Kissanhäntä

Olen kasvanut viherkasvien keskellä. Mummulassa ja kotona ikkunalaudat sekä kaikki pikku sivupöydät notkuivat erilaisia kasveja ja niillä jokasella oli jotakin kerrottavana. Toiset olivat piikikkäitä, toiset pehmeitä tai vahapintaisia. Jotkut kukkivat kauniisti, toiset taas kiipesivät keittiön seinää ylöspäin. Jotkut vetäytyvät yöksi pieneen nippuun ja jotkut joivat enemmän kuin toiset. Juuri tästä syystä tahdon meidänkin kodin täyttyvän kasveista - tahdon eloa ympärilleni.

Niitä oli jo ennestään aika monta, mutta nyt kasviperheeni kasvoi vielä kahdella uudella tulokkaalla. Enkelinsiipi, fiikus, kultaköynnös, juoru, värinokkonen, traakkipuu sekä apostolinmiekka saivat uusia jäseniä laumaansa. 

Äidin ikkunalta sain yhden kolmesta anopinkielestä. Se olikin kasvanut jo hieman yli ruukustaan, joten jaoin kasvin osiin ja sainkin siitä viisi uutta kasvia! Kolme niistä jätin kasvamaan itselleni, kaksi muuta sai uuden hyvän kodin.

Mummulasta puolestani sain yhden lempikasveistani. Mummun ikkunat olivat lapsuudessani aina täynnä kissanhäntiä ja nyt hänen ollessaan jo pois, koen jonkinlaiseksi velvollisuudekseni jatkaa kissanhännän ylläpitoa. Kissanhäntä on niin vanha kasvi, ettei sitä enää myyty kukkakaupassa, mutta onneksi papa antoi mummun hännistä yhden omakseni. Nyt minun vain pitää pitää se loputtomasti hengissä. Vastuu on suunnaton. 

Vaihdoin samalla kissanhännän isompaan ruukkuun ja otin sivuhaarasta pistokkaan vesilasiin juurtumaan. Toivon, että se lähtee juurtumaan ja saan oman ikkunalautani täyteen vaaleanpunaisia häntiä. Yritän huolehtia kasveistani tietynlaisella ylpeydellä ja vakavuudella, niin kuin mummukin teki. Hän opetti, että kasveille pitää puhua, niitä pitää huomioida ja ne pitää asettaa arvoiselleen paikalle. 

Niinpä asetin kissanhännän mummun valokuvan viereen - siinä ne nyt silmäilevät toinen toisiaan.
Kumpikin arvoisellaan paikalla.