Ensiaskeleita

En tiedä johtuuko tämä kolmenkympin lähestymisestä vai mistä, mutta olen viime päivinä pohtinut paljon aikuisuutta. Kuka on aikuinen ja miten se määritellään? Mitä aikuisuus tarkoittaa ja voiko sen saapumista jotenkin jarruttaa? Vai luovatko olosuhteet aikuisuuden? Tietysti on lain osoittamat rajat milloin ihminen on täysi-ikäinen, mutta eihän kukaan ole silloin vielä aikuinen.

Itse olen muuttanut kotoa nuorena opiskelujen perässä ja näin ollen sain hartioilleni varhain vastuuta. Vastuun omista raha-asioista, etuuksista, asioinneista ja arjen pyörittämisestä. Äiti oli kaukana, eikä tullut päivittäin laittamaan ruokaa tai pesemään pyykkiä. Kukaan ei myöskään huolehtinut vuokran maksamisesta tai mistään muustaakaan, jos en minä itse. Toki sain apua, mutta lähinnä puhelimitse.

Kuitenkin tästä kaikesta huolimatta vasta ihan viimepäivinä minusta on tuntunut jotenkin aikuiselta. Usko tai älä, mutta kävin vuosittaisissa sairaalan lääkäreissä vasta nyt ensimmäistä kertaa ilman äitiä. Sairaalan käytävällä peilistä minua katsoi aikuinen nainen, joka tiesi, miten ja miksi. Pysähdyin myös miettimään perhepäivällisellä, kuinka olen yksi aikuisista enkä lastenpöydässä ujosteleva pieni lettipää. Ajattelin, että ennen tätä juttua pyörittivät vanhempani, ja nyt minä olen siinä tilalla, heidän asemassa. Aikuisten pöydässä.

Aikuisuutta ei voi mitata teoilla tai ikävuosilla. Sitä ei voi määritellä tai siihen sinua ei voi pakottaa kukaan muu, kuin sinä itse. Aikuisuus ei ole vastuuta tai sen pakoilua, vaan ennemminkin tunne ja mielentila. Itselläni se on ainakin vielä toistaiseksi ollut vain ohimenevä hyppy tuntemattomaan,
mutta ne hypyt ovat merkittäviä - ensiaskeleitani aikuisena.