöhemmäksi. 

Seuraavat treffit olivat viikkoa ennnen joulua Helsingissä, jolloin sain myös sen kauan kaivatun suukon. Tai oikeastaan aika monta. Olin aivan hurmioitunut - ja olen edelleen. Hän on saanut minussa esiin uusia puolia. Tai ehkei nyt aivan uusia, vaan sellaisia toivottuja puolia. Olen nimittäin alkanut puhumaan tunteista. Olen aina ollut sellainen, että annan muiden puhua, kuuntelen mielelläni. Mutta nyt on kovin avartavaa, kun joku haluaa huolehtia minusta ja kuunnella minua. Eikä pelkästään kuunnella, vaan hän on myös ihan aidosti kiinnostunut mielipiteistäni, ajatuksistani ja tunteistani.

Välillä minulle iskee epäusko ja pelko siitä, että jos tämä onni ei kestäkään. Tuntuu, että se on niin suuri käsiteltäväksi, etten osaa ottaa sitä vastaan. Mietin, että hän voisi saada kenet vain, miksi hän ottaisi minut. Onnellisuus. Miksi se pelottaa? En vieläkään voi käsittää, miten juuri minulle on käynyt näin hyvin. Olen aina ennemminkin pelännyt pahinta, kuin tuudittautunut hyvään. Jotenkin tuntuu, että on parempi varautua, ettei tule sitten niin suurena shokkina.

Mutta miten voisi oppia luottamaan elämän hyvyyteen? Että jos oikeasti ne huonot asiat olisikin omalta kohdalta nyt takanapäin, ja viimein valo loistaisi minullekin. Että nyt olisi minun vuoroni. Nyt haluaisin vain takertua tähän onneen ja autuuteen. Uskoa siihen, että kaikki menee hyvin. Ainakin aion taistella tästä onnesta, jos tarve vaatii. Ainut mutka meillä koko aikana on ollut välimatka, enkä vielä tiedä kuinka se ratkaistaan. Onneksi meillä ei kuitenkaan ole kiire mihinkään, ja uskon, että sekin asia ratkeaa kun sen aika on. Mutta nyt minun pitää vain luottaa ja antautua.

Kaikki muu onkin sitten jonkun toisen käsissä.

Akvaariotreffit

Vietimme murusen kanssa ihanat tammikuiset treffit Linnanmäen Sea Lifessa. Treffipaikka oli täysin miehen idea, mutta enpä minä juuri vastustellut - menen hänen kanssaan mielelläni treffeille vaikka igluun. 

En ollut käynyt Sea Lifessa ainakaan kahdeksaan vuoteen, ja huomasin kyllä eron itsessäni. En tiedä johtuiko se seurasta vai aikuistumisesta, mutta olisin jaksanut ihastella kaloja vaikka kuinka pitkään. Tutkin mitä kaikkia tuttuja kasveja akvaarioissa oli, lumouduin värikkäistä ja kauniista kaloista. Suosikkini oli ehdottomasti ensimmäisessä kuvassa näkyvä keltainen pippuripallokala. Sen kanssa koin jonkinasteista yhteenkuuluvuudentunnetta!

Akvaariossa oli vaikea saada onnistuneita valokuvia, sillä kohteet olivat melko liikkuvaisia, mutta sen sijaan sain sieltä todella kauniita videoita. Ne valot ja kalojen liikkeet, veden liplatus ja rauhallinen tunnelma - se kaikki oli niin täydellistä. Siellä me haialtaan alla pussailtiin ja yritettiin saada hai kuvaan. 

Tämä taas opetti, että joitain asioita kannattaa kokeilla uudestaankin - niistä voi vaikka tykätä. Meillä oli ihanat tammikuiset akvaariotreffit. Kiitos rakas. 

Mitäköhän keksitään ystävänpäivänä?

Elämä on runo

Kuten jotkut teistä ehkä jo tietävätkin, niin minä kirjoitan runoja. Ja nyt viimeisen vuoden aikana olen myös rohkaistunut esittämään niitä!

Olin viime keväänä Helsingin Tekstin talolla Open mic -illassa, eli kuka vain sai nousta lavalle viideksi minuutiksi esittämään tekstejään. Eilen oli samanlainen tilaisuus ravintola Ilveksessä, ja ilmoittauduin mukaan heti mainoksen nähtyäni. Sain esiintymispaikan numero 11, ja sitten piti enää vain ratkaista mitkä runot lausun. 

Lavarunous on vienyt sydämeni silloin, kun Juho Kuusi oli TalentSuomi -ohjelmassa, ja valloitti koko Suomen sanoillaan. Minuun hiipi jo silloin ajatus, että "minäkin haluan", mutta rohkeus puuttui. Viime keväänä repäisin sen laastarin ja voi vitsi, kuinka kivaa ja voimaannuttavaa se olikaan!

Eilisessä illassa oli vielä aivan eri merkitys, sillä murunen pääsi myös paikalle. En edes ajatellut sen olevan arki-iltana mahdollista, mutta arvostan sitä, että hän teki sen vuokseni. Olin niin otettu, kun hän pyyhki kyyneleitään, kun saavuin takaisin pöytäämme. Se on parasta, kun omat tekstit aiheuttaa toisissa tunteita. Silloin olen onnistunut. 

Eilen luin yhden vanhemman runon, yhden melko uuden ja yhden aivan uunituoreen. Itseasiassa viimeistelin sen vasta juuri ennen kuin astuin lavalle! Minulla on haave toisen kirjan julkaisusta, ja olen aloittanut jo kolmannenkin. On aikoja, jolloin en kirjoita, ja sitten on aikoja, jolloin tuntuu, että koko elämä on runoa.

Lavarunopiireissä on aina sellainen ihanan lämmin ja hyväksyvä ilmapiiri. Ehkä siksi siellä lavalla onkin niin hyvä olla ja ehkä siksi tuntuu, että olen löytänyt aika ison osan itseäni. Tätä haluan jatkaa, tätä haluan tehdä. Tässä teille vielä eilisen esityksen runot, videon illasta löydätte Instagramista sekä TikTokista. 

Ota kynä ja kirjoita

Kirjaimet on vähän kuin piirtämistä

Ei sen vaikeampaa

Vokaaleja konsonanttien väliin

Ja toisinpäin

Pisteitä, pilkkuja ja muita välimerkkejä

Sisällytä siihen tunnetta, tarina ja taidetta

Leiki sanoilla ja merkityksillä,

luo ilmaisuja, joista voit olla ylpeä

Mutta ennen kaikkea

kirjoita niin, ettei kukaan pysty tunnistamaan

Niin, että kerrot, mutta et kuitenkaan

Älä valehtele, älä kerro totuutta

Puhu, mutta älä suoraan

Kerro, mutta älä kaikkea

Tunne, mutta niin, että se on hyväksyttävää

Kirjoita niin, että olet joku muu

-----------------------------------------------------------------------------------------------------

Tässä ehtii paljon

matkalla sinun luo

Sammuneita sieluja,

syttymättömiä tähtiä

Silmiä, jotka loistavat,

huulia, joita ei enää hymyilytä

Vieressä kaksi vanhusta,

kertovat kuinka tässä

ei ollut taloja silloin 60-luvulla

Vastapäätä mies ja moppi,

toinen, joka joi litran piimää

ja nainen, jolla sylissään koko naapuruston murheet

Tässä ehtii paljon,

raiteet liikkuvat

Vajoan maiseman kauneuteen,

elän ja hengitän

Kyytiin nousee nuori mies,

ison sohvatyynyn kokoinen heliumpallo käsissään

Se on kirahvin mallinen

Siis se pallo, ei mies

Tässä ehtii paljon,

matkalla sinun luo

Odotatko minua vielä

--------------------------------------------------------------------------------------------------------

Halusin kirjoittaa rakkausrunon,

oikein sellaisen tahmaisen ja tarttuvan

Mutta te kaikki tiedätte jo rakkaudesta,

niin mitä siitä puhumaan

Jos puhutaankin sitten onnesta

Avoimen rehellisesti ja kiertelemättä

Onnea on olla haavoittuvainen ja

itkeä sylissäsi

Onnea on, että olen sinulle kaunis ja riittävä

Onnea on, että et vain vilkaise ja katso,

vaan koet minut kokonaan

Et pelkästään kuuntele ja hymähdä,

vaan kuulet, mitä kielelläni on kerrottavana

Maailmassa ei ole tarpeeksi vahvoja sanoja kuvailemaan sinua ja minua

Rakkaus on väkevää, sanotaan,

mutta me olemme niin paljon enemmän

Intohimo on palavaa,

vaan sekin sanana

tuntuu kanssasi laimealta

Onnea on herätä keskellä yötä

kun suukotat otsaani

vaikka kesken unien herättäminen ei ole kovin kohtealiasta

Onnea on, ettei tämän tarvitse olla rakkausruno, koska kerrankin minä riitän

Pappakoiran vaatekaappi

Koko blogihistorian yksi suosituimmista julkaisuista oli juttu Taiston vaatteista. Sen julkaisusta on jo melkoinen tovi aikaa, joten ajattelin vähän pävitellä ajatuksiani asiasta.

Taisto tarvitsee edelleen vaatteita, joten mikään ei sinänsä ole muuttunut. Sillä ei ole lämmittävää pohjavillaa, vaan kylmyys ui heti liiveihin, eli alkusyksystä loppukevääseen meillä pukeudutaan jokaiselle ulkoilulle. Ne kesän ensimmäiset, vaatteettomat lenkit ovat Taiston mielestä ihan parhaita, kun taas itsestä koira näyttää jotenkin alastomalle aina pitkän talvikauden jälkeen.

Taiston vaatekaappiin kuuluu nykyään eniten huppareita, sillä ne ovat koiran suosikkeja. Huppareita tarvitaan välillä myös kotonakin, koska ikä tekee tekee tehtävänsä ja välillä paleltaa. Lisäksi löytyy neuleita ja kolme takkia - talvitakki, kevyempi välikausitakkki sekä sadetakki. 

Kovimpia talvipakkasia varten Tastolle on myös ommeltu fleecehaalari, jossa on huomiotu Taiston tassujen herkkyys pukemisen kannalta. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, ettei kyseisen haalarin vetoketju mene kiinni, mutta toisaalta, onneksi ei ole ollut kovia pakkasiakaan. Haalarin kanssa toimii fleecetossut, jotka eivät todellakaan kuulu Taiston suosikkeihin, muttei myöskään hurjat pakkaset, joten mielummin se ottaa muutaman askeleen niillä kuin ilman. Tänä talvena tosin tossuiltakin on vielä vältytty. 

Olen tykännyt todella paljon Hurtan takeista, joista meillä löytyy tuo pitkäkauluksinen talviversio sekä se astetta kevyempi. Talviversiossa eli Hurtan Extreme Warmerissa on aivan supermahtava kaulus, jonka saa kiristettyä korvein yli "pipoksi", ettei korvat palellu. Lisäksi se on reilun mallinen sivuilta ja takaa, joten se suojaa hyvin tuulelta. Takin alle laitan usein pitkille lenkeille fleecepaidan, jota kutsun pappafleeceksi, koska sen kuviointi on kuin suoraan miesten pitkistä kalsareista. Pimeällä asun viimeistelee valopanta, joka on kyllä aivan ehdoton talvella. 

Nykyään koiran vaatteissa tulee aika vähän hutiostoksia, kun on oppinut tietämään millaisista vaatteista koira pitää ja mitkä sille istuu. En esimerkiksi osta ollenkaan vaatteita, joissa on tarra- tai nepparikiinnitys, sillä ne eivät pysy vauhdissa mukana. En myöskään enää osta vaatteita vain, koska ne näyttävät näteiltä, vaan menen ehdottomasti käytännöllisyys ja mukavuus edellä. Taisto ei pidä kauheasti nelilahkeisista kokoasuista ja huppareissa yritän aina valita väljän mallin, jotta niissä on mukava olla ja liikkua.

Näiden vuosien aikana Taisto on oppinut pujottamaan itse etutassut huppareihin ja se osaa myös peruuttaa paidoista pois, kun vain joku pitää helmasta kiinni. Taiston viluisuuden iän myötä huomaa myös siinä, että parin viime talven aikana sen on saanut peitellä nukkumaan. Pentuna se ei tykännyt moisesta, vaan luuli sitä heti leikiksi, mutta nykyään se on yksi iltarutiineistamme - koiran peittely omaan petiin.