Kodin kuvalehti

Marraskuun alussa, eräänä perjantai-iltana, sain aivan yllättäen sähköpostia. Yleensä sinne tulvii vain mainoksia, joten hämmästelin asiaa kovasti. Etenin tekstiä sana sanalta, innostuin koko ajan enemmän ja lopulta hypin tasajalkaa silkasta riemuista. Ainakin ajatuksissani.

Tuo sähköposti oli Kodin Kuvalehden toimittajalta, ja hän halusi tehdä meistä jutun. Siis minusta ja miehestäni, aivan yllättäen! Toimittaja kertoi seuranneensa blogiani jo pidemmän aikaa, josta olin tietysti hyvilläni, mutta että blogini perusteella arjestamme olisi ainesta lehtijutuksi asti. Aika hurjaa, ajattelin.

Toimittaja oli nyt saanut idean tällaisesta hyväntuulisesta ja elämänmyönteisestä jutusta, ja hän teki heti selväksi, ettei hae mitään vammaisartikkelia vaan kyseessä olisi ihan tavallinen juttu meistä ja tekemisistämme, siitä kuinka arjestakin saa juhlaa. Me olimme heti mukana, sillä mielestämme vammaisista annetaan mediassa nykyään jotenkin todella säälittävä vaikutelma. Ihan niin kuin vammaisten elämä olisi jokin sankarillinen selviytymistarina. Mistä tarkkaan ottaen meidän tulisi selviytyä? Niinpä päätimme, että otamme tämän vastaan ja kerromme arjestamme, sillä siinä ei ole mitään sen omituisempaa kuin sinunkaan arjessasi. Kyllä, olemme pyörätuolissa, sen tietänee nyt jo koko Suomi, mutta emme anna sen vaikuttaa tekemisiimme tai elämäämme. Se näkyy juuri sen verran kuin täällä blogissakin - eli mielestäni ei juuri ollenkaan. Enkä siis yritä mitenkään peitellä tai piilotella sitä, en vain tuo sitä korostetusti ilmi, sillä en koe sellaiselle tarvetta. Te ketkä olette lukeneet blogiani pidempään, olette varmasti törmänneet kuviin joissa pyörätuolini näkyy ja olette ehkä osanneet asian itsekin päätellä.

Eniten halusimme jutulla tuoda ilmi juuri sitä, että vammasta huolimatta elämä voi olla täysipainoista ja onnellista. Siihen ei tarvitse juuttua, että liikkuu tuolilla vaan sen voi ajatella vähän niin kuin  ominaisuutena. En kävele, mutta ehkä minulla on jotain muita taitoja. Ja kuten lehdessäkin sanoin, en tiedä minkä edes toivoisin olevan eri tavalla. Tästä ajatuksesta on toivottavasti apua monelle, vaikkapa vammaisten lasten vanhemmille tai hoitoalalla työskenteleville. 

Yksi houkutin oli tietysti myös se, että tiesin jutun tuovan blogilleni lisää lukijoita. Se ei kuitenkaan ollut se ensisijainen juttu, vaikka pakko myöntää, että kävijämäärät ovat jo nousussa.

 Kaikenkaikkiaan olimme erittäin tyytyväisiä lehden työryhmään ja siihen, miten meihin suhtauduttiin. Toimittaja Anna Pihlajaniemi viihtyi luonamme useita tunteja, vaikka ennakkoon hän oli kertonut, että haastatteluun menee noin tunti. Haastattelun aikana oli jokseenkin koomista, kun blogia seurattuaan Anna tiesikin vastaukset jo suurimpaan osaan kysymyksistä. Valokuvaaja Milka Alanen otti hienosti meidät ja meidän näkemyksemme huomioon. Tänään lehti viimein julkaistiin ja täytyy sanoa, että kaikella tällä yhteistyöllä saatiin aika hyvä juttu kasaan. Vai mitä olet mieltä?

Olin kovin otettu kun haastattelun lomassa toimittaja kehui taitojani kirjoittamisen suhteen ja sanoi, että taidoillani voisi saada ihan lehtijutun aikaiseksi! Olisikin kyllä mahtavaa joskus saada omaa tekstiä ja kuvia johonkin konkreettiseen lehteen. Se olisi yhden unelman täyttymys.

Jos et ole vielä lukenut juttua, käy nappaamassa lehtihyllystä tänään ilmestynyt Kodin Kuvalehti kainaloosi. Jossain vaiheessa ilmeisesti myös Kodin Kuvalehden sivuille ilmestyy jonkinlainen kooste, ellei jopa koko artikkeli.